Hyviä asioita tapahtuu niille, jotka…

Sanotaan, että hyviä asioita tapahtuu niille, jotka jaksavat odottaa. Mutta tiedätkös, kasapäin enemmän onnea tuntevat ne, jotka uskaltavat onnen itselleen ottaa. Tai ehkä ottaminen on liian voimakas sana kuvaamaan tätä prosessia. Kyse ei missään nimessä ole voimakeinoista, haalimisesta, repimisestä tai pakottamisesta, vaan pienistä lempeistä teoista, keveimmillään pelkästä onnen olemassaolon sallimisesta.

Jos siis tahdot muutakin kuin vain odottaa ja toivoa hyvien asioiden tipahtelua kohdallesi, ensimmäinen askel aktiivisempaan onnellisuuteen on perustavanlaatuiseen hyvyyteen luottaminen, tai kuten aiemmin sen muotoilin, onnen olemassaolon salliminen. Sen sijaan, että ajattelisit hyvyyden tai onnen tai lempeyden tai rakkauden olevan jokin ympäristössä liikkuva, satunnaisesti näyttäytyvä ja toimiva rakenne, pyri ymmärtämään asia siten, että onni, hyvyys ja rakkaus ovat kaikkialla. Oikeastaan, kaikki olevainen ja olematon on rakennettu näiden kolmen suloisesta yhteydestä. Tällöin sinun on mahdollista löytää hyvää jokaisesta vastaantulevasta tapahtumasta ja henkilöstä, ajatuksesta, sanasta ja hetkestä. Tapasi katsella maailmaa on ratkaiseva; et enää vain passiivisesti toivo jonkin kauniin ja ihmeellisen ilmestyvän, vaan osaat etsiä sitä sieltäkin, missä muut saattavat nähdä pelkkää harmaata.

Koska hyvyys on koko maailmankaikkeuden rakennusaine, ovat luonnollisesti myös sinun solusi siitä muotoillut. Kyllä vain, juuri sinä olet hyvä, kaunis, ihmeellinen ja lempeä. Sinussa on onni. Sama pätee jokaiseen ihmiseen ympärilläsi, kuten myös niihin, joita elinpiirisi ei suoranaisesti kosketa. Tarkoitukseni ei ole yksinkertaistaa asioita tai maalata kaikkea vaaleanpunaiseksi, en väitä, etteikö surua, vihaa, pimeää ja kipua olisi, enkä voi väittää, että sinä olisit onnellinen. Tahdon vain muistuttaa, että sinut on rakennettu hyvyydestä, että kaiken raskaan ja vaikean alla lepää pieni ja sinnikäs valo. Ehkä pelkkä himmeä tuike tai tuulen voimasta värisevä liekki. Hyvien asioiden tapahtuminen vaatii syvän ymmärryksen siitä, että on itse hyvä. Että sinulla on kyvyt, tahto ja ennen kaikkea oikeus vastaanottaa se kauneus, jota maailma tälläkin hetkellä on täynnä. Tämä oivallus on menolippu elämäsi upeimpaan seikkailuun.

Niin, seikkailu. Sitä elämä lopulta on, kun lakkaat odottamasta hyvää ja uskallat sen sijaan kokea, nähdä ja luoda hyvää. Olla hyvä itsellesi. Oma suuntasi riippuu siitä, mihin sinä itse päätät navigoida, joten ole rohkea ja suunnista onnellisuuteen.

Hyviä asioita tapahtuu hyville ihmisille, toisin sanoen, jokaiselle meistä.

Hyviä asioita tapahtuu hyvyyden läsnäolon hyväksyjille.

Hyviä asioita tapahtuu niille, jotka uskaltavat seikkailla.

Advertisements

Anteeksianto


Tahdon, että otat elämääsi erään ihmisen.

Tai oikeastaan te tunnette jo, mutta tiedäthän, ottaisit hänet takaisin. Tiedän, että teillä on ollut vaikeaa. Teihin on sattunut niin paljon, ettei kukaan muu ole samalla lailla voinut loukata. Uskon silti, että nyt olisi oikea hetki antaa uusi mahdollisuus ja pitää toisianne hyvänä, sillä yhdessä te olette parasta,  mitä teille on koskaan tapahtunut.

