Rakkaudesta

Anna minun nähdä sinut

joka hetki uudelleen

Hipaista leukasi kaarta niin,

että katseesi liikkuu omaani

Sulaa osaksi todellisuuttani

 

Anna minun tarvita sinua

Soittaa keskellä yötä

Kuulla uni äänestäsi ja varmuus

Ei hätää rakas

Ja tarpeeksi valoa, etten kompastu

 

Anna minun olla sinun

Viallinen, rikki, täydellinen

Opetella itseni sinussa

Opetella itseni ilman

Vastata kosketukseen ajatuksella

 

Anna meidän satuttaa

Ja haavamme vuotaa meren.

22343604_10212666672933080_607757904_o.jpg
Rakkaus on rakennettu kivusta ja epätäydellisyydestä. Kerta toisensa jälkeen se luo uudelleen itsensä ja meidät. Se sytyttää kynttilöitä pimeään huoneeseen, pitää lohdun elossa.

 

Advertisements

Ilta ja sinä

Kaadoin viiniä parhaat päivänsä nähneeseen, samentuneeseen lasiin. Tummanpunainen neste valui liian hitaasti, astian täyttymiseen kului ikuisuus. Kun viimein nostin lasin huulilleni, kallistin sitä varoen kuin jotain arvokasta ja ainutlaatuista. Annoin viinin tanssia suussani pienen hetken. Kieleni maistoi halvan ja kitkerän, mutta kun nielaisin, rintakehääni levisi lämpö, joka pinnan pyörteiden lailla laajeni värähdys värähdykseltä.

Ilta oli viileämpi kuin aikoihin, sillä tuntui olevan kiire vaihtua yöksi. Rannan metsiköstä kuului levoton siritys ja humina, edes järvi ei malttanut olla rauhassa. Verannan pöydällä paloi hiljaa hyttyssavu, ei sillä, että enää olisi harmia hyönteisistä, sen tuoksu vain kuului tänne. Kietouduin tiukemmin vilttiin. Toinen kulaus maistui turvalta ja uskalsin vajota ajatuksiini.

Havahduin käteesi harteillani.

”Sauna on lämmin.”

Edelleen mielen ja todellisuuden utuisessa välimaastossa kelluen hiivin katseellani lähemmäs sinua. Yritin lukea kasvojasi, auringossa ahavoitunutta ihoasi, vaaleanharmaita, jään ja kirkkaan talvipäivän värisiä silmiäsi. Yritin tulkita mitä juonteet suupielissäsi ja kulmiesi välissä olivat kokeneet, nähdä sanat, jotka odottivat tulevansa sanotuksi päättäväisesti kaartuvilta huuliltasi. Turhaan, vuosienkin jälkeen olit minulle mysteeri.

Istuit viereeni portaalle ja sytytit savukkeen. Ennen olisin puuttunut siihen, loukkaantunut, että kehtasit polttaa seurassani. Olisin kertonut, miten paljon sattui katsoa vierestä, kun tapoit itseäsi hitaasti ja pakotit samalla minut hengittämään myrkkyä. Sinetiksi olisin vuodattanut kyynelen tai pari. Mutta ihminen on tottuvainen, mukavuudenhaluinen ennen kaikkea, ja ajan kuluessa lakkasin kiinnittämästä koko asiaan huomiota. Sittemmin savukkeentuoksu on tuonut aina mieleen sinut, karkeat rystysesi sivelemässä kaulani ihoa.

”Sauna on lämmin”, sanoit uudelleen, hieman merkitsevämmin.

Näytin vielä puolillaan olevaa viinilasia ja nyökkäsit ymmärtäen. Istuimme hiljaa vierekkäin. Läsnäolosi oli lohdullista ja raskasta, sinulla oli ihmeellinen kyky pysyä lämpimänä, vaikka elohopea oli hädin tuskin plusasteilla. Nojasin olkaasi vasten ja vedin syvään henkeä.

”Kerro minulle jotain.”

”Mitä tahdot kuulla?”, kysyit, vaikka tiesit vastauksen.

”Ihan mitä tahansa. Jotain hyvää.”

