Kesät

On kesiä, jotka imevät kuiviin. Sellaisia, joiden aamut valkenevat yksi toisensa jälkeen samanlaisina, ehkä aurinkoisina, ehkä pilvisinä, ehkä viileän tuulisina tai sulattavan lämpiminä – et huomaa eroa. Uuvuttavina ja puuduttavina, loputtoman pitkinä, sellaisina ne sinulle näyttäytyvät. Niitä kesiä on ollut paljon.

Sitten ovat ne kesät, jotka ovat elossa. Ne, jotka on kyllästetty väreillä, tuoksuilla ja voimakkailla värähdyksillä. Kesät, jotka valelevat sinut unelmilla, itsevarmuudella ja ymmärryksellä. Huomaat asioita, huomaat elämän ympärilläsi, mutta ennen kaikkea itsessäsi. Tunnet suunnan ja ymmärrät yhteydet menneisyyden ja tämän hetken välillä. Uskallat päästää irti.

Eivät nekään kesät ole helppoja tai kevyitä – päinvastoin. Usein ne kesät, jolloin elämä puhaltaa lävitsesi, ovat kesiä, joina erilaiset muutokset, prosessit ja merkitykselliset tapahtumaketjut mylläävät sinussa. Mutta silti valo säilyy. Miten ihanaa onkaan tietää, etteivät pienet tai suuret myrskyt poista sinusta rakkautta, luottamusta ja riemua. Siellä ne kulkevat käsikkäin ja saavat sinut nauramaan ääneen silkasta olemisen onnekkuudesta.

Tai sitten kyyneleet virtaavat poskillasi ja puhdistavat. Tärkeintä on, että tunnet.

Minun kesäni on ollut elämän kesä. Olen löytänyt lapsenomaisen ilon, uteliaisuuden ja rohkeuden, olen ollut enemmän Minä kuin aikoihin. Olen maistanut uusia makuja, tunnustellut niiden tanssia kieleni päällä, nauttinut, nauttinut ja nauttinut, katsellut auringonnousuja ja laskuja, kääntänyt kortteja ja kiviä, jättänyt niitä taakseni, poiminut niitä taskuihini. Ja mikä tärkeintä, olen oppinut olemaan armollinen ja rakastava hyvinvointini kannalta tärkeimmälle ihmiselle, itselleni.

Rakastan Minua, sillä olen osa kauneinta mahdollista maailmaa.

Anna olla

Tämä kesä on kulunut itseni tutkiskelun parissa. Yrityksiä, epäonnistumisia, onnistumisia – kehittymistä ennen kaikkea.  Olen selventänyt itselleni mitä tahdon ja kuinka kaikki käytännössä tapahtuu. Tunnen varmuutta siitä, että olen kulkemassa unelmaani kohti. Tällä hetkellä minulla olisi valtava palo kirjoittaa, lukea, joogata, jakaa näkemyksiäni ravinnosta, spirituaalisuudesta ja mielen ja kehon hyvinvoinnista yleensä. Valitettavasti jokin voima jarruttaa ja laittaa vastaan. Ongelmani nimittäin on, etten tunnu saavan mitään aikaiseksi ja valmiiksi. En sitten millään, vaikka olen täynnä intoa ja uskoa.

Olen viimeisen parin kuukauden aloittanut sitä sun tätä. Esimerkiksi seitsemän kirjaa, joista jokainen on muutaman luvun jälkeen jäänyt kesken ja lukemattoman määrän kirjoitelmia, joiden tiedostot olen lopulta päätynyt deletoimaan.  Jotenkin tällainen toistuva seinään päin ajaminen ei kuitenkaan ole saanut minua lannistumaan. Ehkä kesällä ja sen huolettomuudella on sormensa pelissä, mutta tunnen eriskummallista rauhaa kaiken saamattomuuden keskellä.

