Vapaus on rakkautta

Aion mennä suoraan asiaan ja lausua ääneen (kirjoittaa julki?) yhden oivalluksen, joka yhtään vähättelemättä on muuttanut tapani olla olemassa ja ymmärtää elämää: Todellinen vapaus on rakkautta, joka saa virrata esteettä ja elinvoimaisesti. Ja kaikki, siis ihan joka juttu pikkiriikkistä yksityiskohtaa myöten, perustuu tälle rakkauden ja vapauden ykseydelle. Vapaus ja rakkaus ovat elementtejä, jotka eivät ole olemassa ilman toisiaan. Jotta voi rakastaa, on oltava vapaa. Jotta voi olla vapaa, on rakastettava ja tunnettava rakkautta. Isoja sanoja, isoja tunteita, ehkä vähän abstraktia ja kliseistä. Silti jotain, mille sinunkin kannattaa uhrata pieni hetki.

Oma suhteeni vapauteen on aina ollut melko kyyninen. Olen yksikantaan leimannut sen illuusioksi, ajatteluun ja analyysiin kykenemättömän ihmisen päänsisäiseksi ja sinisilmäiseksi rakennelmaksi. Tosiasia kun on, ettei ihminen koskaan voi olla vapaa sanan täydellisessä merkityksessä. On lait ja yleisesti hyväksytyt normit, jotka pitävät yllä yhteiskuntajärjestystä, minkä lisäksi ihmisen kehitys sosiaalistumisen ja kommunikaation kautta kasvattaa meistä tietynlaisia. Olemme häkkilintuja tai lampaita laumassa, ehkä onnellisia, mutta emme missään nimessä vapaita.

Tällaisten kelojen kanssa on helppo lipsahtaa kehään, joka ruokkii itseään negatiivisuudella. Kun ajattelee ahtautta, ei tunne muuta kuin ahtautta. Minulla on kuitenkin ollut onni matkassa, ja olen loitsinut itseni ylös samaisesta suosta käsitteellistämällä maailmaa toisin. On totta, että meihin vaikuttaa useat energiat ja voimat, ja on totta, että monen voiman funktio on ikään kuin supistaa tilaamme. Mutta mitä jos sen sijaan, että kiinnitämme kaiken huomiomme rajoituksiin, keskittyisimmekin meidän sisäiseen kapasiteettiin luoda lisää tilaa, vapautta.

Pidän tätä ajatusta oman paranemisprosessini viimeisenä – ja nykyisenä – vaiheena. Kuljen kohti tunnetta, jonka soisin olevan elämisen pysyvä olomuoto. Minä tiedän, että on olemassa rajoja, joiden tarkoitus on suojella minua. Nämä rajat eivät rajoita vapauttani. Samalla tiedän, että on olemassa toisenlaisia rajoja, sellaisia, joiden voima on negatiivista. Ne määrittelevät hoikan kauniiksi, hyvätuloisen kunnianhimoiseksi ja kurinalaisuuden hyveeksi, joka mahdollistaa kaksi ensimmäistä. Tällaiset rajat saavat minut epäilemään itseäni, tuntemaan syyllisyyttä ja vähemmyyttä.

Samat voimat luokittelevat ihmisiä sukupuolen, seksuaalisen suuntautumisen, elämänkatsomuksen ja syntyperän mukaan. Niillä ei ole muuta tarkoitusta, kuin arvottaa, lokeroida ja ahdistaa. Mutta – ihana, voimaannuttava mutta – negatiivisten rajojen ei tarvitse ylettää minuun ja minulla on voima saada niiden vaikutus hälvenemään myös itseni ulkopuolella.

Ja kas näin, olemattoman aasinsillan avulla, puhe siirtyy vapaudesta rakkauteen.  Nimittäin, rajojen ja niiden takana piilevän rajattomuuden tunnistaminen on vaatinut rakkautta valtavan määrän. Olen kantapään (tai kantapäiden, kyynerpäiden, ja kaikkien muiden terävien kulmien) kautta opetellut elämään rakkaudesta käsin, hyvä edellä. Jotta voi elää rakkaudella, on ymmärrettävä, että aivan kaikki, erityismainintana minä itse, on rakkauden arvoista. Mikään ei tee ihmisestä rohkeampaa kuin tunne siitä, että häntä rakastetaan. Ja latteaa mutta totta, ainoa tapa, jolla voit varmistaa rakkaudentunteen omalla kohdallasi, on rakastaa itseäsi.