Jotta löydät hänet, kävele peilin eteen, siellä hän odottaa.  Katso lasin toisella puolella olevaa ihmistä tarkasti, mutta lämmöllä. Miten hän on ja elehtii? Mitä hänen asentonsa sinulle kertoo? Ota vastaan huomioita ja hyväksy huomaamasi asiat. Seuraavaksi kohota katse hänen silmiinsä. Minkä väriset ne ovat? Mitä silmistä heijastuu? Mitä katse saa sinut tuntemaan? Pohdi, tunnustele, salli kaiken olla kuten on. Ja kun sinusta tuntuu siltä, voit sanoa näin:

Hei Rakas, pitkästä aikaa.

 Tahtoisin pyytää sinulta anteeksi ja toivon koko sydämestäni, että anteeksipyyntöni jää valoksi sinuun.

Olen pahoillani, että ikinä epäilin sinua. Sinun intuitiosi ei johda sinua harhaan. Olet oikealla tiellä. Sinä olet hyvä näin.

Anteeksi, että kehosi on ollut yhdentekevä, vaikka todellisuudessa se on kaikkea muuta. Kaunis ja kykenevä, vahva ja tunteva. Se ansaitsee kaiken tarvitsemansa levon, ravinnon, liikkeen ja huolenpidon.

Ja anteeksi, etten ole arvostanut sinua, kuten muita. Unohduit jonnekin, kun pyrin täyttämään toisten suunnitelmia tyhjentyen samalla itse. Olen kuitenkin oppinut, että sinussa piilee minun voimani ja onneni.

Olen kiitollinen, että annat anteeksi.

Olen kiitollinen, että voimme jatkaa yhdessä.

Olen kiitollinen, että avasit silmäni.

Kiitos.

Ja kun viimein käännät katseesi peilistä, huomaat, ettei hän mennyt minnekään.

21641646_10212484148450082_1512061395_n
© unknown

Oikea suunta

Sinulle, joka vielä etsit. Olet rohkeampi kuin uskotkaan.

Hän ei enää tiennyt kuka oli. Kaikki mitä hän joskus oli kuvitellut olevansa tai miksi hän luuli tulevansa, valui holtittomana sormien lomasta johonkin, mihin hän ei yltänyt.

Paradoksaalista kyllä, mutta kaikki alkoi siitä, kun hän löysi itsensä. Oikeastaan, hän löysi sen mitä tahtoi olla. Hän kutsui sitä suunnaksi. Suunta tuntui hyvältä ja oikealta, Suunta oli yhtä kuin unelmat, haaveet ja suunnitelmat – se oli tulevaisuus niin täydellisenä, kuin sen ikinä pystyi kuvittelemaan. Suunta samaan aikaan veti häntä puoleensa ja oli valmiina hänessä itsessään – kumpaakin äärettömän voimakkaasti.

Mitä suunta sitten käytännössä oli? Sitä hänen oli vaikea selittää, sillä ainoa, mikä suuntaa edes jotenkuten kuvasi, oli Tunne. Niin, suunta oli ennen kaikkea tunne siitä, että jotain oli tehtävä tietyllä tavalla. Toisella tavalla. Se, mitä hän oletti suunnan avulla saavuttavansa, oli puolestaan helpompi tehdä selväksi. Suunta olisi hänen polkunsa tasapainoon ja tyyneyteen, sitä hän kaipasi kaiken myrskyn ja muutoksen keskellä. Hän näki kirkkaana mielessään tasaisen, turvallisen ja tavallisen kauniin elämän, täynnä lempeitä kosketuksia ja levollisia yöunia.

Hän päätti laittaa kaiken likoon suunnan vuoksi. Hän kirjoitti ylös jokaisen unelmansa ja alkoi juosta suuntaa kohti. Hän opetteli keskittymään, meditoimaan, olemaan positiivinen tilanteesta toiseen. Hän harjoitteli ja harjoitteli. Hän etsi tasapainoa, hän etsi kauneutta, hän etsi hymyä. Hän kiipesi, kaivoi, käänsi kiviä, kantoja, raivasi kirjahyllyjä ja mielensä sopukoita. Etsi etsimistään. Mikään ei häntä pysäyttäisi, sillä tällä kertaa hän tunsi oikeasti kulkevansa kohti jotain tärkeää.

Kului paljon aikaa ja vielä enemmän voimia. Hän oli ottanut pieniä askeleita suuntaa kohti. Liian pieniä omasta mielestään, vaikka koko hänen olemassaolonsa oli omistettu sille, että suunta viimein johdattaisi hänet sellaiseksi, mitä hän tahtoi niin palavasti olla. Myrsky ei tyyntynyt hänen käsissään, ja hän oli vähällä hukkua sen aiheuttamiin aaltoihin. Hän oli niin uupunut, että oli valmis päästämään irti.