Kuten olen aiemmin kirjoittanut, uskon vakaasti siihen, että kaikella on aikansa ja paikkansa. Siis ihan kaikella. Tämä hetki ei ole enempää tai vähempää kuin sen kuuluu olla, joten vallitsevan tilanteen hyväksyminen on ainoa järkevä ja hyvinvointia tukeva ratkaisu. Omasta puolestani (luulisin, että monen lukijankin puolesta) voin kuitenkin sanoa, että se on huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty. Lohdullista kuitenkin on, ettei nykyhetken hyväksyminen ole sama, kuin täydellinen zenmäisen tyyni suhtautuminen kaikkeen. Kyllä sinä saat räjähdellä, tuskastua, tuntea epätoivoa, räiskyvää ja kuplivaa iloa, ihan mitä vaan! Juju piilee siinä, ettet takerru tunteisiin. Ne eivät ole pysyvä olotila, vaan aaltoja, vierailijoita, elämäsi rikastuttajia siinä, missä ympärillä tapahtuvat asiatkin. Tunteilla on oma tehtävänsä, juuri siihen hetkeen sidonnainen tärkeä rooli.

Ja lopulta miljoonan taalan kysymys: miten tämä kaikki liittyy minun keskeneräisiin projekteihini?

No, kuten mainitsin, olen ollut suhteellisen sinut sen kanssa, ettei tänä kesänä tuotteliaisuuteni ole ollut samalla tasolla intentioideni kanssa. Entinen Pinja olisi luultavasti vastaavassa tilanteessa itkenyt enemmän ja ennen kaikkea ollut äärimmäisen ankara ja tyytymätön itseensä. Rehellisyyden nimissä myönnettäköön, että aluksi kahlasinkin melko synkissä vesissä – suorittamisen varjo kummitteli siellä mihin jalallani astuin. ”Olen huono” – vaiheen ylittäminen kävi loppujen lopuksi melko kivuttomasti ja nopeasti. Minua auttoivat kaksi asiaa: meditaatio ja yksinkertaisesti se, etten jaksanut temppuilla ikävien ajatusten kanssa. Annoin olla.

Käytännössä meditoiminen ja let it be – ajattelu kulkevat väistämättä käsikkäin. Minun kohdallani meditaatioharjoitus on sitä, että herättyäni istahdan risti-istuntaan viereisen huoneen lattialle, suljen silmäni ja hengitän. Samalla teen pienen skannauksen itsestäni: mitä minulle tänä aamuna kuuluu, miltä keho tuntuu, missä olen ajatusten tasolla, jonka jälkeen otan pari syvää hengityskiertoa ja niiden avulla puhaltelen mieleni puhtaaksi. Asiat on nyt käsitelty, eikä niihin tarvitse seuraavaan kymmeneen minuuttiin palata. Sitten vain olen itseni kanssa pienen hetken. Meditaatio auttaa minua ottamaan etäisyyttä asioihin. Jos pystyn edes hetkeksi kääntämään huomioni sisälle kaikkien ulkoisten häiriöiden kimpoillessa ympärilläni, uskon pystyväni mihin tahansa. Jatkuva päänsisäinen brainstorming ei tee kenellekään hyvää, ainoastaan uuvuttaa ja vie ennenaikaiseen hautaan. Hiljaisuus puolestaan palauttaa ja parantaa, uskokaa pois.

Erikseen on opetettava itselleen ero luovuttamisen ja asioiden rauhaan jättämisen välillä. Kun annan jonkin vain olla, ei se tarkoita, että olisin epäonnistunut ja siksi jättäisin jonkin sikseen. Kuten sanat antaa olla itsessään jo kertovat, minä vain annan tilaa, annan asian olla omalla arvokkaalla painollaan, pakottamatta. Kun esimerkiksi tunnen ahdistusta ja surua, annan niiden olla, sillä tiedän sen olevan viesti jostain, joka minun tulisi huomata. Asian vatvominen tuskin tekee sitä muuksi ja näin minulle jää energiaa huomata uusia, mahdollisesti kauniita ja hymyilyttäviä asioita. Minä en ole tunteeni tai jotain, mitä saan aikaiseksi.  Ja siksi annan olla. 

