Kun parhaasta ystävästä tulee hirviö

Minun vartaloni on arvokas, kaunis ja ainutlaatuinen. Se on ainoa koti, joka ei koskaan katoa tai muutu toiseksi.

Kroppani ei todellakaan aina ole ollut minulle ystävä. Oikeastaan vasta viimeisien viikkojen ja kuukausien viikkojen aikana olen onnistunut rakentamaan kehostani kummitustalon sijaan temppelin (tai prinsessalinnan tai huvikummun tai kesämökin tai jonkin muun ihanan). Kyse on radikaalista elämäntapamuutoksesta. Luultavasti suurimmasta, johon olen ikinä pystynyt.

Olen lopettanut pakottamisen.

Vuosikaudet minä juoksin. Heräsin vähintään viitenä aamuna viikossa lenkille. Satoi tai paistoi, kolotti tai pakotti, olipa kiire tai ei, juoksemaan oli päästävä. Laskin kilometrejä, hikipisaroita, ylämäkien määriä, lenkkarinpohjieni kulumia. En uskonut olevani tehokas ja hyödyllinen, mikäli päiväni ei alkanut reippaasti hölkötellen, eikä edes korvaava harjoitus, sama se kuinka rankka, ollut yhtä hyvä kuin juokseminen.

Minuun sattui useasti ja paljon, olin käsittämättömän väsynyt. Koska kuntoni on surkea, ajattelin automaattisesti ja päätin korjata tilanteen juoksemalla entistä enemmän ja tällä kertaa kiinnittämällä huomiota myös ruokavalioon, joka gluteenittomalla kasvissyöjällä muutenkin on rajoitettu.

Kai on sanomattakin selvää, että väsyin entisestään. Samalla kasvoi ahdistus. Olen laiska, ruma, epäonnistuja. Käytin valtavasti energiaa liikunnan ja syömisen suunnitteluun, pidin kaikkia muita itseäni reippaampana ja kaikin puolin parempana. Iltaisin päässäni pyöri juoksemattomat kilometrit ja jokainen uusi aamu alkoi itkuisella lenkillä.

Sitten eräs aamupäivä – lenkillä, kuinka muutenkaan – minä vain pysähdyin. En oikeasti jaksanut. En halunnut ottaa enää yhtäkään askelta juosten. Lysähdin polvilleni ja itkin niin kauan kunnes palelsi ja kävelin rauhassa kotiin. Päätin etten juokse ainakaan kolmeen päivään.  Luulen, että se päätös pelasti minut joltain paljon vakavammalta.

On ollut vaikea pysähtyä kuuntelemaan itseään. Vaikeinta on kuitenkin ollut ymmärtää, kuinka liikkumisentarpeeni on ollut täysin oman pääni sisäinen rakennelma. Minä olen keksinyt, että minun on pakko juosta, minä olen vain kuvitellut, että jatkuvasti väsynyt kehoni on merkki ahkeruudesta ja äärimmäisen suorituskyvyn saavutuksen vaatima sivutuote.

Aluksi tulin valtavan surulliseksi. Tuntui, että joudun pitämään rakkaalle ystävälleni hautajaiset ja podin omantunnontuskia, kun en osannut käsitellä uutta juoksusuhdettani. Koin syviäkin aallonpohjia kamppaillessani syyllisyyden ja epäonnistumisen tunteiden kanssa. Toki kamppailuni jatkuvat edelleen, mutta olen jo aika hyvin niskan päällä.

Lopulta kuitenkin päätin, että etäisyyden ottaminen kuvaa uutta järjestelyämme hautajaisia paremmin. Ehkä tulevaisuudessa olemme taas läheisemmät.

Kehitykseni konkretisoitui itselleni oikeastaan vasta viimeviikolla, kun matkalla kahville minua vastaan juoksi muutama lenkkeilijä. Aiemmin olisi iskenyt välitön alakulo, jota olisi seurannut yhtä nopeasti syytös: miksi minä en tänään ole juossut. Mutta nyt juoksijat vain hölkkäsivät ohitseni, enkä tuntenut kuin korkeintaan pienen ilmavirran heidän pyyhältäessään kohdallani. Tunsin itseni vapaaksi ja onnelliseksi.

Minä en enää lähde juoksemaan, jos ei tunnu siltä ja juoksen kerrallaan vain sen verran, että hyvä ja kevyt tunne säilyy. Se ei tee minusta laiskaa tai huonompaa, se tekee minusta ihmisen. Toivon, että juokseminen ja minä löydämme vielä toisemme, mutta en aseta sille suuria paineita. Ensi kesän maratoonihaaveet on laitettu talteen tulevia vuosia varten.

Rakastan juoksemista edelleen – ei kai kukaan voi lakata rakastamasta jotain, joka on niin suuri osa omaa identiteettiä – mutta nykyään minulla on vieläkin tärkeämpää: minä itse.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s