Aamuissa asuu rakkaus

Laskettelen lukuja kymmenestä alaspäin ja valun takaisin sängylle. Huimaus vei aamusta kankeat jalat helposti alta. Raajani kihelmöivät ja vaikka näen pelkkää pimeää, tunnen uuvuttavan ja voimakkaasti heittelevän kieputuksen jossain sisälläni, mieleni alla. Sekuntien kuluttua saan tasapainoiltua itseni takaisin istumaan ja näkökenttäni värilliseksi.

Keittiöstä kantaa kahvinkeittimen tuttu pulputus, sekä tumma ja turvallinen lauantaiaamun tuoksu. Olet herännyt ennen minua, en tiedä milloin, ruokkinut ja ulkoiluttanut koiran, annostelut puruja ja vettä yhden suhde yhteen ja nyt kysyt, tahdonko kahvini sänkyyn. Kävelen vastaukseksi keittiöön. Lattia on jalkapohjani alla viileä ja ikkunankarmit vuotavat viimeyönä joulukuuksi muuttunutta ilmaa sisään. Sinua ei haittaa, vaikka pysyn pitkään hiljaa, olet opetellut sen. Vaikka muistan kyllä, miten hankalaa meillä joskus oli.

Minun suussani eivät aamuisin asu sanat, mutta kasvojeni varjoissa elävät tuhannet ajatukset, jotka joko lipuvat lävitseni tai jäävät levottomina sisälleni värähtelemään. Ensimmäisinä yhteisinä aamuinamme kysyit mitä mietin, miksen puhu, onko kaikki hyvin, olenko surullinen tai vihainen. Se kiersi minut entistä tiukemmin kiinni. En silloin ymmärtänyt, miten turhauttavaa voi olla nähdä ja tuntea reaktioita, joille ei ole selitystä tai sanoja. En uskaltanut myöntää, että se oli sinun tapasi olla siinä, välittää. Ainoa, minkä tunsin, oli oman tilani liian nopea särkyminen.

Aamu toisensa jälkeen me kuitenkin opimme. Sinä minua nopeammin, mutta osaan minäkin jo vähän. Saatan toisinaan nauraa kanssasi tai kertoa kummallisesta unesta, ottaa sinut mukaan kellumaan ajatusteni vierelle. Nytkin hymyilen ja hipaisen kylkeäsi. Huomenta rakas ja kiitos, ennen kuin istun pöydän ääreen ja vajoan takaisin itseeni.

Tuijotan ohutta vaahtoa kahvin pinnalla. Se kiertää reunoja hitaasti ja hypnoottisesti samalla, kun vähitellen sulaa osaksi mustaa. En tahdo häiritä tanssia ja odotan ensimmäistä siemausta niin pitkään, että vaahto on kokonaan hävinnyt. Suuhuni tulvii kitkerän kuuma aalto ja pieni lohdullisuus. Aamu on saman makuinen, hämärä ja paikallaan, kuten aamut aina ja silti jollain tuntemattomalla, mutta niin varmalla tavalla uusi ja omanlaisensa. Minun hiukseni yhtä sekaisin ja luomeni yhtä raskaat kuin eilen, silti tiedän, että huomaat äänettömän muutoksen.

Havahdun katseeseesi. Se on piirtänyt joka puolelle kehoani pieniä sydämenmuotoisia jälkiä, pehmeitä kaaria ja toisiinsa kietoutuneita viivoja.

Logo

Advertisements

Pieniä maanantaitoiveita, unelmia rakkaudesta 

Rakas lukija, toivon, että maanantaisi on ollut kaunis ja pidellyt sinua lempeästi.

Toivon, että ihosi tunsi koko aistimusten paletin – hipaisuja, valon, sylin, varjon, ajatuksia, ehkä jääkylmää ja toisaalta huumaavan lämmintä, puhtainta sadetta – ja talletti sen muistiinsa, sillä ihon muisti on syvin. Mutta jos sait haavan ja rikkinäinen ihosi vuoti kipeästi, toivon, että pyyhit veren hiljaa pois sitä mukaa, kun sydämesi sitä jaksoi pumpata ja suutelit haljennutta kohtaa. Sinun omaa pintaasi.