Opetella rakastamaan itseään kuulostaa isolta ja onkin helpommin sanottu kuin tehty. Siksi on aloitettava pienistä, jopa arkisista jutuista. Minä aloitin kuuntelemalla itseäni aika konkreettisesti. Kävelin eteisen peilin eteen ja kysyin omilta kasvoiltani, mitä tekisin, jos minun ei pitäisi tehdä mitään (nämä pitäisi-asiat ovat nimittäin monesti juuri niitä rajoja, jotka jollain tapaa kutistavat olemistamme). Ja sitten tein sen. Otin päiväunet, soitin äidille, leivoin pullaa. Vain yksi asia päivässä. Ensin se ei ollut millään tapaa luontevaa, ei edes kovin miellyttävää. Käsittelin paljon syyllisyydentunteita, jotka kuitenkin ajan mittaan hälvenivät. Niin hälveni myös tarve mekaaniselle mitä tekisin -kysymykselle. Ainakin jollain tasolla olen oppinut elämään rakkaudella.

Anna rakkaudelle aikaa. Jos on elänyt koko elämänsä enemmän tai vähemmän itseään laiminlyöden kuten minä, ei muutos tapahdu hetkessä tai lineaarisesti. Muutos on hauras ja epävakaa, mutta sinulla – meillä – on kaikki kyvyt sen hengissä pitämiseksi. Lopulta kyse on ihan tavalliselta kuulostavista valinnoista. Joskus on rakkautta vaihtaa kirja toiseen sen perusteella, etteivät ensimmäiset sivut sytyttäneet. Joskus on rakkautta jättää kirja kokonaan hyllyyn ja lähteä kävelylle. Joskus rakkautta on heittää ostoskoriin levy pähkinäsuklaata, vaikka aikoi ostaa pähkinöitä ja joskus rakkautta on herätä aamu viiden meditaatioon. Rakastaminen on sarja yksilöllisiä ja rehellisiä tekoja, jotka kunnioittavat sinua itseäsi.

Ja nyt, kun rakkaus on luonamme, olemme vapaita. Rajat ovat edelleen olemassa, mutta vain näennäisinä, sillä todellinen toimintamme perustuu arvoille ja eleille, jotka lisäävät aitoa tyytyväisyyttä. Niitä ei muodosteta markkinavoimien tai muiden ihmisten mielipiteiden voimasta, vaan omasta, sisäsyntyisestä tahdosta. Ja kuten tekstin alkupuolella kirjoitin, eläessämme rakkaudesta käsin, voimme levittää vapautta ja rakkautta myös ympärillemme. Siinä missä näemme rakkauden itsessämme, näemme sen myös toisessa ihmisessä. Sinä ja minä olemme yhtä paljon arvokkaita, yhtä paljon rakastettavia ja rakastavia, yhtä paljon ihmisiä. Ja tämän oivallettua, haluat antaa muille tilaa toteuttaa itseään rakkaudella. Haluat heidänkin olevan vapaita.

Tätä on vapaus ja tätä on rakkaus – ainakin minulle.

Pieniä maanantaitoiveita, unelmia rakkaudesta

Rakas lukija, toivon, että maanantaisi on ollut kaunis ja pidellyt sinua lempeästi.

Toivon, että ihosi tunsi koko aistimusten paletin – hipaisuja, valon, sylin, varjon, ajatuksia, ehkä jääkylmää ja toisaalta huumaavan lämmintä, puhtainta sadetta – ja talletti sen muistiinsa, sillä ihon muisti on syvin. Mutta jos sait haavan ja rikkinäinen ihosi vuoti kipeästi, toivon, että pyyhit veren hiljaa pois sitä mukaa, kun sydämesi sitä jaksoi pumpata ja suutelit haljennutta kohtaa. Sinun omaa pintaasi.

Toivon, että maailma näyttäytyi sinulle turvallisena. Että jokaisen askeleesi alla oli vakaa maa, että jokainen hengenvetosi oli rikas ja rauhallinen. Mutta jos tunsit pelon ja hengästyit ja kompastelit, toivon, että jaksoit nousta vielä kerran, kulkea hitaasti kotiin ja levätä. Tai ehkä huomasit, ettei ole mentävä mihinkään ja annoit surusi lämmön rakentaa kodin siihen paikkaan.

Toivon, että jumalasi salli sinun lipua lähemmäs unelmaasi ja täydellistä itsesi toteuttamista. Tai jos et usko jumaliin, niin toivon, että maailmankaikkeuden hiukkaset olivat sopivassa asennossa, jotta kykenit mahdollistamaan itsellesi saman. Mutta jos universumi heittikin hiekkaa silmiisi ja sokaistuit, unohdit hetkeksi mitä varten sinä olet olemassa, toivon, että hiekanjyvät hiovat silmäsi yhä kirkkaammiksi tarkoituksellesi. Sillä tiedäthän, että olet tärkeä ja oikein.

