Kesät

On kesiä, jotka imevät kuiviin. Sellaisia, joiden aamut valkenevat yksi toisensa jälkeen samanlaisina, ehkä aurinkoisina, ehkä pilvisinä, ehkä viileän tuulisina tai sulattavan lämpiminä – et huomaa eroa. Uuvuttavina ja puuduttavina, loputtoman pitkinä, sellaisina ne sinulle näyttäytyvät. Niitä kesiä on ollut paljon.

Sitten ovat ne kesät, jotka ovat elossa. Ne, jotka on kyllästetty väreillä, tuoksuilla ja voimakkailla värähdyksillä. Kesät, jotka valelevat sinut unelmilla, itsevarmuudella ja ymmärryksellä. Huomaat asioita, huomaat elämän ympärilläsi, mutta ennen kaikkea itsessäsi. Tunnet suunnan ja ymmärrät yhteydet menneisyyden ja tämän hetken välillä. Uskallat päästää irti.

Eivät nekään kesät ole helppoja tai kevyitä – päinvastoin. Usein ne kesät, jolloin elämä puhaltaa lävitsesi, ovat kesiä, joina erilaiset muutokset, prosessit ja merkitykselliset tapahtumaketjut mylläävät sinussa. Mutta silti valo säilyy. Miten ihanaa onkaan tietää, etteivät pienet tai suuret myrskyt poista sinusta rakkautta, luottamusta ja riemua. Siellä ne kulkevat käsikkäin ja saavat sinut nauramaan ääneen silkasta olemisen onnekkuudesta.

Tai sitten kyyneleet virtaavat poskillasi ja puhdistavat. Tärkeintä on, että tunnet.

Minun kesäni on ollut elämän kesä. Olen löytänyt lapsenomaisen ilon, uteliaisuuden ja rohkeuden, olen ollut enemmän Minä kuin aikoihin. Olen maistanut uusia makuja, tunnustellut niiden tanssia kieleni päällä, nauttinut, nauttinut ja nauttinut, katsellut auringonnousuja ja laskuja, kääntänyt kortteja ja kiviä, jättänyt niitä taakseni, poiminut niitä taskuihini. Ja mikä tärkeintä, olen oppinut olemaan armollinen ja rakastava hyvinvointini kannalta tärkeimmälle ihmiselle, itselleni.

Rakastan Minua, sillä olen osa kauneinta mahdollista maailmaa.

20727519_10212233403621618_1877099812_o

Kehopositiivisuudesta ja koskemattomuudesta

Hei sinä tuntematon, joka päätit eräs torstaiaamu kesken työpäivän tulla kommentoimaan painoani. Tiesitkö, että kertoessasi mielipiteesi kehostani loukkasit yksityisyyttäni ja koskemattomuuttani?

”Sä oot kyllä ihan kamalan laiha. Söisit jotain. About kolme kiloa reisiin, niin oisit jo tosi kaunis.”

Menen harvoin sanattomaksi. Tuolloin kävi niin. Mykistyin aluksi hämmästyksestä, sitten suuttumuksesta ja pettymyksestä. Asiakaspalvelijana en voinut alkaa itkeä, ei ollut myöskään sopivaa laukoa kommentoijalle samalla mitalla takaisin. Mitä ylipäätään sanotaan, kun tuiki tuntematon tulee kertomaan jotain, mitä en tahdo kuulla, saati jotain, mitä ei todellakaan ole okei sanoa kenellekään?

”Aijaa.”

Yritin niellä tunteenpurkaukseni. Pääni sisällä kiljuin, kiehuin ja sekosin.

Meillä jokaisella on keho. Se on kanava, jonka avulla teemme itsemme näkyviksi, kuuluviksi, kosketettaviksi ja oleviksi. Vaikka kehomme on ensimmäinen ja ehkä ainoa asia, jonka toinen ihminen meistä aistii ja kykenee hahmottamaan, se on samanaikaisesti jotain, mihin ei kukaan muu kuin sinä itse ole oikeutettu kajoamaan. Tiedämme omat rajamme ja tiedämme, kun joku ne ylittää. Olisi kapeaa ajatella kehollisen koskemattomuuden rajoittuvan ainoastaan fyysiseen, konkreettiseen kosketukseen. Sanat voivat olla väkivaltaa pahimmillaan. Siksi ennen kuin puhut, arvioi, ovatko sanasi ystävällisiä, ovatko ne totta ja viimeiseksi, onko niitä tosiaan tarpeellista sanoa ääneen. Mikäli jokin kohta saa sinut epäröimään, on ehkä syytä vielä hiukan miettiä viestisi sisältöä.

