Valtavan voimakas energia, joka johdattaa sinua tiettyyn suuntaan, vaikket osaa sanoa miksi. Olet silti täysin varma, että suunta johon kuljet, on ehdottoman oikea.
Tasaisin väliajoin aaltona ylitsesi pyyhkivä muutoksentarve, jonka seurauksena kaikki tietämäsi kääntyy ympäri tai ainakin liikahtaa johonkin uuteen suuntaan.
Onko tuttua? Minulle ainakin.
Olen kyllästymiseen asti saanut kuulla olevani tuuliviiri ja levoton sielu. Myönnän, että elämäni on sisältänyt ehkä tavallista enemmän hakemista ja etsimistä, minkä lisäksi olen melkoisen nopea liikkeissäni. Se, että asiat ovat tänään yhdellä lailla ei kerro mitään seuraavista päivistä, kuukausista tai vuosista. Aloilleen asettuminen on minulle vieras toimintatapa, lähes pelottava. Miksi en kääntäisi vielä yhtä sivua, kerta minulla on mahdollisuus?
Vaikka levottomuus ja tuuliviirimäisyys niin vihjaavatkin, ei kyse ole (eikä koskaan ole ollut) päättämättömyydestä. Päinvastoin, olen aina ollut sataprosenttisen varma tekemistäni suunnanmuutoksista, liittyivätpä ne ihmissuhteisiin, opiskeluun, eettisiin valintoihin tai johonkin arkipäiväisempiin ratkaisuihin. Minusta on yksinkertaisesti vain tuntunut, että tämä ajanjakso on käyty läpi ja uusi on alkamassa. Että juuri nyt olisi aika lähteä toiseen suuntaan. Ja sitä tuntemusta noudattaen olen aina löytänyt jotain edellistä kauniimpaa.
Tunne isolla T-kirjaimella on ainoa oikea kompassini. Se on sama, joka toisille on intuitio, vaisto, johdatus, toisille jokin neurobiologisesti selitettävä malli tai ehkä eri uskontojen jumaluudet. Sillä miksi Tunnetta kutsun ei liene väliä, tärkeintä on, että luotan siihen täysin. Luottamus Tunteeseen on rakentunut vähitellen. Olen aina ollut erittäin emotionaalinen ja tuntenut voimakkaasti itselleni tärkeiden asioiden puolesta. Uskon, että sensitiivisyyteni ilmenee myös herkkyytenä erilaisia energioita ja vihjeitä kohtaan – tuntemuksina, jotka saavat minut tekemään, ajattelemaan ja elämään tietyllä tavalla. Tunne pakottaa minut kuuntelemaan ja laittaa liikkeelle.
Toisinaan kasvaminen tällaisen herkkyyden kanssa on ollut haastavaa. Muun muassa ammatinvalinta-asia on osoittautunut liki mahdottomaksi, sillä kiinnostuksenkohteeni vaihtelevat tasaisin väliajoin (edelleenkin on hankala vastata “Mikä sinusta tulee isona?” – kysymykseen). Toinen on itku. Luultavasti olet nähnyt minut useammin kyyneleet poskilla kuin ilman. Nykyään kyyneleet saavat tulla, kun tulevat, mutta vielä lukioikäisenä muistan ajatelleeni olevani niiden vuoksi muita heikompi ja jollain tapaa epäkypsempi. Todellista epäkypsyyttä taisi kuitenkin olla kyynelten nieleminen silloin, kun ne kirvelevinä olivat jo verkkokalvoilla valmiina purkautumaan.
Olen luultavasti käynyt enemmän kamppailuja itseni hyväksymisen kanssa, kuin minkään muun asian. Toisaalta en tahtoisi vaihtaa itsestäni palastakaan pois. Tunne on tärkein voimavarani ja sen avustuksella uskon nähneeni enemmän kuin moni ikäiseni. Samalla jokainen itseäni tutkiva ajatus, ristiriitainenkin, on vahvistanut minä-kuvaani ja ymmärrystäni omiin kykyihini, mahdollisuuksiini ja heikkouksiini nähden.
Samalla koen myös aina olleeni onnekas ja jopa etuoikeutettu, kun olen saanut tehdä valintoja vain ”koska musta tää tuntuu oikeelta”. Toki jokaisella tilanteella on kyseenalaistajansa – ne, jotka sanovat ”Rauhoitu” tai ”Onko aina pakko tuntua niin paljon kaikelta?” – mutta uskon vakaasti, että ihmiset, jotka pidän lähelläni, joita rakastan ja jotka tuntevat minut läpikotaisin luottavat yhtä paljon Tunteeseeni kuin minä itse.
Vaikka Tunne on osa minua ja olemistani, vaatii se loistaakseen myös pientä hallintaa. Nyt kun olen jotenkuten sinut sen kanssa, millainen olen; lujaa tunteva ja kokeva, muutosta kaipaava ihmisolento, on projektini ollut tämän ominaisuuden täysipainoinen hyötykäyttö. Tosiasia nimittäin on, että vaikka kuinka tahtoisin kuunnella jokaista universumin vihjettä ja heittäytyä kaikkien minua koskettavien energiavirtojen vietäväksi, se kuluttaisi minut lopulta loppuun. Koska tiedän Tunteen olevan oikea ja varma, en voi myöskään olla kuuntelematta sitä. Voin kuitenkin antaa pienempien sykäysten lipua hiljalleen uloshengityksen mukana ohi niin, että minulle jää voimaa keskittyä siihen, mikä sillä hetkellä on oleellista. Uskon, että kaikelle on aikansa ja paikkansa, jolloin Tunne kyllä palaa, jos niin on tarkoitus.
Jokaisella teistä on Tunne. Se on se pieni värähdys, pilke silmäkulmassa, aavistuksenomainen tuulenvire tai magneettinen voima, joka saa liikkeelle. Tai ehkä se viestii, ettei liikettä tarvita, tässä on juuri hyvä. Minun Tunteeni on ikuisesti virtaava energia, joka tietää, että ainoa pysyvä asia on muutos.
Ihan hyvää 