Viimeisenä toivon, että rakastit.

Pimeän hetket

Minulle rakkaimpia hetkiä ovat aamun ensimmäiset ja illan viimeiset. Vietän ne lähes poikkeuksetta ulkona, siellä illan ja aamun voiman tuntee elävimpänä ja vaikuttavimpana.

Lempihetkiäni yhdistää liikkumattomuus. Yhdistelmä viileyttä ja pimeää, utuista maisemaa luo pehmeän äänettömyyden. Lähes aina on tyyntä. Pimeys sulattaa kaiken yhteen, herättää kaikki muut aistit. Ehkä juuri siksi myös illan ja aamun tuoksu tuntuu niin kokonaisvaltaiselta ja uudelta, muutokselta. Ei vielä päivä, ei vielä yö. Hetki ennen.

Seuraavan runon saattelemana lähden vielä hetkeksi metsään kävelemään, hengittämään iltaa ja ensilunta. Kauniita unia!

Heti aamulla, silloin kun kuulen ympärillä vielä pelkkää raskasta unihengitystä.
Puen kahdet lapaset, vuoraan villalla koko kehoni ja kävelen rantaan.

On pimeä kuin yöllä.
Ne ketkä puhuvat pelkästä aamuhämärästä eivät herää tarpeeksi varhain.

Lyijynraskasta hiljaisuutta on helppo hengittää, askeleista ei kuulu ääntä.

Sitten löydän oikean kohdan, näen kaupungin valot veden takana.
Siihen piirtyy toinen kaupunki, se värisee hiljaa.

Ilma on kylmä ja paikallaan ja piirtää jääkukkia kasvoilleni.

Pelkään, että ajatukseni rikkovat hetken.
Pelkään askeleita, valoa ja sitä hetkeä, kun joudun räpäyttämään silmiäni.

Kuin joku olisi asetellut lehdet kellumaan tuolla lailla, oranssi vasten harmaata.
Eikä ensilumikaan vain sada, joku sen pudottaa.

Mutta kuiskauksenhiljaa, kuten kaikki nyt.

Rakkaudesta

Anna minun nähdä sinut

joka hetki uudelleen

Hipaista (pelkällä ajatuksella)

leukasi kaarta niin,

että katseesi liikkuu omaani

Sulaa osaksi epävarmasti kudottua todellisuuttani

Anna minun tarvita sinua

Soittaa keskellä yötä

Kuulla uni äänestäsi ja varmuus

Ei hätää rakas

Ja tarpeeksi valoa, etten kompastu

Anna minun olla sinun

Viallinen, rikki, täydellinen

Opetella itseni kanssasi

Opetella itseni ilman

Vastata kosketukseen henkäyksellä

Anna meidän satuttaa, korjata, satuttaa taas

Ja haavamme vuotaa meren.

Rakkaus on rakennettu kivusta ja epätäydellisyydestä. Kerta toisensa jälkeen se luo uudelleen itsensä ja meidät. Se sytyttää kynttilöitä pimeään huoneeseen, pitää lohdun elossa.

Anteeksianto

---

Tahdon, että otat elämääsi erään ihmisen.

Tai oikeastaan te tunnette jo, mutta tiedäthän, ottaisit hänet takaisin. Tiedän, että teillä on ollut vaikeaa. Teihin on sattunut niin paljon, ettei kukaan muu ole samalla lailla voinut loukata. Uskon silti, että nyt olisi oikea hetki antaa uusi mahdollisuus ja pitää toisianne hyvänä, sillä yhdessä te olette parasta,  mitä teille on koskaan tapahtunut.

Jotta löydät hänet, kävele peilin eteen, siellä hän odottaa.  Katso lasin toisella puolella olevaa ihmistä tarkasti, mutta lämmöllä. Miten hän on ja elehtii? Mitä hänen asentonsa sinulle kertoo? Ota vastaan huomioita ja hyväksy huomaamasi asiat. Seuraavaksi kohota katse hänen silmiinsä. Minkä väriset ne ovat? Mitä silmistä heijastuu? Mitä katse saa sinut tuntemaan? Pohdi, tunnustele, salli kaiken olla kuten on. Ja kun sinusta tuntuu siltä, voit sanoa näin:

Hei Rakas, pitkästä aikaa.

