Hyviä asioita tapahtuu niille, jotka…

Sanotaan, että hyviä asioita tapahtuu niille, jotka jaksavat odottaa. Mutta tiedätkös, kasapäin enemmän onnea tuntevat ne, jotka uskaltavat onnen itselleen ottaa. Tai ehkä ottaminen on liian voimakas sana kuvaamaan tätä prosessia. Kyse ei missään nimessä ole voimakeinoista, haalimisesta, repimisestä tai pakottamisesta, vaan pienistä lempeistä teoista, keveimmillään pelkästä onnen olemassaolon sallimisesta.

Jos siis tahdot muutakin kuin vain odottaa ja toivoa hyvien asioiden tipahtelua kohdallesi, ensimmäinen askel aktiivisempaan onnellisuuteen on perustavanlaatuiseen hyvyyteen luottaminen, tai kuten aiemmin sen muotoilin, onnen olemassaolon salliminen. Sen sijaan, että ajattelisit hyvyyden tai onnen tai lempeyden tai rakkauden olevan jokin ympäristössä liikkuva, satunnaisesti näyttäytyvä ja toimiva rakenne, pyri ymmärtämään asia siten, että onni, hyvyys ja rakkaus ovat kaikkialla. Oikeastaan, kaikki olevainen ja olematon on rakennettu näiden kolmen suloisesta yhteydestä. Tällöin sinun on mahdollista löytää hyvää jokaisesta vastaantulevasta tapahtumasta ja henkilöstä, ajatuksesta, sanasta ja hetkestä. Tapasi katsella maailmaa on ratkaiseva; et enää vain passiivisesti toivo jonkin kauniin ja ihmeellisen ilmestyvän, vaan osaat etsiä sitä sieltäkin, missä muut saattavat nähdä pelkkää harmaata.

Koska hyvyys on koko maailmankaikkeuden rakennusaine, ovat luonnollisesti myös sinun solusi siitä muotoillut. Kyllä vain, juuri sinä olet hyvä, kaunis, ihmeellinen ja lempeä. Sinussa on onni. Sama pätee jokaiseen ihmiseen ympärilläsi, kuten myös niihin, joita elinpiirisi ei suoranaisesti kosketa. Tarkoitukseni ei ole yksinkertaistaa asioita tai maalata kaikkea vaaleanpunaiseksi, en väitä, etteikö surua, vihaa, pimeää ja kipua olisi, enkä voi väittää, että sinä olisit onnellinen. Tahdon vain muistuttaa, että sinut on rakennettu hyvyydestä, että kaiken raskaan ja vaikean alla lepää pieni ja sinnikäs valo. Ehkä pelkkä himmeä tuike tai tuulen voimasta värisevä liekki. Hyvien asioiden tapahtuminen vaatii syvän ymmärryksen siitä, että on itse hyvä. Että sinulla on kyvyt, tahto ja ennen kaikkea oikeus vastaanottaa se kauneus, jota maailma tälläkin hetkellä on täynnä. Tämä oivallus on menolippu elämäsi upeimpaan seikkailuun.

Niin, seikkailu. Sitä elämä lopulta on, kun lakkaat odottamasta hyvää ja uskallat sen sijaan kokea, nähdä ja luoda hyvää. Olla hyvä itsellesi. Oma suuntasi riippuu siitä, mihin sinä itse päätät navigoida, joten ole rohkea ja suunnista onnellisuuteen.

Hyviä asioita tapahtuu hyville ihmisille, toisin sanoen, jokaiselle meistä.

Hyviä asioita tapahtuu hyvyyden läsnäolon hyväksyjille.

Hyviä asioita tapahtuu niille, jotka uskaltavat seikkailla.

Advertisements

Pajuni

Kuulostaa varmaan hölmöltä, mutta minä todella rakastan sitä vanhaa pajua. Sitä, kuinka se kaartuu rantaviivan yläpuolelle niin, että jos oksalta tipahtaa, putoaa suoraan hyiseen ja kirkkaaseen järviveteen ja sitä, kuinka sen kaarna piirtää hienovaraisia kuvioita rungon jokaiseen kolmen haaran jokaiseen kohtaan. Puu on kasvanut käyräksi ja sen aavistuksen harmahtavien, pitkien ja kapeiden lehtien havinan pystyy kuulemaan, jos vain viitsii hiukan keskittyä.  Ilman parempaa tietoa voisi sanoa pajun olevan kuin muutkin puistonlaitaan aikoja sitten istutetut puut, mutta eihän tärkeimpiä asioita koskaan huomaa päällepäin, saati ensivilkaisulta.