Minulla on unelmani ja usko siihen, että kaikki tapahtuu aikanaan. Elämä on vaiheita ja jatkuvaa muutosta, sille emme voi mitään. Sen vuoksi olisikin ihanteellista, jos ymmärtäisimme sen, että juuri nyt on paras. Just tässä ja nyt. Kaikki on hyvin, ei paremmin tai huonommin, vaan hyvin. Et voi tietää tulevasta, mennyttä puolestaan on mahdoton muuttaa. En väitä, että on olemassa kupla, jonka sisällä kaikki on hyvää ja kaunista ilman vastoinkäymisiä ja harmia. Väitän vain, että sinulla on kyky tehdä hyvää ja kaunista ja nähdä niitä myös tässä hetkessä.

 

Kehopositiivisuudesta ja koskemattomuudesta

Hei sinä tuntematon, joka päätit eräs torstaiaamu kesken työpäivän tulla kommentoimaan painoani. Tiesitkö, että kertoessasi mielipiteesi kehostani loukkasit yksityisyyttäni ja koskemattomuuttani?

”Sä oot kyllä ihan kamalan laiha. Söisit jotain. About kolme kiloa reisiin, niin oisit jo tosi kaunis.”

Menen harvoin sanattomaksi. Tuolloin kävi niin. Mykistyin aluksi hämmästyksestä, sitten suuttumuksesta ja pettymyksestä. Asiakaspalvelijana en voinut alkaa itkeä, ei ollut myöskään sopivaa laukoa kommentoijalle samalla mitalla takaisin. Mitä ylipäätään sanotaan, kun tuiki tuntematon tulee kertomaan jotain, mitä en tahdo kuulla, saati jotain, mitä ei todellakaan ole okei sanoa kenellekään?

”Aijaa.”

Yritin niellä tunteenpurkaukseni. Pääni sisällä kiljuin, kiehuin ja sekosin.

Meillä jokaisella on keho. Se on kanava, jonka avulla teemme itsemme näkyviksi, kuuluviksi, kosketettaviksi ja oleviksi. Vaikka kehomme on ensimmäinen ja ehkä ainoa asia, jonka toinen ihminen meistä aistii ja kykenee hahmottamaan, se on samanaikaisesti jotain, mihin ei kukaan muu kuin sinä itse ole oikeutettu kajoamaan. Tiedämme omat rajamme ja tiedämme, kun joku ne ylittää. Olisi kapeaa ajatella kehollisen koskemattomuuden rajoittuvan ainoastaan fyysiseen, konkreettiseen kosketukseen. Sanat voivat olla väkivaltaa pahimmillaan. Siksi ennen kuin puhut, arvioi, ovatko sanasi ystävällisiä, ovatko ne totta ja viimeiseksi, onko niitä tosiaan tarpeellista sanoa ääneen. Mikäli jokin kohta saa sinut epäröimään, on ehkä syytä vielä hiukan miettiä viestisi sisältöä.

Kehomme mahdollistavat kaiken sen, mihin olemme päättäneet ryhtyä. Ne toimivat saumattomassa yhteistyössä koko muun olemassaolomme kanssa, eikä niitä voi erottaa mielestä, sielusta, ajatuksista tai intentioista. Siksi joka kerta, kun sanat tai teot näennäisesti kohdistuvat vartaloon, ovat ne todellisuudessa osoitettu koko ihmisyydelle. Sen takia tunnemme fyysistä kipua emootioiden yhteydessä, sekä mielen liikehdintää kehollisissa toimissa. Sen takia meidän tulisi arvostaa jokaista osaa itsessämme ja kunnioittaa myös muita itsemme kaltaisina, ihmeellisinä ja ihanina kokonaisuuksina.

Minä olen kaunis.