 Tahtoisin pyytää sinulta anteeksi ja toivon koko sydämestäni, että anteeksipyyntöni jää valoksi sinuun.

Olen pahoillani, että ikinä epäilin sinua. Sinun intuitiosi ei johda sinua harhaan. Olet oikealla tiellä. Sinä olet hyvä näin.

Anteeksi, että kehosi on ollut yhdentekevä, vaikka todellisuudessa se on kaikkea muuta. Kaunis ja kykenevä, vahva ja tunteva. Se ansaitsee kaiken tarvitsemansa levon, ravinnon, liikkeen ja huolenpidon.

Ja anteeksi, etten ole arvostanut sinua, kuten muita. Unohduit jonnekin, kun pyrin täyttämään toisten suunnitelmia tyhjentyen samalla itse. Olen kuitenkin oppinut, että sinussa piilee minun voimani ja onneni.

Olen kiitollinen, että annat anteeksi.

Olen kiitollinen, että voimme jatkaa yhdessä.

Olen kiitollinen, että avasit silmäni.

Kiitos.

Ja kun viimein käännät katseesi peilistä, huomaat, ettei hän mennyt minnekään.

© unknown

Vain rakkaus

Rakkaus on täydellisen määrittelemätön. Sillä ei ole rajoja – ei alkua tai loppua, ei ominaista makua tai tuoksua. Se on samaan aikaan henkäyksen kevyt ja lyijyäkin raskaampi. Ja se on kaikkialla, pitelee sinusta kiinni, vaikket koskaan sitä huomaisi.

Rakkaudella ei ole aikaa tai kasvoja. Se on vierelläsi, kun ensimmäisen kerran avaat silmäsi, liikkuu huomaamatta lävitsesi, jää sinuun asumaan. Ja kun saapuu ilta, se painaa silmäsi melkein huomaamattasi kiinni, suutelee viimeisen kerran otsalle ja antaa levon.

Katseesi kautta rakkaus heijastuu niihin, jotka sinun sieluasi liikuttavat. Pieni, lempeä liplatus vasten laituria, eräs maalaus, joka sai sinut itkemään, valonhäive siskosi, kumppanisi tai tuntemattoman kulkijan silmissä, kehräävä kissa, saunanlämmin iho, jota ilta-aurinko silittää.

Rakkaus ei ole hyvä tai paha. Rakkaus on enemmin kuin taikaa, elämää rikastuttava alkuvoima. Salaisuus kaiken takana. Rakkaus sekä sattuu, että parantaa, puhaltaa henkiin sen, minkä hetki sitten sai kitumaan. Se luo muutoksen ja opettaa siten sinut päästämään irti vanhasta, jotta voisit täyttyä jostain uudesta.

Rakkaus ei koskaan lakkaa olemasta. Se ei piiloudu, sen voimat eivät vähene. Liekki ei sammu, vaikka puhaltaisit sitä kohti keuhkojesi täydeltä, vaikka hukuttaisit sen syvimpään veteen tai pimeimpään hautaan. Sielläkin se lämmittää ja kimaltaa – leikkii vain ja on elossa.

Rakkaus ei sulje tai kahlitse. Se avaa sydämiä, lukkoja, sieluja ja solmuja – antaa sinulle vapauden. Se maalaa väreihin sävyt, huulillesi suloisimman makean, suolaisen, kitkerän ja täyteläisen. Se täyttää hiljaisuuden niin, että kuulet kaiken. Se kantaa ihollesi koko ympäröivän todellisuuden tunnun.

Rakkaus vaatii rohkeutta kohdata itsensä. Katsoa suoraan silmiin ja tuudittaa hellästi. Siellä se on, sinussa.

Oikea suunta

Sinulle, joka vielä etsit. Olet rohkeampi kuin uskotkaan.

Hän ei enää tiennyt kuka oli. Kaikki mitä hän joskus oli kuvitellut olevansa tai miksi hän luuli tulevansa, valui holtittomana sormien lomasta johonkin, mihin hän ei yltänyt.

Paradoksaalista kyllä, mutta kaikki alkoi siitä, kun hän löysi itsensä. Oikeastaan, hän löysi sen mitä tahtoi olla. Hän kutsui sitä suunnaksi. Suunta tuntui hyvältä ja oikealta, Suunta oli yhtä kuin unelmat, haaveet ja suunnitelmat – se oli tulevaisuus niin täydellisenä, kuin sen ikinä pystyi kuvittelemaan. Suunta samaan aikaan veti häntä puoleensa ja oli valmiina hänessä itsessään – kumpaakin äärettömän voimakkaasti.