Paju ja minä kohtasimme eräs helmikuinen pakkasaamu. Aurinko oli matalalla eikä juuri valaissut, mutta olin sanattoman onnellinen, ettei sitä verhonnut tiukasti viimepäiviä sävyttäneet paksut pilvilautat ja satunnaiset lumikuurot. Olin vasta muuttanut niille seuduille ja tein päivittäin pieniä tutkimusretkiä uusiin kotikulmiini. Kuljin aina jalan, se oli tarpeeksi hidas etenemistapa, mikäli tahtoi samalla tehdä tarkkoja havaintoja ympäristöstään ja tuskin mikään muu kulkupeli olisi edes toiminut takapihamme metsäisiä polkuja kolutessa.

Sinä aamuna kävelin hieman hassusti hyppelehtien ja pyrähdellen, sillä edes kahdet villaiset sukat kenkieni sisällä eivät pitäneet minua lämpimänä. Kipristelin pakkasen säikäyttämiä varpaita, kinkkasin ensin vasemmalla jalalla, sitten oikealla, juoksinkin niin kauan, kunnes hengästyin ja kylmä ilma alkoi tuntua viiltoina keuhkoissa.

Talven uuvuttama aurinko maalaili pehmeitä ja hauraita valojuovia kasvoilleni, kun saavuin pienen puron ylittävälle sillalle, jonka kohdalta edellispäivänä olin kääntynyt kotiin. Riisuin käsistäni paksut rukkaset, niiden alta lapaset ja viimeisenä sormikkaat ja asettelin ne hangelle niin, ettei niiden sisään joutuisi lunta. Nyt oli oltava nopea, etteivät lämpimänä säilyneet sormenpäät kokisi samaa kohtaloa kuin toinen puolisko ääreisverenkierrostani. Hieroin kämmeniä hetken yhteen, minkä jälkeen aloitin systemaattisen projektin. Poskipäät olivat ensimmäisenä vuorossa, niitä ulkoilma oli kurittanut pahiten. Nipistelin ja taputtelin kevyesti, pyörittelin ihoa sormien alla, kunnes kuvittelin pienen punan levinneen kasvoilleni. Poskipäistä siirryin sentin pari alaspäin, tein samat toimenpiteet ja lopuksi muodostin käsistäni pienen kupin, jolla peittelin nenäni. Ilma käsien ja nenän välissä muuttui hengityksestä lämpimäksi ja lopulta nenänpääni elpyi sen verran, että tunto palasi. Varpaat olivat kylmät, mutteivät arvioni mukaan mitenkään kriittisesti, joten kun olin jälleen vuorannut käteni kolmella kerroksella hansikkaita, päätin jatkaa matkaani etäämmälle.

Askeleideni tahti oli käytännön syistä edelleen ripeä, vaikka luovuinkin ajatuksesta juosta. En kulkenut polkua pitkin, sillä pidin ajatuksesta, että kengänpohjani osuivat koskemattomaan lumeen ja tekivät oman tien sen sijaan, että olisin kulkenut pitkin jotain valmiiksi tallattua. Silloin tällöin pysähdyin katselemaan ympärilleni osin varmistaakseni, että edelleen kutakuinkin tunsin tien kotiin, osin imeäkseni uutta informaatiota siitä, mitä minun vähitellen tulisi oppia sanomaan kodikseni. Aurinko lipui hiljalleen kohti lakipistettään ja vaikkei sen juuri voinut sanoa vaikuttavan valaistukseen, saati lämpötilaan, tunsin sen vaikuttavan minuun. Ainakaan hampaani eivät enää kalisseet holtittomina yhteen ja käsivarsia ja reisiä aiemmin peitellyt pistely suli pois. Keskipäivän kepeys, sitä se taisi olla.

Kun kaikki olemassa oleva energiani ei kulunut lämpimänä pysymiseen, pystyin liikkumaan vapaammin; hidastin vauhdin lähes olemattomiin ja kykenin vastaanottamaan uuden maiseman minulle tarjoamia tuntemuksia kokonaisvaltaisemmin. Talvi oli vaimentanut kaiken lähes mykäksi, vain narina pakkaslumen ja kengänpohjan välissä piti ääntä. Linnut olivat joko kaukana etelässä tai varoivat laulamasta ja muut ihmiset olivat arkiaskareissaan tai käpertyneinä sohviensa nurkkiin, pakkaselta turvaan. Koko maailmassa ei tuntunut olevan kuin minä, nitisevät askeleet ja talvi. Silloin näin pajun.

Oikeastaan pajuja oli pitkä rivi siinä kohdin, missä sulan maan aikaan ranta vaihtuisi järveksi. Olen ymmärtänyt, että juuri sellaisissa paikoissa pajupuut viihtyivät, kahden elementin rajapinnoilla. Koska helmikuu oli edellisistä vuosista poiketen runsasluminen, näytti kuitenkin siltä, että pajut seisoivat kiemurtelevassa rivissä suurella laakealla pellolla tai kentällä. Niiden korkeutta oli vaikea arvioida, sillä niiden lähellä ei kulkenut minkäänlaista tietä tai polkua ja sen vuoksi hanki niiden lähellä oli ehtinyt kasvaa korkeutta. Lumi peitti varmasti ainakin osan niiden rungoista, mutta niim etäältä oli mahdotonta kertoa, kuinka syvää lumi oli. Se vain kimmelsi koskemattomana ja valkeana saaden paljaat puut näyttämään jotenkin mystisiltä, siihen paikkaan kuulumattomilta.

