Pieniä maanantaitoiveita, unelmia rakkaudesta 

Rakas lukija, toivon, että maanantaisi on ollut kaunis ja pidellyt sinua lempeästi.

Toivon, että ihosi tunsi koko aistimusten paletin – hipaisuja, valon, sylin, varjon, ajatuksia, ehkä jääkylmää ja toisaalta huumaavan lämmintä, puhtainta sadetta – ja talletti sen muistiinsa, sillä ihon muisti on syvin. Mutta jos sait haavan ja rikkinäinen ihosi vuoti kipeästi, toivon, että pyyhit veren hiljaa pois sitä mukaa, kun sydämesi sitä jaksoi pumpata ja suutelit haljennutta kohtaa. Sinun omaa pintaasi.

Toivon, että maailma näyttäytyi sinulle turvallisena. Että jokaisen askeleesi alla oli vakaa maa, että jokainen hengenvetosi oli rikas ja rauhallinen. Mutta jos tunsit pelon ja hengästyit ja kompastelit, toivon, että jaksoit nousta vielä kerran, kulkea hitaasti kotiin ja levätä. Tai ehkä huomasit, ettei ole mentävä mihinkään ja annoit surusi lämmön rakentaa kodin siihen paikkaan.

Toivon, että jumalasi salli sinun lipua lähemmäs unelmaasi ja täydellistä itsesi toteuttamista. Tai jos et usko jumaliin, niin toivon, että maailmankaikkeuden hiukkaset olivat sopivassa asennossa, jotta kykenit mahdollistamaan itsellesi saman. Mutta jos universumi heittikin hiekkaa silmiisi ja sokaistuit, unohdit hetkeksi mitä varten sinä olet olemassa, toivon, että hiekanjyvät hiovat silmäsi yhä kirkkaammiksi tarkoituksellesi. Sillä tiedäthän, että olet tärkeä ja oikein.

Viimeisenä toivon, että rakastit.

1d8f94730c71dae73ed0892f8babaed3

Advertisements

Kuolemattomuudesta

Minun isäni isä, Eino-pappa, on ensimmäinen mies, jonka olen nähnyt itkevän – aidosti ja piiloutumatta. Lapsena ajattelin sen olevan hieman pelottavaa; turvallinen aikuinen, joka näyttääkin herkkyytensä totutun tasaisen itsehillinnän sijaan. Ajan kuluessa kummastuksesta muovautui kuitenkin syvä ja pehmeä kunnioitus. Jokainen papan tunne hehkuu suoraan sydämestä, ilman pienintäkään tarvetta työntää mitään pois tai korvata toisilla, muka oikeammilla tavoilla reagoida ja tuntea.

Minäkin tahdon olla kuten pappa. Yhdistää suuren, silmistä kauas välittyvän lämmön ja ystävällisyyden periksiantamattoman sisun ja sinnikkyyden kanssa. Pappa on nimittäin myös urheilusankari. Viikoittain kymmeniä, tavallisesti satojakin hiihdettyjä tai pyöräiltyjä kilometrejä, puhumattakaan niistä metsäretkistä, joita hän kävellen kuljeksii poimiessaan marjoja niin paljon, että niistä riittää aina paitsi mehuihin, piirakoihin ja soppiin, mutta myös jokaiselle pyytävälle.

Pappa kuoli neljä vuotta sitten. Nukahti vain omaan sänkyynsä, kivutta ja rauhassa, toivon.

Kyllä, minä tosiaan puhun kuolleesta isoisästäni preesensissä. Olisi kammottavaa ajatella, että hän yhtäkkiä olisikin totaalisesti olematon, vaikkei fyysisesti olekaan läsnä. Ei kuolema ole lopullinen, liikkeenpysäyttävä seinä tai vastakohta elämälle. Kuolema on elämän oikea käsi, osa kaikkia karkean kauniiden tapahtumien ketjuja, joihin olemme punoutuneet.

Kuolema kaiken kaikkiaan on omituinen käsite. Eihän kukaan vain katoa, kuole pois, kuten sanotaan. Minä uskon, että jokainen tielleni sattunut henkilö, minua jollain tavalla koskettanut ja pelkällä olemassaolollaan johonkin suuntaan ohjannut, tulee erottamattomaksi ja elimelliseksi osaksi minua itseäni. Joidenkin mielestä on kyse muistoista, minä ajattelen sen olevan jotain paljon suurempaa. Minussa elävät kaikki virrat, joiden kuljetettavana olen ollut.