Kesyttämätön

Muistatko vielä vapaudentunteen, joka syöksyi soluihisi kiivetessäsi takapihan metsän vanhan koivun oksille? Näit sieltä koko maailman, mutta kukaan ei nähnyt sinua. Entä se huumaava ja pökerryttävä jännitys, kun keinuit niin lujaa, että painovoiman lait melkein heittivät kuperkeikkaa ja vatsanpohjasta kouraisi pelko ja ihastus käsi kädessä? Muistatko, miltä kaatosade tuntuu? Kovan ja viileän veden kastelemat vaatteet liimautuneena ihoasi vasten, hiukset raskaina selkää pitkin valuen. Ja sinä tanssit, juokset ja liikut, koska sadekin tekee niin. Muistatko, kuinka koko maailma on vielä arvoitus, jonka sinä aiot ratkaista, muistatko elämän yhtäaikaisen keveyden, voiman ja riemun?

Kuka päätti, ettei se ole asioiden pysyvä olotila?

Jossain kummallisessa vaiheessa muutumme leijonista leijonankesyttäjiksi, vaikka uusia kesyttäjiä tämä maailma vähiten tarvitsisi. Jotkut puhuvat aikuiseksi kasvamisesta. Minä kuitenkin näen tilanteen toisin päin; emme me vain muutu ja kasva aikuisiksi, vaan oikeastaan hukkaamme lapsenomaisen minämme ja samalla yritämme kaikin keinoin mukautua siihen, minkä kuvittelemme olevan aikuista ja sopivaa. Alamme miettiä uraa ja perheenperustamista, asioiden saavuttamista niiden kokemisen sijaan. Sidomme hiuksemme ja levitämme kasvoillemme silmänympärysvoidetta ja vakavuutta. Maailma näyttäytyy meille itsestään selvänä ja valmiina – kaavoina, traditioina ja askelmerkkeinä. Tehokkuuden nimissä pysymme jatkuvassa liikkeessä. Sillä jos hetkeksi pysähtyisimme, keskittäisimme katseemme tulevaisuuden sijaan tähän hetkeen ja itseemme, saattaisimme huomata, että idea, jota pidämme aikuisuutena, onkin pelkkä hatara rakennelma.

Ehkä aikuistuminen on välttämätöntä. Kuljemme läpi elämänkaaren, lukemattomia eri fyysisiä ja psyykkisiä muutoksia. Jos vertaamme peilikuvaamme parinkymmenen vuoden takaiseen, näemme väistämättä eron. Eikä yhteiskunta ole asian suhteen yhtään biologiaa armollisempi; käy koulut, hanki työ, maksa veroja, ole vastuuntuntoinen aikuinen. Mutta miksi unohtaisimme lapsenomaisuuden kaiken tämän keskellä?

Lapsi on äärimmäisen viisas. Hän nukkuu, kun väsyttää, syö, kun on nälkä, nauraa, kun naurattaa ja itkee, kun itkettää. Lapsi liikkuu koko kehoaan käyttäen ja tavoilla, joista hän nauttii. Liike on lapselle tapa olla olemassa, ei suoritus. Lapsi on utelias ja tiedonjanoinen ja sen vuoksi nopea oppimaan. Lapsen mielikuvitus laajentaa todellisuuden rajat äärettömyyksiin, tehden jokaisesta hetkestä ihmeellisen ja merkityksellisen. Lapsen tapa olla olemassa on vaistonvaraisempi ja luonnollisempi kuin yhdenkään itsensä aikuiseksi määrittelevän, ja siksi kai me aikuiset koemme niin usein olevamme hukassa. Olemme joutuneet hiukan liian syvälle virallisuuteen ja rutiineihimme, niin että todellinen luontomme, lapsi, on hukkunut.

Mutta älä huoli, ei tilanteemme ole toivoton. Sillä tiedäthän, että sinussa sykkii yhä sama sydän kuin lapsena. Silmäsi ovat samat, kuten myös suusi, korvasi ja ihosi. Ainoastaan se, millaisina käsität aistimasi ja havainnoimasi asiat, on muuttunut – kaventunut olemattomiin. Kyse on uskaltamisesta. Ylimääräisen itsesensuurinen ja hallinnantarpeen luovuttamisesta, aistien avaamisesta äärimmilleen. Kun et jatkuvasti pyri olemaan jotain tai täyttämään jotain agendaa, sinulla on aikaa ja kapasiteettia huomata maailma kokonaisvaltaisemmin ja samalla tutustua jälleen itseesi, siihen alkuperäiseen, kaikkien määritelmien takaa paljastuvaan lapseen. Kaikki tämä vaatii vain hieman rohkeutta liikkua pois siitä, mitä olet rakentanut, kohti sitä, mikä pitää kaiken pystyssä.