Toivon, että maailma näyttäytyi sinulle turvallisena. Että jokaisen askeleesi alla oli vakaa maa, että jokainen hengenvetosi oli rikas ja rauhallinen. Mutta jos tunsit pelon ja hengästyit ja kompastelit, toivon, että jaksoit nousta vielä kerran, kulkea hitaasti kotiin ja levätä. Tai ehkä huomasit, ettei ole mentävä mihinkään ja annoit surusi lämmön rakentaa kodin siihen paikkaan.

Toivon, että jumalasi salli sinun lipua lähemmäs unelmaasi ja täydellistä itsesi toteuttamista. Tai jos et usko jumaliin, niin toivon, että maailmankaikkeuden hiukkaset olivat sopivassa asennossa, jotta kykenit mahdollistamaan itsellesi saman. Mutta jos universumi heittikin hiekkaa silmiisi ja sokaistuit, unohdit hetkeksi mitä varten sinä olet olemassa, toivon, että hiekanjyvät hiovat silmäsi yhä kirkkaammiksi tarkoituksellesi. Sillä tiedäthän, että olet tärkeä ja oikein.

Viimeisenä toivon, että rakastit.

1d8f94730c71dae73ed0892f8babaed3

Iskälle

Huomenta iskä ja ihanaa isänpäivää!

Päätin kirjoittaa sinulle tänä vuonna kirjeen, sillä ajattelin, että se olisi sopiva kanava kuvailla mahdollisimman kokonaisesti sitä, mikä tekee sinusta universumin parhaan iskän. Kirjoitan tätä suoraan sydämestäni tai alitajunnastani tai sielustani, tai missä ikinä ajatteletkaan rehellisyyden ja tunteiden asuvan, ja siksi kirje saattaa olla vähän polveileva ja holtiton. Älä välitä siitä, vaan ajattele minut viereesi. Juuri siihen sängynlaidalle yövaatteissani ja sotkuisessa tukassa, silmät sirrillään unesta. Puhun suoraan sinulle.

(Otat hyvän asennon, osoitat, että kuuntelet, minua hiukan jännittää puhua näin suorasanaisesti, mutta tiedän kaiken olevan täydellisen oikein ja hyvin.)

Olet antanut minulle valtavasti, kertonut tarinoita, näyttänyt, rakastanut, sallinut kokeilla, epäonnistua ja onnistua. Olet iskä niin käsittämättömän suurella i-kirjaimella, ettei se mahtuisi tähän paperinpalalle, vaikka miten yritän. Siksi oli vähän hankalaa keksiä mitä sanoisin, mitkä olisivat juuri ne ehdottoman erityiset asiat, jotka tekevät sinusta sinut. Ja yhtäkkiä kaikki olikin ihan selvää. Olet, mitä opetat ja opetuksistasi tärkeimmät ovat:

  • Napakat tekniikat
  • Keskilinja
  • Kaikki on kiinni korvien välistä.

Napakkuus. Täsmällisyys. Isku. Ytimekkyys. Sinä jos kuka osaat sen. Mitä ikinä teetkään, teet sen suoraviivaisesti, mutta perusteellisesti – potku on selkeälinjainen ja perille asti saatettu, siinä ei ole mitään ylimääräistä, mutta sen teho on uskomaton. Luonteesikin on sellainen, napakka. Näytät tunteesi niille, jotka sen ansaitsevat, niille jotka oikeasti tuntevat sinut. Et käytä rönsyileviä sananparsia, et ylistä tai hekumoi tunteella, mutta kun sinuun katsoo, näkee mitä tarkoitat. Olet siinä, läsnä. Ja vaikka kuvittelet, ettei nielaisemiasi kyyneleitä huomaa, en voi olla huomaamatta pientä kimallusta silmänurkassasi silloin, kun kyse on sinulle tärkeistä asioista. Minä tunnen sinut, tunnen tunteesi itsessäni.