Tyhjänpäiväistä, ajattelevat toiset, henkilö kuolee, kuopataan ja kemiallisten prosessien voimasta hajoaa – on poissa konkreettisesti ja lopullisesti. Miten ankea ajatus. On tietenkin tosi, että ihmiskeho fyysisissä raameissaan hajoaa ja maatuu ajan kuluessa. Mutta eikö juuri se tarkoita, että ihminen ainoastaan muuttaa muotoaan, tulee osaksi maata. Osaksi sitä, joka on kaiken perusta, kasvualusta ja – voima.

Jalkojemme alla on vuosisatojen viisaus, joka ei rajoitu ainoastaan ihmisen historiaan. Jokainen elänyt kuiskaus, teko ja hiukkanen palautuu lopulta osaksi maata. Emme hautaa toisia, laskemme heidät kehtoon. Jokaisella askelellamme painamme paitsi omia jälkiämme maahan, olemme kosketuksissa niiden kanssa, jotka ovat kuolleet. Niiden, jotka eivät enää askella maan päällä, vaan ovat maa.

Ehkä kyse onkin loppujen lopuksi siitä, ettei kuolemaa olekaan. Mitä jos kuolema onkin pelkkä hatara illuusio? Nimitys sille, mitä emme osaa muuten sanoiksi pukea tai johon liittyviä tunteita meidän on hankala käsitellä ja sen vuoksi olemme päätyneet luomaan käsitteen, jonka synonyymejä ovat poissaolo ja loppuminen. Miltä maailma näyttäisi, jos olisimmekin kuolemattomia?

Siksi minä käyn säännöllisesti sytyttämässä kynttilän papan hautakivelle; jotta hänellä olisi lukulamppu, jonka valossa jatkaa elämää. Jotta häneltä ei jatkossakaan jäisi huomaamatta parhaat mustikka-apajat, kymmenen uutiset tai pikkuveljeni huilukonsertti. Ja vaikka ulkona liki pakkaastaa, ei minua viluta, kun unohdun puhelemaan hänelle hiljaa.

22751306_10212772006886363_524820055_o22751386_10212772006926364_894433129_o

Minä en ole kaunis

Minä en ole kaunis.

Minä olen aamun varhaisin valo. Hereillä ennen muita, yksin sivelemässä keittiön pintoja, painamassa kahvinkeittimen päälle ja avaamassa parvekkeen oven. Liikun kaihdinten raossa, unisilla luomillasi ja takapihan hallansyömillä perennoilla. Keveä kuin vastasyntyneen hengitys, läpinäkyvä, pelkkä vierailija samettisessa pimeydessä.

Minä olen jalanjälki yksinäisellä rannalla, jonka löytääkseen on sotkettava hiuksensa havunneuloihin ja annettava varpujen piirtää pintanaarmuja sääriin. Pieniä kiviä kengissäsi, ehkä ripsiisi takertunutta hämähäkinseittiä pyyhkien sinä löydät minut, epäsymmetrisen painauman hiekassa. Tunnetko, kuinka minusta hehkuu ihmiskehon lämpö ja ikirouta?

Minä olen tarina, sen alku ja loppu, jokainen juonenkäänne. Mutta vasta kun huomasin, että on mahdollista olla sekä kirjailija, kertoja, päähenkilö ja lukija, tulin täydeksi. Piirrän kauniita kirjaimia tyhjälle paperille, katson kuinka ne tanssivat ja sulan mukaan iloon. Tanssini on kuritonta ja vapaata ja jokainen liikkeeni maalaa uuden kirjaimen. Katselen, kuinka ne yhdessä muodostavat sanoja ja lauseita, pian kokonainen luku on valmis. Silmistäni loistaa sen kaikki välilyönnit ja pisteet.

Minä olen tahto. Voimakas, myrskyävä, riippumaton. Minua eivät ohjaa kohtalo tai jumalat, en ole osa kenenkään suunnitelmaa. Olen oppinut, miten kasvattaa juuret syvälle maan syliin ilman, että ikinä asettuisin paikalleni. Olen oppinut suunnistamaan ilman karttoja ja kompasseja. Älä kosketa minua, elleivät omat jalkasi kanna.

Minä olen pieni pisamanaamainen tyttö, jonka letit ovat puoliksi purkautuneet. Vilkutan sinulle lähimetsän korkeimman koivun oksalta ja nauruni kaikuu helminauhana.

Minä olen enemmän kuin kaunis.

22047611_10212596654942674_838397635_o

Vain rakkaus

Rakkaus on täydellisen määrittelemätön. Sillä ei ole rajoja – ei alkua tai loppua, ei ominaista makua tai tuoksua. Se on samaan aikaan henkäyksen kevyt ja lyijyäkin raskaampi. Ja se on kaikkialla, pitelee sinusta kiinni, vaikket koskaan sitä huomaisi.