Jos katsoi tarkasti, saattoi huomata, kuinka jäniksen jäljet koristivat hankea kahden pajun välillä jatkuen johonkin kauas jäätyneen järven selälle. Ensin kaksi peräkkäistä painaumaa, sitten kaksi vierekkäin. Tahdoin mennä katsomaan jälkiä tarkemmin. Oli hauskaa yrittää arvata mistä eläin oli ehkä tullut ja mihin se oli ollut matkalla. Mielikuvitukseni on aina ollut vilkasta sorttia, joten saatoin helposti unohtua tämän tyyppisiin ajatusleikkeihini ikuisuuksiksi huomaten lopulta kehitelleeni kokonaisen juonen – elämäntarinan – yksien lumeen jääneiden käpälänjälkien ympärille.

Matka jälkien luokse oli vaivalloisempi, mitä olin arvioinut. En ollut ottanut huomioon, ettei lumi kantasi omaa painoani yhtä hyvin kuin pienen nisäkkään ja tosiasiassa en edes uskonut hangen olevan niin syvä. Kahlasin lähes lanteitani myöten painavassa valkeassa massassa kompastellen vuoroin omiin jalkoihini ja lumen alle hautautuneisiin kuoppiin ja muihin esteisiin. Kun viimein olin kosketusetäisyydellä jäljistä, tunsin ohuen hikinoron valuvan pitkin selkääni ja punaisena hohkaavan kuumotuksen ympäri kasvoja, tuskin muistin vielä hetki sitten palelleeni. Vilkaisin olkani yli ja näin epätasaisen uoman, jonka tarpomisen oli saanut aikaan. Täysi vastakohta jäniksen tekemille symmetrisille ja kevyille, matemaattisen säännöllisille jäljille. Siinä minä kuitenkin seisoin, kahden pajupuun välissä, ja katselin sinne kauas, mihin jäljetkin veivät ennen kuin katosivat näkyvistä.

Taivaalle oli alkanut kerääntyä pilvenhäiveitä. Ne olivat vielä läpinäkyviä ja muodottomia, sellaisia kuten hattarakoneessa pyörivä aines ennen kuin se keritään pahvisen kepin ympärille, ja aurinko jaksoi paistaa untuvan läpi ja maalata taakseni pitkäksi venyneen varjon. Aavistin, että viimeistään pimeän laskiessa sataisi taas lunta. Tiesin lämmön karkaavan iholtani yhtä huomaamatta kuin se sille oli hiipinytkin, mutta kaipasin pientä hengähdyshetkeä. Olin jälleen kerran lähtenyt ulos ilman kunnollista aamiaista, mikäli kahta kuppia kahvia lasketaan aamiaiseksi lainkaan, ja tunsin sen kehossani. Mikä tahansa nopea liike sai näkökenttäni hetkellisesti sumenemaan ja tyhjä vatsani kääntyili sisälläni ympäri yhä uudestaan ja uudestaan. Nojasin takanani seisovaan puunrunkoon ja päätin voimien ilmaantumisen toivossa ummistaa silmäni sekunniksi tai kahdeksi.

En ole ikinä uskonut yliluonnolliseen, en jumaliin, haltioihin, ennustuksiin, taikoihin – en yksinkertaisesti mihinkään, mitä ei voinut kliinisellä järjellä todistaa olemassa olevaksi – mutta siinä hetkessä jokin minussa liikahti. Minä tunsin puun, jota vasten selkäni, hartiani ja takaraivoni olivat painautuneet. Minä tunsin, kuinka pajun kaarna oli piirtynyt harkituiksi muodoiksi sen kahdesti haarautuvaan runkoon ja mikä erityisintä, minä tunsin, miten sen lohkeamista hohkasi lämpöä. Puu hengitti. Ei kutenkaan sillä tavalla kuten ihminen hengittäisi, sisään ja ulos keuhkojen ja keuhkoja ympäröivien lihasten aikaansaannoksena, vaan pehmeästi, kuin kesäillan hiljaisin tuuli olisi unisesti puhaltanut leutoa ilmaa. Tällaisessa tilanteessa kuvittelisi säikähtävänsä ja juoksevansa pakoon. Kiipeävänsä nopeasti kolmannen kerroksen kotiinsa, pesevänsä kasvonsa pariin otteeseen, keittävänsä niin vahvaa kahvia, että irvistää ja vakuuttavansa itselleen, ettei enää ikinä täyttäisi päätään sellaisella huuhaalla ja hölynpölyllä. Palaavansa epämääräisten kokemusten parista turvalliseen matemaattisesti ratkottavaan maailmaan.