Entäs keskilinja sitten? Ei liikaa tai liian vähän, olipa kyse sitten ravinnosta, liikunnasta, opiskelusta, sosiaalisista suhteista tai emootioista. Tämä on tärkeä, ehkä tärkein, ja samalla itselleni niin hankala toteuttaa. Tavallaan kyse on edelleen napakkuudesta; keskilinjan kautta kulkeva tekniikka suoraviivaisin ja voimakkain, siinä on ydin mukana. Ydin on se sama paikka, josta nyt puhun, sielu ehkä tai sitten sydän. Voimapesä, Qi. Sitä kautta sinäkin toimit, sinua kuljettaa vahva intuitiivinen ja oikeudenmukainen vaisto. Kuitenkin sinussa on paljon muutakin kuin Qi. Sinuun on pesiytynyt terävä looginen järki, välillä tuntuu, että se melkein murskaa Qi:n allensa. Mutta vain harvoin. Sinussa yhdistyvät pehmeä ja kova, järki ja tunne, Yin ja Yang. Olet keskilinja, jota pitkin minä voin luottavaisesti kulkea.

Ja viimeisenä, korvienväli. Olen sitä, mitä ajattelen. Elämäni tulee sellaiseksi, mitä ajattelen. Minuun suhtaudutaan, kuten itsestäni ajattelen. Lopulta kyse on siitä, mihin uskoo ja millaiseksi maailman ja sen tapahtumat mielessään jäsentää. Olen aina jännittänyt tilanteita, joissa on suoriuduttava, esiinnyttävä tai kilpailtava ja aina olen saanut lohdun ajatuksista, jotka istutan päähäni jännitystä lieventämään – minä osaan, minä teen parhaani, se riittää. Sinä opetit, että mieltä voi hallita. Samalla opetit, että omaan korvienväliin voi luottaa. Kannustat minua tekemään asioita, mitä tahdon ja mitkä tuntuvat hyvältä, kannustat olemaan rohkeasti omanlainen, ilmaisemaan omat mielipiteet. Ja jotta mieleni vahvistuisi, haastat minua. Tarjoat argumentteja, toisenlaisia toimintamalleja, kokonaisia pienoismaailmoja, jotta voisin kyseenalaistaa oman korvienvälin ja tehdä siitä entistä vahvemman.

(Poskillani valuu holtiton kyynelvana. Pidän ihan pienen tauon, pyyhin kasvot ja rauhoitun. Henkäise sinäkin, sulje hetkeksi silmät, ota ehkä kulaus vettä tai hörppy kahvia.)

Kiitos, että olen saanut olla aina minä, kiitos, että sinä ja äiti olette uskoneet minuun, patistaneet eteenpäin, olleet tienviittoja ja tukipilareita, perustukset kaikelle sille, mitä olen päättänyt olla ja tehdä. Kiitos että pidät minut pystyssä.

En tiedä sainko sanottua kaiken, mitä olisin tahtonut tai sanoinko oikein sen, mitä lopulta sain kirjoitettua, mutta ei sillä ole merkitystä. Minä tiedän, että sinä tunnet sen kaiken, mitä minä halusin sinulle kertoa, koska niin perhe ja muut rakkautta isommat asiat toimivat – tunteella.

(Nyt sinä sanoisit ”Kiitos Pinkki” ja halaisit minua, sinun halauksesi vahva ja vilpitön, tuntuu pikkutytöltä olla pideltävänäsi.)

Rakastan sinua!

23548401_10212924959070072_244045392_n

 

Loppuhuomautuksena:

Qi tarkoittaa elämänvoimaa tai energiaa, joka kiinalaisen (ja itämaisen yleensä) lääketieteen mukaan kiertää kehoissamme ja kaikessa olevassa.

EI, en ole koskaan kokenut väkivaltaa perheessäni, emmekä kannata sitä IKINÄ MISSÄÄN MUODOSSA. Iskut ja potkut viittaavat intohimoiseen kamppailulajielämäntapaan.