Viimeisillä voimillaan hän katsoi ympärilleen ja näki paljon. Hän näki hyviä ihmisiä, joilla oli hyvä olla, hyvä sydän, hyvä elämä. Maailma näyttäytyi kaikissa sille kuuluvissa väreissä. Hän pysähtyi vielä katsomaan peiliin. Värit katosivat ja oli pimeää. Hän ei nähnyt mitään, peili oli täynnä tyhjää, pelkkiä kaikuja ja varjoja. Missä minä olen? Kaiken etsimisen keskellä hän oli joutunut hukkaan. Hän oli eksynyt jonnekin odotusten ja todellisen maailman harmaaseen välitilaan, jossa millään ei ollut muotoa ja jossa kaikki, eniten hän itse, olivat yhtä merkityksettömiä ja sotkussa. Hän ei kyennyt tarttumaan kiinni unelmistaan, ja se voimakas kipinä, suunta, joka häntä oli vienyt, oli haudattu.

Hän ei tuntenut mitään. Sade ei saanut häntä enää tanssimaan, kasteli vain ja aurinko ei piirtänyt yhtään pisamaa hänen nenänvarteensa, pelkkiä varjoja edellisten päälle. Hän ei osannut nauttia mistään, mikä ennen oli saanut hänen silmänsä syttymään. Hänen kehonsa ei halunnut liikkua, hänen kätensä ei osannut tarttua kynään, jokainen sana, jonka hän luki, tuntui kipuna ohimoilla. Hän ei liikuttunut musiikista, väreistä tai toisista ihmisistä. Jos hän itki, kyyneleet olivat täynnä ahdistusta, pelkoa ja epätoivoa, nauru oli terävää ja teennäistä. Hän ei tuntenut olevansa nainen, ei ihminen lainkaan. Pelkkä ihmisen muotti, joka oli unohdettu täyttää.

Kun ei ollut suuntaa, ei ollut mitään, mitä seurata. Oikeastaan hän oli niin eksynyt, että vaikka hänen käteensä olisi ojennettu kartta, johon suunta olisi piirretty, hän ei olisi osannut seurata sitä. Niinpä hän luovutti. Päästi irti, ja tiputti käsistään kaiken sen, mitä oli joskus kuvitellut hallitsevansa. Oman mielensä ja tulevaisuutensa, tai sen mitä niistä oli enää jäljellä – raskaiksi puristuneita kiviä, joiden ainoa tehtävä oli estää häntä nousemasta. Hän laski katseensa kohti tyhjiä kämmeniään, niitä samoja, jotka olivat niin kovin pitäneet kiinni kaikesta siitä mitä hän tahtoi. Kämmenet olivat kovat, melkein kuin niistä äsken tippuneet kivet, ja piirtyneet täyteen pieniä haavoja. Työmiehen kädet.

Niin, sellainen hän oli ollutkin, projektityöläinen. Niin vankkumattoman kiinni työssä ja päämäärässä, että oli unohtanut, miten olla kokonainen kaiken keskeneräisyyden kanssa. Hän oli tehnyt löytämästään suunnasta pelkän työkalun, vaikka tosiasiassa suunta oli kaiken voiman lähde, selittämättömyydessään täydellinen tunne. Hän oli luonut painajaisen, jossa hän oli jatkuvasti menossa kohti, saavuttamassa, ottamassa kiinni, jotain, joka oli häntä itseään nopeampi. Palkinto odotti tulevaisuudessa, tämä hetki oli ahdas selviytymisen tila. Siten hän oli liian kauan elänyt.

Tyhjinä hänen kätensä olivat kevyet, lähes painottomat. Sormien nivelet ja lihakset olivat uupuneet ja kankeat, niiden ei enää tarvinnut puristaa. Ainoa mitä tarvitsi, oli hiljaa keinua hengityksen mukana. Hän ei ehkä ollut onnellinen, luottavainen tai vakaa, mutta hän oli turvassa. Hän oli pysähtynyt jonkun merkittävän äärelle – paljon merkittävämmän, kuin yksikään tulevaisuudenkuva tai unelma. Hän oli pysähtynyt tähän hetkeen. Hetki oli vaikea, kipeä ja ruma ja silti hän jäi siihen. Silti hän oli siinä turvassa. Hän antoi kyynelien valua kämmenten haavoihin, suolainen vesi samanaikaisesti kirveli ja puhdisti.