Mitä suunta sitten käytännössä oli? Sitä hänen oli vaikea selittää, sillä ainoa, mikä suuntaa edes jotenkuten kuvasi, oli Tunne. Niin, suunta oli ennen kaikkea tunne siitä, että jotain oli tehtävä tietyllä tavalla. Toisella tavalla. Se, mitä hän oletti suunnan avulla saavuttavansa, oli puolestaan helpompi tehdä selväksi. Suunta olisi hänen polkunsa tasapainoon ja tyyneyteen, sitä hän kaipasi kaiken myrskyn ja muutoksen keskellä. Hän näki kirkkaana mielessään tasaisen, turvallisen ja tavallisen kauniin elämän, täynnä lempeitä kosketuksia ja levollisia yöunia.

Hän päätti laittaa kaiken likoon suunnan vuoksi. Hän kirjoitti ylös jokaisen unelmansa ja alkoi juosta suuntaa kohti. Hän opetteli keskittymään, meditoimaan, olemaan positiivinen tilanteesta toiseen. Hän harjoitteli ja harjoitteli. Hän etsi tasapainoa, hän etsi kauneutta, hän etsi hymyä. Hän kiipesi, kaivoi, käänsi kiviä, kantoja, raivasi kirjahyllyjä ja mielensä sopukoita. Etsi etsimistään. Mikään ei häntä pysäyttäisi, sillä tällä kertaa hän tunsi oikeasti kulkevansa kohti jotain tärkeää.

Kului paljon aikaa ja vielä enemmän voimia. Hän oli ottanut pieniä askeleita suuntaa kohti. Liian pieniä omasta mielestään, vaikka koko hänen olemassaolonsa oli omistettu sille, että suunta viimein johdattaisi hänet sellaiseksi, mitä hän tahtoi niin palavasti olla. Myrsky ei tyyntynyt hänen käsissään, ja hän oli vähällä hukkua sen aiheuttamiin aaltoihin. Hän oli niin uupunut, että oli valmis päästämään irti.

Viimeisillä voimillaan hän katsoi ympärilleen ja näki paljon. Hän näki hyviä ihmisiä, joilla oli hyvä olla, hyvä sydän, hyvä elämä. Maailma näyttäytyi kaikissa sille kuuluvissa väreissä. Hän pysähtyi vielä katsomaan peiliin. Värit katosivat ja oli pimeää. Hän ei nähnyt mitään, peili oli täynnä tyhjää, pelkkiä kaikuja ja varjoja. Missä minä olen? Kaiken etsimisen keskellä hän oli joutunut hukkaan. Hän oli eksynyt jonnekin odotusten ja todellisen maailman harmaaseen välitilaan, jossa millään ei ollut muotoa ja jossa kaikki, eniten hän itse, olivat yhtä merkityksettömiä ja sotkussa. Hän ei kyennyt tarttumaan kiinni unelmistaan, ja se voimakas kipinä, suunta, joka häntä oli vienyt, oli haudattu.

Hän ei tuntenut mitään. Sade ei saanut häntä enää tanssimaan, kasteli vain ja aurinko ei piirtänyt yhtään pisamaa hänen nenänvarteensa, pelkkiä varjoja edellisten päälle. Hän ei osannut nauttia mistään, mikä ennen oli saanut hänen silmänsä syttymään. Hänen kehonsa ei halunnut liikkua, hänen kätensä ei osannut tarttua kynään, jokainen sana, jonka hän luki, tuntui kipuna ohimoilla. Hän ei liikuttunut musiikista, väreistä tai toisista ihmisistä. Jos hän itki, kyyneleet olivat täynnä ahdistusta, pelkoa ja epätoivoa, nauru oli terävää ja teennäistä. Hän ei tuntenut olevansa nainen, ei ihminen lainkaan. Pelkkä ihmisen muotti, joka oli unohdettu täyttää.

Kun ei ollut suuntaa, ei ollut mitään, mitä seurata. Oikeastaan hän oli niin eksynyt, että vaikka hänen käteensä olisi ojennettu kartta, johon suunta olisi piirretty, hän ei olisi osannut seurata sitä. Niinpä hän luovutti. Päästi irti, ja tiputti käsistään kaiken sen, mitä oli joskus kuvitellut hallitsevansa. Oman mielensä ja tulevaisuutensa, tai sen mitä niistä oli enää jäljellä – raskaiksi puristuneita kiviä, joiden ainoa tehtävä oli estää häntä nousemasta. Hän laski katseensa kohti tyhjiä kämmeniään, niitä samoja, jotka olivat niin kovin pitäneet kiinni kaikesta siitä mitä hän tahtoi. Kämmenet olivat kovat, melkein kuin niistä äsken tippuneet kivet, ja piirtyneet täyteen pieniä haavoja. Työmiehen kädet.