Olen kaunis myös kolme kiloa isompana tai pienempänä, siitä olen varma. Olen myös varma, ettei painoni määritä kauneuttani – se ei ole tekemisissä sen kanssa, mikä tekee kehostani arvokkaan ja merkityksellisen. Minun vartaloni on nimittäin päällystetty pehmeällä iholla, joka tuntee kosketuksen ja joka koskiessaan toista, voi välittää lämpöä ja tunnetta. Minun ihoni alla ovat lihakset, jotka liikuttavat kehoani niin, että voin tarttua kädestä, halata, suudella, silittää, hymyillä, tanssia, juosta, soittaa ja kirjoittaa. Lihakseni liikuttavat myös silmiäni, joiden avulla näen kauneuden ympäröivässä maailmassa – myös sinussa – sekä keuhkojani ja kieltäni niin, että pystyn muodostamaan sanoja, jotka kauneutta kuvaavat. Ei sellaisia sanoja, jotka arvostelevat, vaan sellaisia, jotka ymmärtävät ja ottavat asiat vastaan juuri niin kuin ne ovat – valmiiksi täydellisinä.

Juhannustaikaa

Viikonloppuna poskiani pyyhkivät onnenkyyneleet kahdesti. Ensimmäisellä kerralla minut valloitti tuoksu, jossa yhdistyivät aamuaurinko, kasteinen metsä ja järvi. Sen jälkeen liikutuin polun varrelle nousseista mustikanvarvuista ja keltaisina merinä lainehtivista, vielä aavistuksen nupuillaan kukkivista niittyleinikeistä. On keskikesä ja koko universumi on täynnä elämää. Joka puolella tulvii valo, metsän äänet eivät vaimene edes yön ajaksi. Päivä on tällä viikolla pidempi kuin se on koko vuonna.

Luonto on minulle lohdun, rauhan, rakkauden ja vapauden tyyssija ja nyt juhannuksen kolkutellessa ovea, tunnen sen voiman itsessäni täydellisemmin kuin ikinä ennen. Olen varma, että tämä on juhannustaikaa. Pyhempää ja aidompaa taikaa, kuin niittykukat tyynyn alla, kaivoon kurkistaminen tai alastomana saunan ympäri juokseminen. Minä janoan oikeaa taikaa, tahdon itsekin olla maaginen.

Siksi riisun jalkani paljaiksi ja painan ne vasten tummanvihreää, pehmeää ja kosteaa sammalta. Astelen hitaasti ja tietoisesti, imen itseeni maaperän viisautta. Kiipeän koivuvanhuksen oksalle, painan kämmenen vasten sen mustajuovaista kaarnaa ja annan lämmön virrata kehoni läpi. Istahdan rantakivelle ja kuuntelen, kuinka aalto kerrallaan lipuu kivikkoon, hajoaa ja loiskahtaa tuhansiksi pienemmiksi laineiksi aina uudelleen ja uudelleen. Kuinka vesi varmana tehtävästään ja merkityksellisyydestään jatkaa virtaamista. Veden voimasta minäkin virtaan ja virtaukseni yltyy villiksi tanssiksi. Olen kaunis ja voimakas, koska tiedän olevani osa luontoa.

Milloin sinä olet viimeksi halannut puuta? Kääntänyt kasvosi vasten sadetta ja tuulta ja antanut niiden huuhdella ihosi? Upottanut varpaat rantaveteen? Heittäytynyt auringonpaahtamalle rinteelle makoilemaan? Pysähtynyt kuuntelemaan, miltä metsässä kuulostaa (voin paljastaa, sinfonialta!)? Jos et vielä tänään, mene ja tee. Tunne!

Oodi aamulle

Aurinko ei ole vielä noussut niin korkealle, että se häikäisisi, mutta tarpeeksi saadakseen makuuhuoneen seinät läikkymään pehmeiden ja lämpimien sävyjen tahdissa. Olet painoton ja se on kaunista.

Astelet keittiöön varovasti ja harkiten, ettet särkisi aamua. Kaikki on päällystetty puhtaan valon värisellä untuvalla ja ohi lipuvilla ajatuksilla. Jokainen hetki on täynnä lupauksia, jokainen hetki on täynnä vain vähä kerrallaan nousevaa päivää.

Kahvinkeittimen ääni säestää sinua avatessasi parvekkeen oven. Kirpeä ilma huuhtelee yön rippeet pois huoneistosta ja harteiltasi. Annat viileyden laskeutua jokaiseen nurkkaan, jokaiseen pintaan ja huonekaluun. Ihollesi se laskeutuu viimeisenä, juuri ennen kuin ovi sulkeutuu.