 

Matkustaja

23484560_10212912741724646_799246194_o

Juna heiluu holtittomasti raiteilla halkoessaan pimeää. Kuuluu kilkettä ja kirskunaa, huojun penkilläni kuin hallaöiden raa’asti kurittamat, sinnikkäästi ojien pohjilla kituuttavat korret loputtomassa marraskuisessa viimassa. Pitää liimata katse yhteen kohtaan, ettei ala yököttämään ja siltikin alkaa pikkuisen, kun vaunu horjahtaa varoittamatta.

Tuijotan ikkunan takana olevaa mustaa ja satunnaisia kirkkaita valoviiruja, jotka raapivat levottomia raitoja maisemaan. Juna voisi viedä minut mihin tahansa, väärään suuntaan, kaukaiseen maahan tai olla vain paikallaan, hurista tasaisesti kuten liikkuvat junat tekee, enkä tietäisi siitä ennen kuin aikataulun mukaan tulisi pysähtyä kotiasemalle. Kaiken pimeän keskellä voisi olla toinen todellisuus, hirmuisen kaunis tai kamala, tai sitten ei mitään, pelkkää tyhjää ja tummaa massaa.

Mutta mistä minä tietäisin, pelkkä matkustaja.

Pimeän hetket

Minulle rakkaimpia hetkiä ovat aamun ensimmäiset ja illan viimeiset. Vietän ne lähes poikkeuksetta ulkona, siellä illan ja aamun voiman tuntee elävimpänä ja vaikuttavimpana.

Lempihetkiäni yhdistää liikkumattomuus. Yhdistelmä viileyttä ja pimeää, utuista maisemaa luo pehmeän äänettömyyden. Lähes aina on tyyntä. Pimeys sulattaa kaiken yhteen, herättää kaikki muut aistit. Ehkä juuri siksi myös illan ja aamun tuoksu tuntuu niin kokonaisvaltaiselta ja uudelta, muutokselta. Ei vielä päivä, ei vielä yö. Hetki ennen.

Seuraavan runon saattelemana lähden vielä hetkeksi metsään kävelemään, hengittämään iltaa ja ensilunta. Kauniita unia!

Heti aamulla, silloin kun kuulen ympärillä vielä pelkkää raskasta unihengitystä.
Puen kahdet lapaset, vuoraan villalla koko kehoni ja kävelen rantaan.

On pimeä kuin yöllä.
Ne ketkä puhuvat pelkästä aamuhämärästä eivät herää tarpeeksi varhain.

Lyijynraskasta hiljaisuutta on helppo hengittää, askeleista ei kuulu ääntä.

Sitten löydän oikean kohdan, näen kaupungin valot veden takana.
Siihen piirtyy toinen kaupunki, se värisee hiljaa.

Ilma on kylmä ja paikallaan ja piirtää jääkukkia kasvoilleni.

Pelkään, että ajatukseni rikkovat hetken.
Pelkään askeleita, valoa ja sitä hetkeä, kun joudun räpäyttämään silmiäni.

Kuin joku olisi asetellut lehdet kellumaan tuolla lailla, oranssi vasten harmaata.
Eikä ensilumikaan vain sada, joku sen pudottaa.

Mutta kuiskauksenhiljaa, kuten kaikki nyt.

22850161_10212802467527860_599144681_o

Kuolemattomuudesta

Minun isäni isä, Eino-pappa, on ensimmäinen mies, jonka olen nähnyt itkevän – aidosti ja piiloutumatta. Lapsena ajattelin sen olevan hieman pelottavaa; turvallinen aikuinen, joka näyttääkin herkkyytensä totutun tasaisen itsehillinnän sijaan. Ajan kuluessa kummastuksesta muovautui kuitenkin syvä ja pehmeä kunnioitus. Jokainen papan tunne hehkuu suoraan sydämestä, ilman pienintäkään tarvetta työntää mitään pois tai korvata toisilla, muka oikeammilla tavoilla reagoida ja tuntea.