Ehdottaisinkin seuraava: loiskauta keskelle vesilätäkköä, laula lujaa, kun laulattaa ja naura vielä lujempaa, kun siltä tuntuu. Hyppele, juokse, konttaa, kiipeile, ryömi, tanssi, tee kuperkeikkoja, sukella, kellu. Ihmettele ja leiki. Kysy kysymyksiä, tutki, selvitä, ole avoin. Ajattele laatikon ulkopuolelle, tai mitä laatikoista, voit heittää ne menemään! Ole Sinä niin suurella intohimolla kuin vain pystyt.
Ole kesyttämätön.

lataus
Susanna Nordvall Photography / Michaela HeyLook / Kirsi Maijala

Minä en ole kaunis

Minä en ole kaunis.

Minä olen aamun varhaisin valo. Hereillä ennen muita, yksin sivelemässä keittiön pintoja, painamassa kahvinkeittimen päälle ja avaamassa parvekkeen oven. Liikun kaihdinten raossa, unisilla luomillasi ja takapihan hallansyömillä perennoilla. Keveä kuin vastasyntyneen hengitys, läpinäkyvä, pelkkä vierailija samettisessa pimeydessä.

Minä olen jalanjälki yksinäisellä rannalla, jonka löytääkseen on sotkettava hiuksensa havunneuloihin ja annettava varpujen piirtää pintanaarmuja sääriin. Pieniä kiviä kengissäsi, ehkä ripsiisi takertunutta hämähäkinseittiä pyyhkien sinä löydät minut, epäsymmetrisen painauman hiekassa. Tunnetko, kuinka minusta hehkuu ihmiskehon lämpö ja ikirouta?

Minä olen tarina, sen alku ja loppu, jokainen juonenkäänne. Mutta vasta kun huomasin, että on mahdollista olla sekä kirjailija, kertoja, päähenkilö ja lukija, tulin täydeksi. Piirrän kauniita kirjaimia tyhjälle paperille, katson kuinka ne tanssivat ja sulan mukaan iloon. Tanssini on kuritonta ja vapaata ja jokainen liikkeeni maalaa uuden kirjaimen. Katselen, kuinka ne yhdessä muodostavat sanoja ja lauseita, pian kokonainen luku on valmis. Silmistäni loistaa sen kaikki välilyönnit ja pisteet.

Minä olen tahto. Voimakas, myrskyävä, riippumaton. Minua eivät ohjaa kohtalo tai jumalat, en ole osa kenenkään suunnitelmaa. Olen oppinut, miten kasvattaa juuret syvälle maan syliin ilman, että ikinä asettuisin paikalleni. Olen oppinut suunnistamaan ilman karttoja ja kompasseja. Älä kosketa minua, elleivät omat jalkasi kanna.

Minä olen pieni pisamanaamainen tyttö, jonka letit ovat puoliksi purkautuneet. Vilkutan sinulle lähimetsän korkeimman koivun oksalta ja nauruni kaikuu helminauhana.

Minä olen enemmän kuin kaunis.

22047611_10212596654942674_838397635_o

Hyviä asioita tapahtuu niille, jotka…

Sanotaan, että hyviä asioita tapahtuu niille, jotka jaksavat odottaa. Mutta tiedätkös, kasapäin enemmän onnea tuntevat ne, jotka uskaltavat onnen itselleen ottaa. Tai ehkä ottaminen on liian voimakas sana kuvaamaan tätä prosessia. Kyse ei missään nimessä ole voimakeinoista, haalimisesta, repimisestä tai pakottamisesta, vaan pienistä lempeistä teoista, keveimmillään pelkästä onnen olemassaolon sallimisesta.