Niin, sellainen hän oli ollutkin, projektityöläinen. Niin vankkumattoman kiinni työssä ja päämäärässä, että oli unohtanut, miten olla kokonainen kaiken keskeneräisyyden kanssa. Hän oli tehnyt löytämästään suunnasta pelkän työkalun, vaikka tosiasiassa suunta oli kaiken voiman lähde, selittämättömyydessään täydellinen tunne. Hän oli luonut painajaisen, jossa hän oli jatkuvasti menossa kohti, saavuttamassa, ottamassa kiinni, jotain, joka oli häntä itseään nopeampi. Palkinto odotti tulevaisuudessa, tämä hetki oli ahdas selviytymisen tila. Siten hän oli liian kauan elänyt.

Tyhjinä hänen kätensä olivat kevyet, lähes painottomat. Sormien nivelet ja lihakset olivat uupuneet ja kankeat, niiden ei enää tarvinnut puristaa. Ainoa mitä tarvitsi, oli hiljaa keinua hengityksen mukana. Hän ei ehkä ollut onnellinen, luottavainen tai vakaa, mutta hän oli turvassa. Hän oli pysähtynyt jonkun merkittävän äärelle – paljon merkittävämmän, kuin yksikään tulevaisuudenkuva tai unelma. Hän oli pysähtynyt tähän hetkeen. Hetki oli vaikea, kipeä ja ruma ja silti hän jäi siihen. Silti hän oli siinä turvassa. Hän antoi kyynelien valua kämmenten haavoihin, suolainen vesi samanaikaisesti kirveli ja puhdisti.

Ja silloin, haavat ja sydän auki, unelmat haudanneena ja suunnasta eksyneenä, hän tunsi.

Tyttö, Poika ja Varjo

Tämä kertomus on kiitosviesti puolisolleni. Olet rakas, olet minulle kallio.

Kerran, ei kovin kauan aikaa sitten, tapasivat Tyttö ja Poika. Kaikki oli sellaista, kuin Tyttö kuvitteli elokuvien elämän olevan; intensiivistä, impulsiivista ja syvälle luotaavaa. Loputtomiin jatkuvia keskusteluja, keskiyön kävelyretkiä, iltapäiviksi ja illoiksi muuttuvia aamuja. Oikeastaan Tyttö ei kai uskonut, että Pojan kaltaisia olisi elokuvien ulkopuolella edes olemassa.

Poika oli monella tapaa ainutlaatuinen. Hän oli ensimmäinen, joka toi Tytölle neilikoita, ensimmäinen, jolle Tyttö uskalsi näyttää kirjoittamiaan runoja, ensimmäinen, jolle hän saattoi kertoa liikuttuneensa kyyneliin katsellessaan aamutyyntä järveä. Poika oli niin täydellisellä tavalla ensimmäinen, että Työstä alkoi tuntua hänen olevan myös viimeinen.

Kului aikaa – ehkä päiviä, viikkoja tai kuukausia (ei ollut heidän tapaistaan laskea) – ja Tytöstä ja Pojasta muovautui yksi. Ja kun kahdesta tulee yksi, muuttuu kaikki luonnollisesti hieman tavallisemmaksi. Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin, tavallinen oli heille äärettömän kaunista. Se merkitsi, että Tytöstä ja Pojasta tuli osa toistensa arkea ja elämää. Ruusuilla tanssiminen vaihtui vaellukseksi kohti yhteistä päämäärää.

Mutta tiedättehän, ihmisillä on monta puolta, joista osa on jopa sellaisia, joihin he eivät edes itse ole tutustuneet. Ja kun tällaiset puolet tahtovat päästä esille, me muutumme.

Tyttö oli jo pitkään aistinut Varjon. Se asui pienissä ja yksinäisissä illan hetkissä, nosti päätään yhä useammin ja useammin. Aluksi tyttö piti Varjoa harmittomana. Otan sen mukaan vain silloin tällöin, niin se pysyy aisoissa, hän ajatteli jättäessään väliin aamiaisen ja pakottaessaan väsymyksestä väärät jalkansa juoksemaan saman ylämäen aina uudelleen ja uudelleen. Mutta kuten aina, pikkusormen ojentajalta nielaistaan pian koko käsi. Niin kävi myös Tytön ja Varjon leikin kanssa.