Mutta minä en pelännyt. Silmät yhä ummessa riisuin haparoiden hansikaskerrokseni ja tiputin ne jalkoihini välittämättä enää joutuisiko niiden sisään lunta.  Annoin paljaiden sormenpäiden ja kämmenten sivellä vanhan pajun pintaa, eksyä sen kohoumiin ja painaumiin, kastua sitä harvakseltaan peittävään lumeen ja jäähän. Puun kuori oli kuin kartta, joka minun oli läpikotaisesti tutkittava. Mitä tarkemmin ihoni otti vastaan puun kaarnaan taitavasti maalattuja signaaleja, sitä syvempi ja tuntuvampi oli myös sen hengitys. Turvallinen lämpö kulki solusta toiseen ja sai minut jäämään.

Havahduin otsalleni sulavaan lumihiutaleeseen. Hämärä oli taikonut maiseman syvänsiniseksi ja tuntemattomaksi, toinen ja kolmas hiutale tippui kasvoilleni. Irrotin hitaasti käteni pajusta, hyvästelin sen ja palasin kotiin samaa reittiä, mitä olin tullutkin. Rappukäytävässä huomasin, että minulta puuttui kolme paria hansikkaita.

21706230_10212525628367054_906775191_o.jpg
Susanna Nordvall Photography // HeyLook // Kirsi Maijala

Anteeksianto


Tahdon, että otat elämääsi erään ihmisen.

Tai oikeastaan te tunnette jo, mutta tiedäthän, ottaisit hänet takaisin. Tiedän, että teillä on ollut vaikeaa. Teihin on sattunut niin paljon, ettei kukaan muu ole samalla lailla voinut loukata. Uskon silti, että nyt olisi oikea hetki antaa uusi mahdollisuus ja pitää toisianne hyvänä, sillä yhdessä te olette parasta,  mitä teille on koskaan tapahtunut.

Jotta löydät hänet, kävele peilin eteen, siellä hän odottaa.  Katso lasin toisella puolella olevaa ihmistä tarkasti, mutta lämmöllä. Miten hän on ja elehtii? Mitä hänen asentonsa sinulle kertoo? Ota vastaan huomioita ja hyväksy huomaamasi asiat. Seuraavaksi kohota katse hänen silmiinsä. Minkä väriset ne ovat? Mitä silmistä heijastuu? Mitä katse saa sinut tuntemaan? Pohdi, tunnustele, salli kaiken olla kuten on. Ja kun sinusta tuntuu siltä, voit sanoa näin:

Hei Rakas, pitkästä aikaa.

 Tahtoisin pyytää sinulta anteeksi ja toivon koko sydämestäni, että anteeksipyyntöni jää valoksi sinuun.

Olen pahoillani, että ikinä epäilin sinua. Sinun intuitiosi ei johda sinua harhaan. Olet oikealla tiellä. Sinä olet hyvä näin.

Anteeksi, että kehosi on ollut yhdentekevä, vaikka todellisuudessa se on kaikkea muuta. Kaunis ja kykenevä, vahva ja tunteva. Se ansaitsee kaiken tarvitsemansa levon, ravinnon, liikkeen ja huolenpidon.

Ja anteeksi, etten ole arvostanut sinua, kuten muita. Unohduit jonnekin, kun pyrin täyttämään toisten suunnitelmia tyhjentyen samalla itse. Olen kuitenkin oppinut, että sinussa piilee minun voimani ja onneni.

Olen kiitollinen, että annat anteeksi.

Olen kiitollinen, että voimme jatkaa yhdessä.

Olen kiitollinen, että avasit silmäni.

Kiitos.

Ja kun viimein käännät katseesi peilistä, huomaat, ettei hän mennyt minnekään.

21641646_10212484148450082_1512061395_n
© unknown

Vain rakkaus

Rakkaus on täydellisen määrittelemätön. Sillä ei ole rajoja – ei alkua tai loppua, ei ominaista makua tai tuoksua. Se on samaan aikaan henkäyksen kevyt ja lyijyäkin raskaampi. Ja se on kaikkialla, pitelee sinusta kiinni, vaikket koskaan sitä huomaisi.

Rakkaudella ei ole aikaa tai kasvoja. Se on vierelläsi, kun ensimmäisen kerran avaat silmäsi, liikkuu huomaamatta lävitsesi, jää sinuun asumaan. Ja kun saapuu ilta, se painaa silmäsi melkein huomaamattasi kiinni, suutelee viimeisen kerran otsalle ja antaa levon.

Katseesi kautta rakkaus heijastuu niihin, jotka sinun sieluasi liikuttavat. Pieni, lempeä liplatus vasten laituria, eräs maalaus, joka sai sinut itkemään, valonhäive siskosi, kumppanisi tai tuntemattoman kulkijan silmissä, kehräävä kissa, saunanlämmin iho, jota ilta-aurinko silittää.