Jos siis tahdot muutakin kuin vain odottaa ja toivoa hyvien asioiden tipahtelua kohdallesi, ensimmäinen askel aktiivisempaan onnellisuuteen on perustavanlaatuiseen hyvyyteen luottaminen, tai kuten aiemmin sen muotoilin, onnen olemassaolon salliminen. Sen sijaan, että ajattelisit hyvyyden tai onnen tai lempeyden tai rakkauden olevan jokin ympäristössä liikkuva, satunnaisesti näyttäytyvä ja toimiva rakenne, pyri ymmärtämään asia siten, että onni, hyvyys ja rakkaus ovat kaikkialla. Oikeastaan, kaikki olevainen ja olematon on rakennettu näiden kolmen suloisesta yhteydestä. Tällöin sinun on mahdollista löytää hyvää jokaisesta vastaantulevasta tapahtumasta ja henkilöstä, ajatuksesta, sanasta ja hetkestä. Tapasi katsella maailmaa on ratkaiseva; et enää vain passiivisesti toivo jonkin kauniin ja ihmeellisen ilmestyvän, vaan osaat etsiä sitä sieltäkin, missä muut saattavat nähdä pelkkää harmaata.

Koska hyvyys on koko maailmankaikkeuden rakennusaine, ovat luonnollisesti myös sinun solusi siitä muotoillut. Kyllä vain, juuri sinä olet hyvä, kaunis, ihmeellinen ja lempeä. Sinussa on onni. Sama pätee jokaiseen ihmiseen ympärilläsi, kuten myös niihin, joita elinpiirisi ei suoranaisesti kosketa. Tarkoitukseni ei ole yksinkertaistaa asioita tai maalata kaikkea vaaleanpunaiseksi, en väitä, etteikö surua, vihaa, pimeää ja kipua olisi, enkä voi väittää, että sinä olisit onnellinen. Tahdon vain muistuttaa, että sinut on rakennettu hyvyydestä, että kaiken raskaan ja vaikean alla lepää pieni ja sinnikäs valo. Ehkä pelkkä himmeä tuike tai tuulen voimasta värisevä liekki. Hyvien asioiden tapahtuminen vaatii syvän ymmärryksen siitä, että on itse hyvä. Että sinulla on kyvyt, tahto ja ennen kaikkea oikeus vastaanottaa se kauneus, jota maailma tälläkin hetkellä on täynnä. Tämä oivallus on menolippu elämäsi upeimpaan seikkailuun.

Niin, seikkailu. Sitä elämä lopulta on, kun lakkaat odottamasta hyvää ja uskallat sen sijaan kokea, nähdä ja luoda hyvää. Olla hyvä itsellesi. Oma suuntasi riippuu siitä, mihin sinä itse päätät navigoida, joten ole rohkea ja suunnista onnellisuuteen.

Hyviä asioita tapahtuu hyville ihmisille, toisin sanoen, jokaiselle meistä.

Hyviä asioita tapahtuu hyvyyden läsnäolon hyväksyjille.

Hyviä asioita tapahtuu niille, jotka uskaltavat seikkailla.

Pajuni

Kuulostaa varmaan hölmöltä, mutta minä todella rakastan sitä vanhaa pajua. Sitä, kuinka se kaartuu rantaviivan yläpuolelle niin, että jos oksalta tipahtaa, putoaa suoraan hyiseen ja kirkkaaseen järviveteen ja sitä, kuinka sen kaarna piirtää hienovaraisia kuvioita rungon jokaiseen kolmen haaran jokaiseen kohtaan. Puu on kasvanut käyräksi ja sen aavistuksen harmahtavien, pitkien ja kapeiden lehtien havinan pystyy kuulemaan, jos vain viitsii hiukan keskittyä.  Ilman parempaa tietoa voisi sanoa pajun olevan kuin muutkin puistonlaitaan aikoja sitten istutetut puut, mutta eihän tärkeimpiä asioita koskaan huomaa päällepäin, saati ensivilkaisulta.

Paju ja minä kohtasimme eräs helmikuinen pakkasaamu. Aurinko oli matalalla eikä juuri valaissut, mutta olin sanattoman onnellinen, ettei sitä verhonnut tiukasti viimepäiviä sävyttäneet paksut pilvilautat ja satunnaiset lumikuurot. Olin vasta muuttanut niille seuduille ja tein päivittäin pieniä tutkimusretkiä uusiin kotikulmiini. Kuljin aina jalan, se oli tarpeeksi hidas etenemistapa, mikäli tahtoi samalla tehdä tarkkoja havaintoja ympäristöstään ja tuskin mikään muu kulkupeli olisi edes toiminut takapihamme metsäisiä polkuja kolutessa.