Puoli huomaamatta Tytön ja Pojan kanssa saman katon alle oli muuttanut Varjo. Varjo oli jo niin musta, että se sai Tytön kutistumaan olemattomiin, painumaan kasaan ja nöyrtymään mihin ikinä Varjo tahtoikaan. Tytöstä oli jäljellä enää ajatus ja jokapäiväinen itku. Hän oli kipeä, eikä erottanut itseään enää Varjosta. Varjo oli niin pimeä, että Tyttö luuli sen työntävän Pojan pois. Oikeastaan hän toivoi sitä salaa. Hän oli itse vastuussa Varjostaan ja kauheuksista, mitä se sai aikaan. Ei olisi kenenkään toisen tehtävä myöskään taistella sitä vastaan, saati pelätä sitä tai kärsiä sen vuoksi.

Mutta Poika pysyi. Poika piti Tytöstä kiinni kaikin voimin, halasi kerta toisensa jälkeen itseään vasten sen, mitä Tytöstä oli jäljellä – lähes pelkkää uupumusta. Kukaan ei tiedä miten poika jaksoi. Tuskin hän on aivan varma itsekään.

Pojan rintaa vasten Varjo pelkäsi. Se tunsi Pojan tasaisena ja lämpimänä hakkaavat sydämenlyönnit, se tiesi, että niiden avulla Tytössä saattaisi herätä Valo. Ja tosiaan, joka kerta, kun Pojan sydän löi, Tyttö vahvistui. Ja joka kerta, kun Poika veti Tytön kiinni itseensä, kavahti Varjo yhä kauemmas. Näin jatkui ja jatkui, ja eräänä aamuna he kumpikin heräsivät hymyyn. Miten Poika sen teki? Taikaa, ajatteli Tyttö.

Jos tämä olisi satu, nyt olisi onnellisen lopun aika. Mutta koska on kyse jostakin paljon hienommasta – elämästä nimittäin – en voi antaa onnellista sen koommin kuin onnetontakaan loppua. Oikeastaan loppua ei ole lainkaan.

Tytön ja pojan sormet ovat edelleen toistensa lomassa ja he katselevat samaan suuntaan. He nauravat, itkevät, puhuvat maailmankaikkeudesta tai istuvat vaiti, paiskovat ovia, suutelevat sopimukseksi, tuntevat olevansa oikeassa paikassa. Mitä Varjoon tulee, on se vieläkin olemassa, mutta vain ohikiitävissä hetkissä. Niin kevyenä, että Pojan on helppo puhaltaa se Tytön kasvoilta pois ja silittää sen tilalle Valo.

© Patrick Karkkolainen

Kesät

On kesiä, jotka imevät kuiviin. Sellaisia, joiden aamut valkenevat yksi toisensa jälkeen samanlaisina, ehkä aurinkoisina, ehkä pilvisinä, ehkä viileän tuulisina tai sulattavan lämpiminä – et huomaa eroa. Uuvuttavina ja puuduttavina, loputtoman pitkinä, sellaisina ne sinulle näyttäytyvät. Niitä kesiä on ollut paljon.

Sitten ovat ne kesät, jotka ovat elossa. Ne, jotka on kyllästetty väreillä, tuoksuilla ja voimakkailla värähdyksillä. Kesät, jotka valelevat sinut unelmilla, itsevarmuudella ja ymmärryksellä. Huomaat asioita, huomaat elämän ympärilläsi, mutta ennen kaikkea itsessäsi. Tunnet suunnan ja ymmärrät yhteydet menneisyyden ja tämän hetken välillä. Uskallat päästää irti.

Eivät nekään kesät ole helppoja tai kevyitä – päinvastoin. Usein ne kesät, jolloin elämä puhaltaa lävitsesi, ovat kesiä, joina erilaiset muutokset, prosessit ja merkitykselliset tapahtumaketjut mylläävät sinussa. Mutta silti valo säilyy. Miten ihanaa onkaan tietää, etteivät pienet tai suuret myrskyt poista sinusta rakkautta, luottamusta ja riemua. Siellä ne kulkevat käsikkäin ja saavat sinut nauramaan ääneen silkasta olemisen onnekkuudesta.

Tai sitten kyyneleet virtaavat poskillasi ja puhdistavat. Tärkeintä on, että tunnet.