Rakkaus ei ole hyvä tai paha. Rakkaus on enemmin kuin taikaa, elämää rikastuttava alkuvoima. Salaisuus kaiken takana. Rakkaus sekä sattuu, että parantaa, puhaltaa henkiin sen, minkä hetki sitten sai kitumaan. Se luo muutoksen ja opettaa siten sinut päästämään irti vanhasta, jotta voisit täyttyä jostain uudesta.

Rakkaus ei koskaan lakkaa olemasta. Se ei piiloudu, sen voimat eivät vähene. Liekki ei sammu, vaikka puhaltaisit sitä kohti keuhkojesi täydeltä, vaikka hukuttaisit sen syvimpään veteen tai pimeimpään hautaan. Sielläkin se lämmittää ja kimaltaa – leikkii vain ja on elossa.

Rakkaus ei sulje tai kahlitse. Se avaa sydämiä, lukkoja, sieluja ja solmuja – antaa sinulle vapauden. Se maalaa väreihin sävyt, huulillesi suloisimman makean, suolaisen, kitkerän ja täyteläisen. Se täyttää hiljaisuuden niin, että kuulet kaiken. Se kantaa ihollesi koko ympäröivän todellisuuden tunnun.

Rakkaus vaatii rohkeutta kohdata itsensä. Katsoa suoraan silmiin ja tuudittaa hellästi. Siellä se on, sinussa.

21439357_10212441387501085_246023687_o
Tuntea rakkaus pelkässä tuulenvireessä.

Oikea suunta

Sinulle, joka vielä etsit. Olet rohkeampi kuin uskotkaan.

Hän ei enää tiennyt kuka oli. Kaikki mitä hän joskus oli kuvitellut olevansa tai miksi hän luuli tulevansa, valui holtittomana sormien lomasta johonkin, mihin hän ei yltänyt.

Paradoksaalista kyllä, mutta kaikki alkoi siitä, kun hän löysi itsensä. Oikeastaan, hän löysi sen mitä tahtoi olla. Hän kutsui sitä suunnaksi. Suunta tuntui hyvältä ja oikealta, Suunta oli yhtä kuin unelmat, haaveet ja suunnitelmat – se oli tulevaisuus niin täydellisenä, kuin sen ikinä pystyi kuvittelemaan. Suunta samaan aikaan veti häntä puoleensa ja oli valmiina hänessä itsessään – kumpaakin äärettömän voimakkaasti.

Mitä suunta sitten käytännössä oli? Sitä hänen oli vaikea selittää, sillä ainoa, mikä suuntaa edes jotenkuten kuvasi, oli Tunne. Niin, suunta oli ennen kaikkea tunne siitä, että jotain oli tehtävä tietyllä tavalla. Toisella tavalla. Se, mitä hän oletti suunnan avulla saavuttavansa, oli puolestaan helpompi tehdä selväksi. Suunta olisi hänen polkunsa tasapainoon ja tyyneyteen, sitä hän kaipasi kaiken myrskyn ja muutoksen keskellä. Hän näki kirkkaana mielessään tasaisen, turvallisen ja tavallisen kauniin elämän, täynnä lempeitä kosketuksia ja levollisia yöunia.

Hän päätti laittaa kaiken likoon suunnan vuoksi. Hän kirjoitti ylös jokaisen unelmansa ja alkoi juosta suuntaa kohti. Hän opetteli keskittymään, meditoimaan, olemaan positiivinen tilanteesta toiseen. Hän harjoitteli ja harjoitteli. Hän etsi tasapainoa, hän etsi kauneutta, hän etsi hymyä. Hän kiipesi, kaivoi, käänsi kiviä, kantoja, raivasi kirjahyllyjä ja mielensä sopukoita. Etsi etsimistään. Mikään ei häntä pysäyttäisi, sillä tällä kertaa hän tunsi oikeasti kulkevansa kohti jotain tärkeää.

Kului paljon aikaa ja vielä enemmän voimia. Hän oli ottanut pieniä askeleita suuntaa kohti. Liian pieniä omasta mielestään, vaikka koko hänen olemassaolonsa oli omistettu sille, että suunta viimein johdattaisi hänet sellaiseksi, mitä hän tahtoi niin palavasti olla. Myrsky ei tyyntynyt hänen käsissään, ja hän oli vähällä hukkua sen aiheuttamiin aaltoihin. Hän oli niin uupunut, että oli valmis päästämään irti.