Sinä aamuna kävelin hieman hassusti hyppelehtien ja pyrähdellen, sillä edes kahdet villaiset sukat kenkieni sisällä eivät pitäneet minua lämpimänä. Kipristelin pakkasen säikäyttämiä varpaita, kinkkasin ensin vasemmalla jalalla, sitten oikealla, juoksinkin niin kauan, kunnes hengästyin ja kylmä ilma alkoi tuntua viiltoina keuhkoissa.

Talven uuvuttama aurinko maalaili pehmeitä ja hauraita valojuovia kasvoilleni, kun saavuin pienen puron ylittävälle sillalle, jonka kohdalta edellispäivänä olin kääntynyt kotiin. Riisuin käsistäni paksut rukkaset, niiden alta lapaset ja viimeisenä sormikkaat ja asettelin ne hangelle niin, ettei niiden sisään joutuisi lunta. Nyt oli oltava nopea, etteivät lämpimänä säilyneet sormenpäät kokisi samaa kohtaloa kuin toinen puolisko ääreisverenkierrostani. Hieroin kämmeniä hetken yhteen, minkä jälkeen aloitin systemaattisen projektin. Poskipäät olivat ensimmäisenä vuorossa, niitä ulkoilma oli kurittanut pahiten. Nipistelin ja taputtelin kevyesti, pyörittelin ihoa sormien alla, kunnes kuvittelin pienen punan levinneen kasvoilleni. Poskipäistä siirryin sentin pari alaspäin, tein samat toimenpiteet ja lopuksi muodostin käsistäni pienen kupin, jolla peittelin nenäni. Ilma käsien ja nenän välissä muuttui hengityksestä lämpimäksi ja lopulta nenänpääni elpyi sen verran, että tunto palasi. Varpaat olivat kylmät, mutteivät arvioni mukaan mitenkään kriittisesti, joten kun olin jälleen vuorannut käteni kolmella kerroksella hansikkaita, päätin jatkaa matkaani etäämmälle.

Askeleideni tahti oli käytännön syistä edelleen ripeä, vaikka luovuinkin ajatuksesta juosta. En kulkenut polkua pitkin, sillä pidin ajatuksesta, että kengänpohjani osuivat koskemattomaan lumeen ja tekivät oman tien sen sijaan, että olisin kulkenut pitkin jotain valmiiksi tallattua. Silloin tällöin pysähdyin katselemaan ympärilleni osin varmistaakseni, että edelleen kutakuinkin tunsin tien kotiin, osin imeäkseni uutta informaatiota siitä, mitä minun vähitellen tulisi oppia sanomaan kodikseni. Aurinko lipui hiljalleen kohti lakipistettään ja vaikkei sen juuri voinut sanoa vaikuttavan valaistukseen, saati lämpötilaan, tunsin sen vaikuttavan minuun. Ainakaan hampaani eivät enää kalisseet holtittomina yhteen ja käsivarsia ja reisiä aiemmin peitellyt pistely suli pois. Keskipäivän kepeys, sitä se taisi olla.

Kun kaikki olemassa oleva energiani ei kulunut lämpimänä pysymiseen, pystyin liikkumaan vapaammin; hidastin vauhdin lähes olemattomiin ja kykenin vastaanottamaan uuden maiseman minulle tarjoamia tuntemuksia kokonaisvaltaisemmin. Talvi oli vaimentanut kaiken lähes mykäksi, vain narina pakkaslumen ja kengänpohjan välissä piti ääntä. Linnut olivat joko kaukana etelässä tai varoivat laulamasta ja muut ihmiset olivat arkiaskareissaan tai käpertyneinä sohviensa nurkkiin, pakkaselta turvaan. Koko maailmassa ei tuntunut olevan kuin minä, nitisevät askeleet ja talvi. Silloin näin pajun.

Oikeastaan pajuja oli pitkä rivi siinä kohdin, missä sulan maan aikaan ranta vaihtuisi järveksi. Olen ymmärtänyt, että juuri sellaisissa paikoissa pajupuut viihtyivät, kahden elementin rajapinnoilla. Koska helmikuu oli edellisistä vuosista poiketen runsasluminen, näytti kuitenkin siltä, että pajut seisoivat kiemurtelevassa rivissä suurella laakealla pellolla tai kentällä. Niiden korkeutta oli vaikea arvioida, sillä niiden lähellä ei kulkenut minkäänlaista tietä tai polkua ja sen vuoksi hanki niiden lähellä oli ehtinyt kasvaa korkeutta. Lumi peitti varmasti ainakin osan niiden rungoista, mutta niim etäältä oli mahdotonta kertoa, kuinka syvää lumi oli. Se vain kimmelsi koskemattomana ja valkeana saaden paljaat puut näyttämään jotenkin mystisiltä, siihen paikkaan kuulumattomilta.