Rakkaudella ei ole aikaa tai kasvoja. Se on vierelläsi, kun ensimmäisen kerran avaat silmäsi, liikkuu huomaamatta lävitsesi, jää sinuun asumaan. Ja kun saapuu ilta, se painaa silmäsi melkein huomaamattasi kiinni, suutelee viimeisen kerran otsalle ja antaa levon.

Katseesi kautta rakkaus heijastuu niihin, jotka sinun sieluasi liikuttavat. Pieni, lempeä liplatus vasten laituria, eräs maalaus, joka sai sinut itkemään, valonhäive siskosi, kumppanisi tai tuntemattoman kulkijan silmissä, kehräävä kissa, saunanlämmin iho, jota ilta-aurinko silittää.

Rakkaus ei ole hyvä tai paha. Rakkaus on enemmin kuin taikaa, elämää rikastuttava alkuvoima. Salaisuus kaiken takana. Rakkaus sekä sattuu, että parantaa, puhaltaa henkiin sen, minkä hetki sitten sai kitumaan. Se luo muutoksen ja opettaa siten sinut päästämään irti vanhasta, jotta voisit täyttyä jostain uudesta.

Rakkaus ei koskaan lakkaa olemasta. Se ei piiloudu, sen voimat eivät vähene. Liekki ei sammu, vaikka puhaltaisit sitä kohti keuhkojesi täydeltä, vaikka hukuttaisit sen syvimpään veteen tai pimeimpään hautaan. Sielläkin se lämmittää ja kimaltaa – leikkii vain ja on elossa.

Rakkaus ei sulje tai kahlitse. Se avaa sydämiä, lukkoja, sieluja ja solmuja – antaa sinulle vapauden. Se maalaa väreihin sävyt, huulillesi suloisimman makean, suolaisen, kitkerän ja täyteläisen. Se täyttää hiljaisuuden niin, että kuulet kaiken. Se kantaa ihollesi koko ympäröivän todellisuuden tunnun.

Rakkaus vaatii rohkeutta kohdata itsensä. Katsoa suoraan silmiin ja tuudittaa hellästi. Siellä se on, sinussa.

21439357_10212441387501085_246023687_o
Tuntea rakkaus pelkässä tuulenvireessä.

Kesät

On kesiä, jotka imevät kuiviin. Sellaisia, joiden aamut valkenevat yksi toisensa jälkeen samanlaisina, ehkä aurinkoisina, ehkä pilvisinä, ehkä viileän tuulisina tai sulattavan lämpiminä – et huomaa eroa. Uuvuttavina ja puuduttavina, loputtoman pitkinä, sellaisina ne sinulle näyttäytyvät. Niitä kesiä on ollut paljon.

Sitten ovat ne kesät, jotka ovat elossa. Ne, jotka on kyllästetty väreillä, tuoksuilla ja voimakkailla värähdyksillä. Kesät, jotka valelevat sinut unelmilla, itsevarmuudella ja ymmärryksellä. Huomaat asioita, huomaat elämän ympärilläsi, mutta ennen kaikkea itsessäsi. Tunnet suunnan ja ymmärrät yhteydet menneisyyden ja tämän hetken välillä. Uskallat päästää irti.

Eivät nekään kesät ole helppoja tai kevyitä – päinvastoin. Usein ne kesät, jolloin elämä puhaltaa lävitsesi, ovat kesiä, joina erilaiset muutokset, prosessit ja merkitykselliset tapahtumaketjut mylläävät sinussa. Mutta silti valo säilyy. Miten ihanaa onkaan tietää, etteivät pienet tai suuret myrskyt poista sinusta rakkautta, luottamusta ja riemua. Siellä ne kulkevat käsikkäin ja saavat sinut nauramaan ääneen silkasta olemisen onnekkuudesta.

Tai sitten kyyneleet virtaavat poskillasi ja puhdistavat. Tärkeintä on, että tunnet.

Minun kesäni on ollut elämän kesä. Olen löytänyt lapsenomaisen ilon, uteliaisuuden ja rohkeuden, olen ollut enemmän Minä kuin aikoihin. Olen maistanut uusia makuja, tunnustellut niiden tanssia kieleni päällä, nauttinut, nauttinut ja nauttinut, katsellut auringonnousuja ja laskuja, kääntänyt kortteja ja kiviä, jättänyt niitä taakseni, poiminut niitä taskuihini. Ja mikä tärkeintä, olen oppinut olemaan armollinen ja rakastava hyvinvointini kannalta tärkeimmälle ihmiselle, itselleni.

Rakastan Minua, sillä olen osa kauneinta mahdollista maailmaa.

20727519_10212233403621618_1877099812_o