Viimeisillä voimillaan hän katsoi ympärilleen ja näki paljon. Hän näki hyviä ihmisiä, joilla oli hyvä olla, hyvä sydän, hyvä elämä. Maailma näyttäytyi kaikissa sille kuuluvissa väreissä. Hän pysähtyi vielä katsomaan peiliin. Värit katosivat ja oli pimeää. Hän ei nähnyt mitään, peili oli täynnä tyhjää, pelkkiä kaikuja ja varjoja. Missä minä olen? Kaiken etsimisen keskellä hän oli joutunut hukkaan. Hän oli eksynyt jonnekin odotusten ja todellisen maailman harmaaseen välitilaan, jossa millään ei ollut muotoa ja jossa kaikki, eniten hän itse, olivat yhtä merkityksettömiä ja sotkussa. Hän ei kyennyt tarttumaan kiinni unelmistaan, ja se voimakas kipinä, suunta, joka häntä oli vienyt, oli haudattu.

Hän ei tuntenut mitään. Sade ei saanut häntä enää tanssimaan, kasteli vain ja aurinko ei piirtänyt yhtään pisamaa hänen nenänvarteensa, pelkkiä varjoja edellisten päälle. Hän ei osannut nauttia mistään, mikä ennen oli saanut hänen silmänsä syttymään. Hänen kehonsa ei halunnut liikkua, hänen kätensä ei osannut tarttua kynään, jokainen sana, jonka hän luki, tuntui kipuna ohimoilla. Hän ei liikuttunut musiikista, väreistä tai toisista ihmisistä. Jos hän itki, kyyneleet olivat täynnä ahdistusta, pelkoa ja epätoivoa, nauru oli terävää ja teennäistä. Hän ei tuntenut olevansa nainen, ei ihminen lainkaan. Pelkkä ihmisen muotti, joka oli unohdettu täyttää.

Kun ei ollut suuntaa, ei ollut mitään, mitä seurata. Oikeastaan hän oli niin eksynyt, että vaikka hänen käteensä olisi ojennettu kartta, johon suunta olisi piirretty, hän ei olisi osannut seurata sitä. Niinpä hän luovutti. Päästi irti, ja tiputti käsistään kaiken sen, mitä oli joskus kuvitellut hallitsevansa. Oman mielensä ja tulevaisuutensa, tai sen mitä niistä oli enää jäljellä – raskaiksi puristuneita kiviä, joiden ainoa tehtävä oli estää häntä nousemasta. Hän laski katseensa kohti tyhjiä kämmeniään, niitä samoja, jotka olivat niin kovin pitäneet kiinni kaikesta siitä mitä hän tahtoi. Kämmenet olivat kovat, melkein kuin niistä äsken tippuneet kivet, ja piirtyneet täyteen pieniä haavoja. Työmiehen kädet.

Niin, sellainen hän oli ollutkin, projektityöläinen. Niin vankkumattoman kiinni työssä ja päämäärässä, että oli unohtanut, miten olla kokonainen kaiken keskeneräisyyden kanssa. Hän oli tehnyt löytämästään suunnasta pelkän työkalun, vaikka tosiasiassa suunta oli kaiken voiman lähde, selittämättömyydessään täydellinen tunne. Hän oli luonut painajaisen, jossa hän oli jatkuvasti menossa kohti, saavuttamassa, ottamassa kiinni, jotain, joka oli häntä itseään nopeampi. Palkinto odotti tulevaisuudessa, tämä hetki oli ahdas selviytymisen tila. Siten hän oli liian kauan elänyt.

Tyhjinä hänen kätensä olivat kevyet, lähes painottomat. Sormien nivelet ja lihakset olivat uupuneet ja kankeat, niiden ei enää tarvinnut puristaa. Ainoa mitä tarvitsi, oli hiljaa keinua hengityksen mukana. Hän ei ehkä ollut onnellinen, luottavainen tai vakaa, mutta hän oli turvassa. Hän oli pysähtynyt jonkun merkittävän äärelle – paljon merkittävämmän, kuin yksikään tulevaisuudenkuva tai unelma. Hän oli pysähtynyt tähän hetkeen. Hetki oli vaikea, kipeä ja ruma ja silti hän jäi siihen. Silti hän oli siinä turvassa. Hän antoi kyynelien valua kämmenten haavoihin, suolainen vesi samanaikaisesti kirveli ja puhdisti.

Ja silloin, haavat ja sydän auki, unelmat haudanneena ja suunnasta eksyneenä, hän tunsi.

21245483_10212401989756166_2103728592_n

Tyttö, Poika ja Varjo

Tämä kertomus on kiitosviesti puolisolleni. Olet rakas, olet minulle kallio.

Kerran, ei kovin kauan aikaa sitten, tapasivat Tyttö ja Poika. Kaikki oli sellaista, kuin Tyttö kuvitteli elokuvien elämän olevan; intensiivistä, impulsiivista ja syvälle luotaavaa. Loputtomiin jatkuvia keskusteluja, keskiyön kävelyretkiä, iltapäiviksi ja illoiksi muuttuvia aamuja. Oikeastaan Tyttö ei kai uskonut, että Pojan kaltaisia olisi elokuvien ulkopuolella edes olemassa.