Minäkin tahdon olla kuten pappa. Yhdistää suuren, silmistä kauas välittyvän lämmön ja ystävällisyyden periksiantamattoman sisun ja sinnikkyyden kanssa. Pappa on nimittäin myös urheilusankari. Viikoittain kymmeniä, tavallisesti satojakin hiihdettyjä tai pyöräiltyjä kilometrejä, puhumattakaan niistä metsäretkistä, joita hän kävellen kuljeksii poimiessaan marjoja niin paljon, että niistä riittää aina paitsi mehuihin, piirakoihin ja soppiin, mutta myös jokaiselle pyytävälle.

Pappa kuoli neljä vuotta sitten. Nukahti vain omaan sänkyynsä, kivutta ja rauhassa, toivon.

Kyllä, minä tosiaan puhun kuolleesta isoisästäni preesensissä. Olisi kammottavaa ajatella, että hän yhtäkkiä olisikin totaalisesti olematon, vaikkei fyysisesti olekaan läsnä. Ei kuolema ole lopullinen, liikkeenpysäyttävä seinä tai vastakohta elämälle. Kuolema on elämän oikea käsi, osa kaikkia karkean kauniiden tapahtumien ketjuja, joihin olemme punoutuneet.

Kuolema kaiken kaikkiaan on omituinen käsite. Eihän kukaan vain katoa, kuole pois, kuten sanotaan. Minä uskon, että jokainen tielleni sattunut henkilö, minua jollain tavalla koskettanut ja pelkällä olemassaolollaan johonkin suuntaan ohjannut, tulee erottamattomaksi ja elimelliseksi osaksi minua itseäni. Joidenkin mielestä on kyse muistoista, minä ajattelen sen olevan jotain paljon suurempaa. Minussa elävät kaikki virrat, joiden kuljetettavana olen ollut.

Tyhjänpäiväistä, ajattelevat toiset, henkilö kuolee, kuopataan ja kemiallisten prosessien voimasta hajoaa – on poissa konkreettisesti ja lopullisesti. Miten ankea ajatus. On tietenkin tosi, että ihmiskeho fyysisissä raameissaan hajoaa ja maatuu ajan kuluessa. Mutta eikö juuri se tarkoita, että ihminen ainoastaan muuttaa muotoaan, tulee osaksi maata. Osaksi sitä, joka on kaiken perusta, kasvualusta ja – voima.

Jalkojemme alla on vuosisatojen viisaus, joka ei rajoitu ainoastaan ihmisen historiaan. Jokainen elänyt kuiskaus, teko ja hiukkanen palautuu lopulta osaksi maata. Emme hautaa toisia, laskemme heidät kehtoon. Jokaisella askelellamme painamme paitsi omia jälkiämme maahan, olemme kosketuksissa niiden kanssa, jotka ovat kuolleet. Niiden, jotka eivät enää askella maan päällä, vaan ovat maa.

Ehkä kyse onkin loppujen lopuksi siitä, ettei kuolemaa olekaan. Mitä jos kuolema onkin pelkkä hatara illuusio? Nimitys sille, mitä emme osaa muuten sanoiksi pukea tai johon liittyviä tunteita meidän on hankala käsitellä ja sen vuoksi olemme päätyneet luomaan käsitteen, jonka synonyymejä ovat poissaolo ja loppuminen. Miltä maailma näyttäisi, jos olisimmekin kuolemattomia?

Siksi minä käyn säännöllisesti sytyttämässä kynttilän papan hautakivelle; jotta hänellä olisi lukulamppu, jonka valossa jatkaa elämää. Jotta häneltä ei jatkossakaan jäisi huomaamatta parhaat mustikka-apajat, kymmenen uutiset tai pikkuveljeni huilukonsertti. Ja vaikka ulkona liki pakkaastaa, ei minua viluta, kun unohdun puhelemaan hänelle hiljaa.

22751306_10212772006886363_524820055_o22751386_10212772006926364_894433129_o