Ja silloin, haavat ja sydän auki, unelmat haudanneena ja suunnasta eksyneenä, hän tunsi.

21245483_10212401989756166_2103728592_n

Kehopositiivisuudesta ja koskemattomuudesta

Hei sinä tuntematon, joka päätit eräs torstaiaamu kesken työpäivän tulla kommentoimaan painoani. Tiesitkö, että kertoessasi mielipiteesi kehostani loukkasit yksityisyyttäni ja koskemattomuuttani?

”Sä oot kyllä ihan kamalan laiha. Söisit jotain. About kolme kiloa reisiin, niin oisit jo tosi kaunis.”

Menen harvoin sanattomaksi. Tuolloin kävi niin. Mykistyin aluksi hämmästyksestä, sitten suuttumuksesta ja pettymyksestä. Asiakaspalvelijana en voinut alkaa itkeä, ei ollut myöskään sopivaa laukoa kommentoijalle samalla mitalla takaisin. Mitä ylipäätään sanotaan, kun tuiki tuntematon tulee kertomaan jotain, mitä en tahdo kuulla, saati jotain, mitä ei todellakaan ole okei sanoa kenellekään?

”Aijaa.”

Yritin niellä tunteenpurkaukseni. Pääni sisällä kiljuin, kiehuin ja sekosin.

Meillä jokaisella on keho. Se on kanava, jonka avulla teemme itsemme näkyviksi, kuuluviksi, kosketettaviksi ja oleviksi. Vaikka kehomme on ensimmäinen ja ehkä ainoa asia, jonka toinen ihminen meistä aistii ja kykenee hahmottamaan, se on samanaikaisesti jotain, mihin ei kukaan muu kuin sinä itse ole oikeutettu kajoamaan. Tiedämme omat rajamme ja tiedämme, kun joku ne ylittää. Olisi kapeaa ajatella kehollisen koskemattomuuden rajoittuvan ainoastaan fyysiseen, konkreettiseen kosketukseen. Sanat voivat olla väkivaltaa pahimmillaan. Siksi ennen kuin puhut, arvioi, ovatko sanasi ystävällisiä, ovatko ne totta ja viimeiseksi, onko niitä tosiaan tarpeellista sanoa ääneen. Mikäli jokin kohta saa sinut epäröimään, on ehkä syytä vielä hiukan miettiä viestisi sisältöä.

Kehomme mahdollistavat kaiken sen, mihin olemme päättäneet ryhtyä. Ne toimivat saumattomassa yhteistyössä koko muun olemassaolomme kanssa, eikä niitä voi erottaa mielestä, sielusta, ajatuksista tai intentioista. Siksi joka kerta, kun sanat tai teot näennäisesti kohdistuvat vartaloon, ovat ne todellisuudessa osoitettu koko ihmisyydelle. Sen takia tunnemme fyysistä kipua emootioiden yhteydessä, sekä mielen liikehdintää kehollisissa toimissa. Sen takia meidän tulisi arvostaa jokaista osaa itsessämme ja kunnioittaa myös muita itsemme kaltaisina, ihmeellisinä ja ihanina kokonaisuuksina.

Minä olen kaunis.

Olen kaunis myös kolme kiloa isompana tai pienempänä, siitä olen varma. Olen myös varma, ettei painoni määritä kauneuttani – se ei ole tekemisissä sen kanssa, mikä tekee kehostani arvokkaan ja merkityksellisen. Minun vartaloni on nimittäin päällystetty pehmeällä iholla, joka tuntee kosketuksen ja joka koskiessaan toista, voi välittää lämpöä ja tunnetta. Minun ihoni alla ovat lihakset, jotka liikuttavat kehoani niin, että voin tarttua kädestä, halata, suudella, silittää, hymyillä, tanssia, juosta, soittaa ja kirjoittaa. Lihakseni liikuttavat myös silmiäni, joiden avulla näen kauneuden ympäröivässä maailmassa – myös sinussa – sekä keuhkojani ja kieltäni niin, että pystyn muodostamaan sanoja, jotka kauneutta kuvaavat. Ei sellaisia sanoja, jotka arvostelevat, vaan sellaisia, jotka ymmärtävät ja ottavat asiat vastaan juuri niin kuin ne ovat – valmiiksi täydellisinä.

18426756_10211430202022080_704095498_o