Poika oli monella tapaa ainutlaatuinen. Hän oli ensimmäinen, joka toi Tytölle neilikoita, ensimmäinen, jolle Tyttö uskalsi näyttää kirjoittamiaan runoja, ensimmäinen, jolle hän saattoi kertoa liikuttuneensa kyyneliin katsellessaan aamutyyntä järveä. Poika oli niin täydellisellä tavalla ensimmäinen, että Työstä alkoi tuntua hänen olevan myös viimeinen.

Kului aikaa – ehkä päiviä, viikkoja tai kuukausia (ei ollut heidän tapaistaan laskea) – ja Tytöstä ja Pojasta muovautui yksi. Ja kun kahdesta tulee yksi, muuttuu kaikki luonnollisesti hieman tavallisemmaksi. Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin, tavallinen oli heille äärettömän kaunista. Se merkitsi, että Tytöstä ja Pojasta tuli osa toistensa arkea ja elämää. Ruusuilla tanssiminen vaihtui vaellukseksi kohti yhteistä päämäärää.

Mutta tiedättehän, ihmisillä on monta puolta, joista osa on jopa sellaisia, joihin he eivät edes itse ole tutustuneet. Ja kun tällaiset puolet tahtovat päästä esille, me muutumme.

Tyttö oli jo pitkään aistinut Varjon. Se asui pienissä ja yksinäisissä illan hetkissä, nosti päätään yhä useammin ja useammin. Aluksi tyttö piti Varjoa harmittomana. Otan sen mukaan vain silloin tällöin, niin se pysyy aisoissa, hän ajatteli jättäessään väliin aamiaisen ja pakottaessaan väsymyksestä väärät jalkansa juoksemaan saman ylämäen aina uudelleen ja uudelleen. Mutta kuten aina, pikkusormen ojentajalta nielaistaan pian koko käsi. Niin kävi myös Tytön ja Varjon leikin kanssa.

Puoli huomaamatta Tytön ja Pojan kanssa saman katon alle oli muuttanut Varjo. Varjo oli jo niin musta, että se sai Tytön kutistumaan olemattomiin, painumaan kasaan ja nöyrtymään mihin ikinä Varjo tahtoikaan. Tytöstä oli jäljellä enää ajatus ja jokapäiväinen itku. Hän oli kipeä, eikä erottanut itseään enää Varjosta. Varjo oli niin pimeä, että Tyttö luuli sen työntävän Pojan pois. Oikeastaan hän toivoi sitä salaa. Hän oli itse vastuussa Varjostaan ja kauheuksista, mitä se sai aikaan. Ei olisi kenenkään toisen tehtävä myöskään taistella sitä vastaan, saati pelätä sitä tai kärsiä sen vuoksi.

Mutta Poika pysyi. Poika piti Tytöstä kiinni kaikin voimin, halasi kerta toisensa jälkeen itseään vasten sen, mitä Tytöstä oli jäljellä – lähes pelkkää uupumusta. Kukaan ei tiedä miten poika jaksoi. Tuskin hän on aivan varma itsekään.

Pojan rintaa vasten Varjo pelkäsi. Se tunsi Pojan tasaisena ja lämpimänä hakkaavat sydämenlyönnit, se tiesi, että niiden avulla Tytössä saattaisi herätä Valo. Ja tosiaan, joka kerta, kun Pojan sydän löi, Tyttö vahvistui. Ja joka kerta, kun Poika veti Tytön kiinni itseensä, kavahti Varjo yhä kauemmas. Näin jatkui ja jatkui, ja eräänä aamuna he kumpikin heräsivät hymyyn. Miten Poika sen teki? Taikaa, ajatteli Tyttö.

Jos tämä olisi satu, nyt olisi onnellisen lopun aika. Mutta koska on kyse jostakin paljon hienommasta – elämästä nimittäin – en voi antaa onnellista sen koommin kuin onnetontakaan loppua. Oikeastaan loppua ei ole lainkaan.

Tytön ja pojan sormet ovat edelleen toistensa lomassa ja he katselevat samaan suuntaan. He nauravat, itkevät, puhuvat maailmankaikkeudesta tai istuvat vaiti, paiskovat ovia, suutelevat sopimukseksi, tuntevat olevansa oikeassa paikassa. Mitä Varjoon tulee, on se vieläkin olemassa, mutta vain ohikiitävissä hetkissä. Niin kevyenä, että Pojan on helppo puhaltaa se Tytön kasvoilta pois ja silittää sen tilalle Valo.

Pinja + Marko-244
© Patrick Karkkolainen

Rakkaus > Pelko

Ei ole tapaistani purkaa blogissa yhteiskunnallisia näkemyksiäni ja olenkin pitänyt linjan henkilökohtaisissa, itseäni käsittelevissä teemoissa. Osittain siksi, ettei minulla ole ehkä ollut tarpeeksi sanoja kertoa ajatuksistani ja osittain omaa diplomaattisuuttani – en ole tahtonut provosoida enkä aiheuttaa negatiivista energiaa. Olemme kuitenkin päässeet pisteeseen, missä koen välttämättömäksi nostaa kissan pöydälle. Kuten arvata saattaa, kyse on eilispäivän surullisesta tapahtumasarjasta Turussa (jos olet jotenkin onnistunut välttymään tiedolta, voit lukea siitä esimerkiksi täältä).