Aamu maistuu tummalta ja paahteiselta kahvilta sekä vesilasilliselta. Aamu maistuu eilisiltaiselta suudelmalta ja vastapestyiltä hampailta. Aamu maistuu lempeämmälle kuin yksikään kokemasi ilta.

Kun kissa kehräten nukahtaa syliisi, huomaat päivän jo melkein saapuneen. Yhdellä syvällä hengityksellä imet loput aamusta itseesi ja jäät odottamaan huomista.

Rakastan aamuja.

Aikaisia, puoliunisia, auringonsäteillä kyllästettyjä keväisiä hetkiä. Niissä on jotain niin pyhää ja kaunista, jotain sellaista, mitä yksikään toinen vuorokaudenaika ei minussa saa aikaan. Aamu on aina alku, puhdas ja viaton, mutta samalla voimakas ja täynnä mahdollisuuksia. Aamu on minun ikioma pakopaikka, jota en salli pilattavan kiireellä, melulla tai laihalla kahvilla.

Aamu pelastaa minut edellisen yön painajaisilta ja saattaa uuden päivän kynnykselle.

Miltä musta tuntuu

Valtavan voimakas energia, joka johdattaa sinua tiettyyn suuntaan, vaikket osaa sanoa miksi. Olet silti täysin varma, että suunta johon kuljet, on ehdottoman oikea.

Tasaisin väliajoin aaltona ylitsesi pyyhkivä muutoksentarve, jonka seurauksena kaikki tietämäsi kääntyy ympäri tai ainakin liikahtaa johonkin uuteen suuntaan.

Onko tuttua? Minulle ainakin.

Olen kyllästymiseen asti saanut kuulla olevani tuuliviiri ja levoton sielu. Myönnän, että elämäni on sisältänyt ehkä tavallista enemmän hakemista ja etsimistä, minkä lisäksi olen melkoisen nopea liikkeissäni. Se, että asiat ovat tänään yhdellä lailla ei kerro mitään seuraavista päivistä, kuukausista tai vuosista. Aloilleen asettuminen on minulle vieras toimintatapa, lähes pelottava. Miksi en kääntäisi vielä yhtä sivua, kerta minulla on mahdollisuus?

Vaikka levottomuus ja tuuliviirimäisyys niin vihjaavatkin, ei kyse ole (eikä koskaan ole ollut) päättämättömyydestä. Päinvastoin, olen aina ollut sataprosenttisen varma tekemistäni suunnanmuutoksista, liittyivätpä ne ihmissuhteisiin, opiskeluun, eettisiin valintoihin tai johonkin arkipäiväisempiin ratkaisuihin. Minusta on yksinkertaisesti vain tuntunut, että tämä ajanjakso on käyty läpi ja uusi on alkamassa. Että juuri nyt olisi aika lähteä toiseen suuntaan. Ja sitä tuntemusta noudattaen olen aina löytänyt jotain edellistä kauniimpaa.

Tunne isolla T-kirjaimella on ainoa oikea kompassini. Se on sama, joka toisille on intuitio, vaisto, johdatus, toisille jokin neurobiologisesti selitettävä malli tai ehkä eri uskontojen jumaluudet. Sillä miksi Tunnetta kutsun ei liene väliä, tärkeintä on, että luotan siihen täysin. Luottamus Tunteeseen on rakentunut vähitellen. Olen aina ollut erittäin emotionaalinen ja tuntenut voimakkaasti itselleni tärkeiden asioiden puolesta. Uskon, että sensitiivisyyteni ilmenee myös herkkyytenä erilaisia energioita ja vihjeitä kohtaan – tuntemuksina, jotka saavat minut tekemään, ajattelemaan ja elämään tietyllä tavalla. Tunne pakottaa minut kuuntelemaan ja laittaa liikkeelle.