Jos katsoi tarkasti, saattoi huomata, kuinka jäniksen jäljet koristivat hankea kahden pajun välillä jatkuen johonkin kauas jäätyneen järven selälle. Ensin kaksi peräkkäistä painaumaa, sitten kaksi vierekkäin. Tahdoin mennä katsomaan jälkiä tarkemmin. Oli hauskaa yrittää arvata mistä eläin oli ehkä tullut ja mihin se oli ollut matkalla. Mielikuvitukseni on aina ollut vilkasta sorttia, joten saatoin helposti unohtua tämän tyyppisiin ajatusleikkeihini ikuisuuksiksi huomaten lopulta kehitelleeni kokonaisen juonen – elämäntarinan – yksien lumeen jääneiden käpälänjälkien ympärille.

Matka jälkien luokse oli vaivalloisempi, mitä olin arvioinut. En ollut ottanut huomioon, ettei lumi kantasi omaa painoani yhtä hyvin kuin pienen nisäkkään ja tosiasiassa en edes uskonut hangen olevan niin syvä. Kahlasin lähes lanteitani myöten painavassa valkeassa massassa kompastellen vuoroin omiin jalkoihini ja lumen alle hautautuneisiin kuoppiin ja muihin esteisiin. Kun viimein olin kosketusetäisyydellä jäljistä, tunsin ohuen hikinoron valuvan pitkin selkääni ja punaisena hohkaavan kuumotuksen ympäri kasvoja, tuskin muistin vielä hetki sitten palelleeni. Vilkaisin olkani yli ja näin epätasaisen uoman, jonka tarpomisen oli saanut aikaan. Täysi vastakohta jäniksen tekemille symmetrisille ja kevyille, matemaattisen säännöllisille jäljille. Siinä minä kuitenkin seisoin, kahden pajupuun välissä, ja katselin sinne kauas, mihin jäljetkin veivät ennen kuin katosivat näkyvistä.

Taivaalle oli alkanut kerääntyä pilvenhäiveitä. Ne olivat vielä läpinäkyviä ja muodottomia, sellaisia kuten hattarakoneessa pyörivä aines ennen kuin se keritään pahvisen kepin ympärille, ja aurinko jaksoi paistaa untuvan läpi ja maalata taakseni pitkäksi venyneen varjon. Aavistin, että viimeistään pimeän laskiessa sataisi taas lunta. Tiesin lämmön karkaavan iholtani yhtä huomaamatta kuin se sille oli hiipinytkin, mutta kaipasin pientä hengähdyshetkeä. Olin jälleen kerran lähtenyt ulos ilman kunnollista aamiaista, mikäli kahta kuppia kahvia lasketaan aamiaiseksi lainkaan, ja tunsin sen kehossani. Mikä tahansa nopea liike sai näkökenttäni hetkellisesti sumenemaan ja tyhjä vatsani kääntyili sisälläni ympäri yhä uudestaan ja uudestaan. Nojasin takanani seisovaan puunrunkoon ja päätin voimien ilmaantumisen toivossa ummistaa silmäni sekunniksi tai kahdeksi.

En ole ikinä uskonut yliluonnolliseen, en jumaliin, haltioihin, ennustuksiin, taikoihin – en yksinkertaisesti mihinkään, mitä ei voinut kliinisellä järjellä todistaa olemassa olevaksi – mutta siinä hetkessä jokin minussa liikahti. Minä tunsin puun, jota vasten selkäni, hartiani ja takaraivoni olivat painautuneet. Minä tunsin, kuinka pajun kaarna oli piirtynyt harkituiksi muodoiksi sen kahdesti haarautuvaan runkoon ja mikä erityisintä, minä tunsin, miten sen lohkeamista hohkasi lämpöä. Puu hengitti. Ei kutenkaan sillä tavalla kuten ihminen hengittäisi, sisään ja ulos keuhkojen ja keuhkoja ympäröivien lihasten aikaansaannoksena, vaan pehmeästi, kuin kesäillan hiljaisin tuuli olisi unisesti puhaltanut leutoa ilmaa. Tällaisessa tilanteessa kuvittelisi säikähtävänsä ja juoksevansa pakoon. Kiipeävänsä nopeasti kolmannen kerroksen kotiinsa, pesevänsä kasvonsa pariin otteeseen, keittävänsä niin vahvaa kahvia, että irvistää ja vakuuttavansa itselleen, ettei enää ikinä täyttäisi päätään sellaisella huuhaalla ja hölynpölyllä. Palaavansa epämääräisten kokemusten parista turvalliseen matemaattisesti ratkottavaan maailmaan.