Ihan aluksi tahtoisin selventää, että mielestäni kaikki väkivalta on aina väärin ja tuomittavaa. Rikos on rikos, tekipä sen minkä näköinen, kokoinen, mihin tahansa sosioekonomiseen luokkaan kuuluva tai millä tahansa tavalla uskonnollisesti tai poliittisesti suuntautunut henkilö.

Olen itkenyt tapahtuneen takia paljon. Ensin itkin kesken päättyneiden elämien vuoksi, jonka jälkeen kyyneliä tipahteli poskilleni niiden takia, joiden elämässä on nyt yksi käsipari vähemmän, jota pidellä. Itkin tapahtunutta, itkin sitä sattumusten ketjua, joka tällaiseen on johtanut. Kai itkin myös hiukan omaa toivottomuuttanikin, sekä sitä hallitsematonta kaaosta, jonka tapahtuma sai päässäni pyörimään. Viimeisenä itkin huomatessani sen käsittämättömän vihan ja pelon ilmapiirin, mikä tapahtuneen jälkeen hallitsemattomana levisi. Pelko ja viha ovat nimittäin samat voimat, jotka tähänkin tekoon ajoivat.

Ajattelen, että viha on naamioitunutta pelkoa. Sellaisia pelontunteita, joita emme osaa sanoittaa, synkänsävyinen viitta jonkin tuntemattoman päällä. Kutsukaa minua sinisilmäiseksi, mutta ajattelen myös, että rakastamalla, antamalla ja vastaanottamalla rakkautta (rakkaus sisältää ymmärrystä, luottamusta, toivoa), meidän ei tarvitse pelätä. Henkilö, joka on saanut rakkauden kokemuksen ei kätke pelontunnettaan, eikä siten anna sen kehittyä vihaksi. Tai pahimmassa tapauksessa väkivallaksi. Henkilö josta pidetään huolta, pitää huolta.

Tämän vuoksi pidän erityisen huolestuttavana ja järkyttävänä sävyä, jolla Turun tapahtumien jälkipuintia on käyty. Toiset tahtovat sulkea rajat, estää avunannon pakolaisille. Toiset tahtovat ottaa oikeuden omiin käsiinsä, partioida kaduilla, turvautua tarvittaessa fyysiseen voimankäyttöön. Myös maamme poliitikkoja on suitsutettu, jopa tappouhkauksia on liikkunut sosiaalisessa mediassa. Olemme lipuneet tilanteeseen, jossa uuden terroriteon todennäköisyys viranomaisten mukaan on kasvanut, tällä kertaa vaarassa ovat vastaanottokeskukset. Jos väkivaltaan vastaa väkivallalla, onko olosuhteiden muuttuminen koskaan todellisuutta? Älä pelkää, älä vihaa, hyppää ulos oravanpyörästä.

On myös hyvä muistaa, että terrorismiin liittyy aina tavalla tai toisella fundamentalistinen ajattelu, eikä ääripäissä ikinä ole tapahtunut erityisen hyviä asioita. Kun näkökenttämme on kapea ja uskomme oman todellisuutemme olevan oikeampi kuin toisten, olemme juuri tämänlaisen ääriajattelun syntysijoilla. Jotta näkisimme muutakin kuin mustan ja valkoisen, meidän on yksinkertaisesti joustettava ja laajennettava näkökenttää omia kengänkärkiä etäämmälle. Sinä katselet maailmaa eri lailla kuin minä ja arvostan sitä, sillä yhdessä rikastutamme maailmaa. Ei siis sorruta samaan, mikä aiheutti eilisen. Kunnioitetaan kaikkea elämää, omaamme mukaan lukien.

Ihmismieli on uskomattoman vahva. Jos ajattelemme elävämme lopun aikoja, niin väistämättä kuljemme kohti hämärää. Mitä jos sen sijaan suuntaisimme katseemme rauhaa, rakkautta ja yhtenäistä maailmaa kohti, yrittäisimme edes? Mitä jos opettelisimme näkemään ihmisen uskonnon, kansalaisuuden ja muiden keinotekoisten rakenteiden takaa? Ihmisen kuten sinä ja minä. Se on ainakin minun suuntani.

“Imagine there’s no heaven
It’s easy if you try
No hell below us
Above us only sky
Imagine all the people
Living for today
Imagine there’s no countries
It isn’t hard to do
Nothing to kill or die for
And no religion, too
Imagine all the people
Living life in peace

You may say I’m a dreamer
But I’m not the only one
I hope someday you’ll join us
And the world will be as one”

(John Lennon, Imagine)

20938970_10212310195501367_705043278_n