Toisinaan kasvaminen tällaisen herkkyyden kanssa on ollut haastavaa. Muun muassa ammatinvalinta-asia on osoittautunut liki mahdottomaksi, sillä kiinnostuksenkohteeni vaihtelevat tasaisin väliajoin (edelleenkin on hankala vastata “Mikä sinusta tulee isona?” – kysymykseen). Toinen on itku. Luultavasti olet nähnyt minut useammin kyyneleet poskilla kuin ilman. Nykyään kyyneleet saavat tulla, kun tulevat, mutta vielä lukioikäisenä muistan ajatelleeni olevani niiden vuoksi muita heikompi ja jollain tapaa epäkypsempi. Todellista epäkypsyyttä taisi kuitenkin olla kyynelten nieleminen silloin, kun ne kirvelevinä olivat jo verkkokalvoilla valmiina purkautumaan.

Olen luultavasti käynyt enemmän kamppailuja itseni hyväksymisen kanssa, kuin minkään muun asian. Toisaalta en tahtoisi vaihtaa itsestäni palastakaan pois. Tunne on tärkein voimavarani ja sen avustuksella uskon nähneeni enemmän kuin moni ikäiseni. Samalla jokainen itseäni tutkiva ajatus, ristiriitainenkin, on vahvistanut minä-kuvaani ja ymmärrystäni omiin kykyihini, mahdollisuuksiini ja heikkouksiini nähden.

Samalla koen myös aina olleeni onnekas ja jopa etuoikeutettu, kun olen saanut tehdä valintoja vain ”koska musta tää tuntuu oikeelta”. Toki jokaisella tilanteella on kyseenalaistajansa – ne, jotka sanovat ”Rauhoitu” tai ”Onko aina pakko tuntua niin paljon kaikelta?” – mutta uskon vakaasti, että ihmiset, jotka pidän lähelläni, joita rakastan ja jotka tuntevat minut läpikotaisin luottavat yhtä paljon Tunteeseeni kuin minä itse.

Vaikka Tunne on osa minua ja olemistani, vaatii se loistaakseen myös pientä hallintaa. Nyt kun olen jotenkuten sinut sen kanssa, millainen olen; lujaa tunteva ja kokeva, muutosta kaipaava ihmisolento, on projektini ollut tämän ominaisuuden täysipainoinen hyötykäyttö. Tosiasia nimittäin on, että vaikka kuinka tahtoisin kuunnella jokaista universumin vihjettä ja heittäytyä kaikkien minua koskettavien energiavirtojen vietäväksi, se kuluttaisi minut lopulta loppuun. Koska tiedän Tunteen olevan oikea ja varma, en voi myöskään olla kuuntelematta sitä. Voin kuitenkin antaa pienempien sykäysten lipua hiljalleen uloshengityksen mukana ohi niin, että minulle jää voimaa keskittyä siihen, mikä sillä hetkellä on oleellista. Uskon, että kaikelle on aikansa ja paikkansa, jolloin Tunne kyllä palaa, jos niin on tarkoitus.

 Jokaisella teistä on Tunne. Se on se pieni värähdys, pilke silmäkulmassa, aavistuksenomainen tuulenvire tai magneettinen voima, joka saa liikkeelle. Tai ehkä se viestii, ettei liikettä tarvita, tässä on juuri hyvä. Minun Tunteeni on ikuisesti virtaava energia, joka tietää, että ainoa pysyvä asia on muutos.

Kun parhaasta ystävästä tulee hirviö

Minun vartaloni on arvokas, kaunis ja ainutlaatuinen. Se on ainoa koti, joka ei koskaan katoa tai muutu toiseksi.

Kroppani ei todellakaan aina ole ollut minulle ystävä. Oikeastaan vasta viimeisien viikkojen ja kuukausien viikkojen aikana olen onnistunut rakentamaan kehostani kummitustalon sijaan temppelin (tai prinsessalinnan tai huvikummun tai kesämökin tai jonkin muun ihanan). Kyse on radikaalista elämäntapamuutoksesta. Luultavasti suurimmasta, johon olen ikinä pystynyt.

Olen lopettanut pakottamisen.