Minun kesäni on ollut elämän kesä. Olen löytänyt lapsenomaisen ilon, uteliaisuuden ja rohkeuden, olen ollut enemmän Minä kuin aikoihin. Olen maistanut uusia makuja, tunnustellut niiden tanssia kieleni päällä, nauttinut, nauttinut ja nauttinut, katsellut auringonnousuja ja laskuja, kääntänyt kortteja ja kiviä, jättänyt niitä taakseni, poiminut niitä taskuihini. Ja mikä tärkeintä, olen oppinut olemaan armollinen ja rakastava hyvinvointini kannalta tärkeimmälle ihmiselle, itselleni.

Rakastan Minua, sillä olen osa kauneinta mahdollista maailmaa.

Kehopositiivisuudesta ja koskemattomuudesta

Hei sinä tuntematon, joka päätit eräs torstaiaamu kesken työpäivän tulla kommentoimaan painoani. Tiesitkö, että kertoessasi mielipiteesi kehostani loukkasit yksityisyyttäni ja koskemattomuuttani?

”Sä oot kyllä ihan kamalan laiha. Söisit jotain. About kolme kiloa reisiin, niin oisit jo tosi kaunis.”

Menen harvoin sanattomaksi. Tuolloin kävi niin. Mykistyin aluksi hämmästyksestä, sitten suuttumuksesta ja pettymyksestä. Asiakaspalvelijana en voinut alkaa itkeä, ei ollut myöskään sopivaa laukoa kommentoijalle samalla mitalla takaisin. Mitä ylipäätään sanotaan, kun tuiki tuntematon tulee kertomaan jotain, mitä en tahdo kuulla, saati jotain, mitä ei todellakaan ole okei sanoa kenellekään?

”Aijaa.”

Yritin niellä tunteenpurkaukseni. Pääni sisällä kiljuin, kiehuin ja sekosin.

Meillä jokaisella on keho. Se on kanava, jonka avulla teemme itsemme näkyviksi, kuuluviksi, kosketettaviksi ja oleviksi. Vaikka kehomme on ensimmäinen ja ehkä ainoa asia, jonka toinen ihminen meistä aistii ja kykenee hahmottamaan, se on samanaikaisesti jotain, mihin ei kukaan muu kuin sinä itse ole oikeutettu kajoamaan. Tiedämme omat rajamme ja tiedämme, kun joku ne ylittää. Olisi kapeaa ajatella kehollisen koskemattomuuden rajoittuvan ainoastaan fyysiseen, konkreettiseen kosketukseen. Sanat voivat olla väkivaltaa pahimmillaan. Siksi ennen kuin puhut, arvioi, ovatko sanasi ystävällisiä, ovatko ne totta ja viimeiseksi, onko niitä tosiaan tarpeellista sanoa ääneen. Mikäli jokin kohta saa sinut epäröimään, on ehkä syytä vielä hiukan miettiä viestisi sisältöä.

Kehomme mahdollistavat kaiken sen, mihin olemme päättäneet ryhtyä. Ne toimivat saumattomassa yhteistyössä koko muun olemassaolomme kanssa, eikä niitä voi erottaa mielestä, sielusta, ajatuksista tai intentioista. Siksi joka kerta, kun sanat tai teot näennäisesti kohdistuvat vartaloon, ovat ne todellisuudessa osoitettu koko ihmisyydelle. Sen takia tunnemme fyysistä kipua emootioiden yhteydessä, sekä mielen liikehdintää kehollisissa toimissa. Sen takia meidän tulisi arvostaa jokaista osaa itsessämme ja kunnioittaa myös muita itsemme kaltaisina, ihmeellisinä ja ihanina kokonaisuuksina.

Minä olen kaunis.

Olen kaunis myös kolme kiloa isompana tai pienempänä, siitä olen varma. Olen myös varma, ettei painoni määritä kauneuttani – se ei ole tekemisissä sen kanssa, mikä tekee kehostani arvokkaan ja merkityksellisen. Minun vartaloni on nimittäin päällystetty pehmeällä iholla, joka tuntee kosketuksen ja joka koskiessaan toista, voi välittää lämpöä ja tunnetta. Minun ihoni alla ovat lihakset, jotka liikuttavat kehoani niin, että voin tarttua kädestä, halata, suudella, silittää, hymyillä, tanssia, juosta, soittaa ja kirjoittaa. Lihakseni liikuttavat myös silmiäni, joiden avulla näen kauneuden ympäröivässä maailmassa – myös sinussa – sekä keuhkojani ja kieltäni niin, että pystyn muodostamaan sanoja, jotka kauneutta kuvaavat. Ei sellaisia sanoja, jotka arvostelevat, vaan sellaisia, jotka ymmärtävät ja ottavat asiat vastaan juuri niin kuin ne ovat – valmiiksi täydellisinä.