Mutta minä en pelännyt. Silmät yhä ummessa riisuin haparoiden hansikaskerrokseni ja tiputin ne jalkoihini välittämättä enää joutuisiko niiden sisään lunta.  Annoin paljaiden sormenpäiden ja kämmenten sivellä vanhan pajun pintaa, eksyä sen kohoumiin ja painaumiin, kastua sitä harvakseltaan peittävään lumeen ja jäähän. Puun kuori oli kuin kartta, joka minun oli läpikotaisesti tutkittava. Mitä tarkemmin ihoni otti vastaan puun kaarnaan taitavasti maalattuja signaaleja, sitä syvempi ja tuntuvampi oli myös sen hengitys. Turvallinen lämpö kulki solusta toiseen ja sai minut jäämään.

Havahduin otsalleni sulavaan lumihiutaleeseen. Hämärä oli taikonut maiseman syvänsiniseksi ja tuntemattomaksi, toinen ja kolmas hiutale tippui kasvoilleni. Irrotin hitaasti käteni pajusta, hyvästelin sen ja palasin kotiin samaa reittiä, mitä olin tullutkin. Rappukäytävässä huomasin, että minulta puuttui kolme paria hansikkaita.

21706230_10212525628367054_906775191_o.jpg
Susanna Nordvall Photography // HeyLook // Kirsi Maijala

Anteeksianto


Tahdon, että otat elämääsi erään ihmisen.

Tai oikeastaan te tunnette jo, mutta tiedäthän, ottaisit hänet takaisin. Tiedän, että teillä on ollut vaikeaa. Teihin on sattunut niin paljon, ettei kukaan muu ole samalla lailla voinut loukata. Uskon silti, että nyt olisi oikea hetki antaa uusi mahdollisuus ja pitää toisianne hyvänä, sillä yhdessä te olette parasta,  mitä teille on koskaan tapahtunut.

Jotta löydät hänet, kävele peilin eteen, siellä hän odottaa.  Katso lasin toisella puolella olevaa ihmistä tarkasti, mutta lämmöllä. Miten hän on ja elehtii? Mitä hänen asentonsa sinulle kertoo? Ota vastaan huomioita ja hyväksy huomaamasi asiat. Seuraavaksi kohota katse hänen silmiinsä. Minkä väriset ne ovat? Mitä silmistä heijastuu? Mitä katse saa sinut tuntemaan? Pohdi, tunnustele, salli kaiken olla kuten on. Ja kun sinusta tuntuu siltä, voit sanoa näin:

Hei Rakas, pitkästä aikaa.

 Tahtoisin pyytää sinulta anteeksi ja toivon koko sydämestäni, että anteeksipyyntöni jää valoksi sinuun.

Olen pahoillani, että ikinä epäilin sinua. Sinun intuitiosi ei johda sinua harhaan. Olet oikealla tiellä. Sinä olet hyvä näin.

Anteeksi, että kehosi on ollut yhdentekevä, vaikka todellisuudessa se on kaikkea muuta. Kaunis ja kykenevä, vahva ja tunteva. Se ansaitsee kaiken tarvitsemansa levon, ravinnon, liikkeen ja huolenpidon.

Ja anteeksi, etten ole arvostanut sinua, kuten muita. Unohduit jonnekin, kun pyrin täyttämään toisten suunnitelmia tyhjentyen samalla itse. Olen kuitenkin oppinut, että sinussa piilee minun voimani ja onneni.

Olen kiitollinen, että annat anteeksi.

Olen kiitollinen, että voimme jatkaa yhdessä.

Olen kiitollinen, että avasit silmäni.

Kiitos.

Ja kun viimein käännät katseesi peilistä, huomaat, ettei hän mennyt minnekään.

21641646_10212484148450082_1512061395_n
© unknown