Vuosikaudet minä juoksin. Heräsin vähintään viitenä aamuna viikossa lenkille. Satoi tai paistoi, kolotti tai pakotti, olipa kiire tai ei, juoksemaan oli päästävä. Laskin kilometrejä, hikipisaroita, ylämäkien määriä, lenkkarinpohjieni kulumia. En uskonut olevani tehokas ja hyödyllinen, mikäli päiväni ei alkanut reippaasti hölkötellen, eikä edes korvaava harjoitus, sama se kuinka rankka, ollut yhtä hyvä kuin juokseminen.

Minuun sattui useasti ja paljon, olin käsittämättömän väsynyt. Koska kuntoni on surkea, ajattelin automaattisesti ja päätin korjata tilanteen juoksemalla entistä enemmän ja tällä kertaa kiinnittämällä huomiota myös ruokavalioon, joka gluteenittomalla kasvissyöjällä muutenkin on rajoitettu.

Kai on sanomattakin selvää, että väsyin entisestään. Samalla kasvoi ahdistus. Olen laiska, ruma, epäonnistuja. Käytin valtavasti energiaa liikunnan ja syömisen suunnitteluun, pidin kaikkia muita itseäni reippaampana ja kaikin puolin parempana. Iltaisin päässäni pyöri juoksemattomat kilometrit ja jokainen uusi aamu alkoi itkuisella lenkillä.

Sitten eräs aamupäivä – lenkillä, kuinka muutenkaan – minä vain pysähdyin. En oikeasti jaksanut. En halunnut ottaa enää yhtäkään askelta juosten. Lysähdin polvilleni ja itkin niin kauan kunnes palelsi ja kävelin rauhassa kotiin. Päätin etten juokse ainakaan kolmeen päivään.  Luulen, että se päätös pelasti minut joltain paljon vakavammalta.

On ollut vaikea pysähtyä kuuntelemaan itseään. Vaikeinta on kuitenkin ollut ymmärtää, kuinka liikkumisentarpeeni on ollut täysin oman pääni sisäinen rakennelma. Minä olen keksinyt, että minun on pakko juosta, minä olen vain kuvitellut, että jatkuvasti väsynyt kehoni on merkki ahkeruudesta ja äärimmäisen suorituskyvyn saavutuksen vaatima sivutuote.

Aluksi tulin valtavan surulliseksi. Tuntui, että joudun pitämään rakkaalle ystävälleni hautajaiset ja podin omantunnontuskia, kun en osannut käsitellä uutta juoksusuhdettani. Koin syviäkin aallonpohjia kamppaillessani syyllisyyden ja epäonnistumisen tunteiden kanssa. Toki kamppailuni jatkuvat edelleen, mutta olen jo aika hyvin niskan päällä.

Lopulta kuitenkin päätin, että etäisyyden ottaminen kuvaa uutta järjestelyämme hautajaisia paremmin. Ehkä tulevaisuudessa olemme taas läheisemmät.

Kehitykseni konkretisoitui itselleni oikeastaan vasta viimeviikolla, kun matkalla kahville minua vastaan juoksi muutama lenkkeilijä. Aiemmin olisi iskenyt välitön alakulo, jota olisi seurannut yhtä nopeasti syytös: miksi minä en tänään ole juossut. Mutta nyt juoksijat vain hölkkäsivät ohitseni, enkä tuntenut kuin korkeintaan pienen ilmavirran heidän pyyhältäessään kohdallani. Tunsin itseni vapaaksi ja onnelliseksi.

Minä en enää lähde juoksemaan, jos ei tunnu siltä ja juoksen kerrallaan vain sen verran, että hyvä ja kevyt tunne säilyy. Se ei tee minusta laiskaa tai huonompaa, se tekee minusta ihmisen. Toivon, että juokseminen ja minä löydämme vielä toisemme, mutta en aseta sille suuria paineita. Ensi kesän maratoonihaaveet on laitettu talteen tulevia vuosia varten.

Rakastan juoksemista edelleen – ei kai kukaan voi lakata rakastamasta jotain, joka on niin suuri osa omaa identiteettiä – mutta nykyään minulla on vieläkin tärkeämpää: minä itse.

Kirjoittaja

Jos tutkailet blogia oikein tarkkaan huomaat, ettei kirjoittaja olekaan ihminen vaan tuuliviiri.

Välillä rakastan näppäimistöä, välillä vihaan. Suollan sanoja tasaisen epätasaiseen tahtiin, hakkaan kirjaimia peräkkäin tai painelen ne lempeästi näkymään ruudulle. Kirjoittaminen on samaan aikaan stressinpurkua ja sen holtitonta haalimista.

Siltä miltä tuntuu tai ei tunnu, siitä minä kirjoitan. Valitettavan tai valloittavan sekavasti.

 

Ihan hyvää, kiitos

Taas kaiken alussa. Jo jonkin aikaa olen halunnut muuttua. Uudistua, aloittaa, lopettaa, vaihtaa suuntaa, kääntyä ympäri. Joku vuodenvaihteessa ajankohtana saa janoamaan hienompaa ja isompaa tai ainakin jotain ihanan tuoretta, joka saisi edes pikkuhetkeksi unohtamaan pimeän, kylmän ja märän uuvuttavan hippaleikin.

Luulen, että ratkaiseva käänne tapahtui, kun muutaman sattuman myötä kadotin vanhasta blogistani muotoilut, grafiikan ja suurimman osan kuvista, enkä löytänyt pienintäkään motivaatiota alkaa etsiä niitä uudestaan jostain bittiavaruuden syövereistä, mikäli ne sellaiseen edes ovat tallentuneet. Kiinnostavammalta tuntui ajatus aloittaa ihan alusta. Pakko myöntää, että mielenkiintoni edellistä blogia kohtaan oli jo hetkisen ollut hukassa – haluni uudistua leijaili pilvenä myös kirjoittamisen yllä, en aikoihin ole tuntenut äidin ylpeyttä selatessani vanhoja tekstejä tai blogia ylipäätään.

Vaikka kirjoitustapani tai aiheeni tuskin muuttuvatkaan radikaalisti, yhden muutoksen lupaan tehdä; aion olla ylpeä jokaisesta tekstistäni, enkä pyri suoltamaan sanoja mihinkään tiettyihin tarkoituksiin tai lokeroihin. Annan kirjoittamiselle tilaa ja hyvää energiaa samalla, kun itse saan vapauden kirjoittaa vain siitä, minkä kullakin hetkellä tunnen oikeimmaksi. Olkoon tämä harjoitus myös itselleni. Toisaalta hiirenaskel kohti musertavasta itsekritiikistä irtautumista, toisaalta kirjoittamisen kevenemistä, ehkä jopa rutinoitumista, samalla, kun annan kaikenlaisille teksteille luvan rakentua ja olla olemassa.

Blogin nimi – Ihan hyvää – puolestaan on erikoisempi tapaus. Se on samalla vähän huono vitsi ja kuitenkin ihan totinen juttu.

Ensinnäkin nimi on kannanotto jokaista ”mitäsullekuuluu” ”ihanhyvää” -muka-keskustelua kohtaan. Minusta on nimittäin enemmän kuin sallittavaa välillä jättää keskustelu ihan hyvään, vaikka oikeasti olisikin ihan pahaa, vähän myrskyä, paljon kaikkea. Aina kun ei jaksa, eikä jokainen tilanne edes ole luotu mielenmaisemien maalailua varten. On lupa olla pinnallinen, yhdentekevä, häilyvä ja katoava, kunhan vain muistaa olla. Yritänkö tällä selitellä tulevia turhanpäiväisiä tekstejäni – ehkäpä.

Toisaalta taas Ihan hyvää:llä on myös lempeämpi ja valoisampi puoli. Suorastaan vaaleanpunaisen positiivinen. Minulla nimittäin on hullu tavoite, johon liittyy paljon sisäistä tasapainoa ja jonkinlaista henkistä heräämistä. Minä toivon, että joku päivä voin sanoa ”Mulle kuuluu ihan hyvää” ilman, että lause pyrkisi olemaan mitään muuta. Tyystin ja täysin ilman kaikuvia ääniä, ilman tulevaisuutta tai mennyttä. Että olisi vain se hetki ja siinä hetkessä hyvä – ei vähääkään parempi tai huonompi.

Juuri nyt, riittävän hyvää.