Kehomme mahdollistavat kaiken sen, mihin olemme päättäneet ryhtyä. Ne toimivat saumattomassa yhteistyössä koko muun olemassaolomme kanssa, eikä niitä voi erottaa mielestä, sielusta, ajatuksista tai intentioista. Siksi joka kerta, kun sanat tai teot näennäisesti kohdistuvat vartaloon, ovat ne todellisuudessa osoitettu koko ihmisyydelle. Sen takia tunnemme fyysistä kipua emootioiden yhteydessä, sekä mielen liikehdintää kehollisissa toimissa. Sen takia meidän tulisi arvostaa jokaista osaa itsessämme ja kunnioittaa myös muita itsemme kaltaisina, ihmeellisinä ja ihanina kokonaisuuksina.

Minä olen kaunis.

Olen kaunis myös kolme kiloa isompana tai pienempänä, siitä olen varma. Olen myös varma, ettei painoni määritä kauneuttani – se ei ole tekemisissä sen kanssa, mikä tekee kehostani arvokkaan ja merkityksellisen. Minun vartaloni on nimittäin päällystetty pehmeällä iholla, joka tuntee kosketuksen ja joka koskiessaan toista, voi välittää lämpöä ja tunnetta. Minun ihoni alla ovat lihakset, jotka liikuttavat kehoani niin, että voin tarttua kädestä, halata, suudella, silittää, hymyillä, tanssia, juosta, soittaa ja kirjoittaa. Lihakseni liikuttavat myös silmiäni, joiden avulla näen kauneuden ympäröivässä maailmassa – myös sinussa – sekä keuhkojani ja kieltäni niin, että pystyn muodostamaan sanoja, jotka kauneutta kuvaavat. Ei sellaisia sanoja, jotka arvostelevat, vaan sellaisia, jotka ymmärtävät ja ottavat asiat vastaan juuri niin kuin ne ovat – valmiiksi täydellisinä.

18426756_10211430202022080_704095498_o

Juhannustaikaa

Viikonloppuna poskiani pyyhkivät onnenkyyneleet kahdesti. Ensimmäisellä kerralla minut valloitti tuoksu, jossa yhdistyivät aamuaurinko, kasteinen metsä ja järvi. Sen jälkeen liikutuin polun varrelle nousseista mustikanvarvuista ja keltaisina merinä lainehtivista, vielä aavistuksen nupuillaan kukkivista niittyleinikeistä. On keskikesä ja koko universumi on täynnä elämää. Joka puolella tulvii valo, metsän äänet eivät vaimene edes yön ajaksi. Päivä on tällä viikolla pidempi kuin se on koko vuonna.

Luonto on minulle lohdun, rauhan, rakkauden ja vapauden tyyssija ja nyt juhannuksen kolkutellessa ovea, tunnen sen voiman itsessäni täydellisemmin kuin ikinä ennen. Olen varma, että tämä on juhannustaikaa. Pyhempää ja aidompaa taikaa, kuin niittykukat tyynyn alla, kaivoon kurkistaminen tai alastomana saunan ympäri juokseminen. Minä janoan oikeaa taikaa, tahdon itsekin olla maaginen.

Siksi riisun jalkani paljaiksi ja painan ne vasten tummanvihreää, pehmeää ja kosteaa sammalta. Astelen hitaasti ja tietoisesti, imen itseeni maaperän viisautta. Kiipeän koivuvanhuksen oksalle, painan kämmenen vasten sen mustajuovaista kaarnaa ja annan lämmön virrata kehoni läpi. Istahdan rantakivelle ja kuuntelen, kuinka aalto kerrallaan lipuu kivikkoon, hajoaa ja loiskahtaa tuhansiksi pienemmiksi laineiksi aina uudelleen ja uudelleen. Kuinka vesi varmana tehtävästään ja merkityksellisyydestään jatkaa virtaamista. Veden voimasta minäkin virtaan ja virtaukseni yltyy villiksi tanssiksi. Olen kaunis ja voimakas, koska tiedän olevani osa luontoa.

Milloin sinä olet viimeksi halannut puuta? Kääntänyt kasvosi vasten sadetta ja tuulta ja antanut niiden huuhdella ihosi? Upottanut varpaat rantaveteen? Heittäytynyt auringonpaahtamalle rinteelle makoilemaan? Pysähtynyt kuuntelemaan, miltä metsässä kuulostaa (voin paljastaa, sinfonialta!)? Jos et vielä tänään, mene ja tee. Tunne!

19369291_10211767158965793_45029837_o

Oodi aamulle

Aurinko ei ole vielä noussut niin korkealle, että se häikäisisi, mutta tarpeeksi saadakseen makuuhuoneen seinät läikkymään pehmeiden ja lämpimien sävyjen tahdissa. Olet painoton ja se on kaunista.

Astelet keittiöön varovasti ja harkiten, ettet särkisi aamua. Kaikki on päällystetty puhtaan valon värisellä untuvalla ja ohi lipuvilla ajatuksilla. Jokainen hetki on täynnä lupauksia, jokainen hetki on täynnä vain vähä kerrallaan nousevaa päivää.

Kahvinkeittimen ääni säestää sinua avatessasi parvekkeen oven. Kirpeä ilma huuhtelee yön rippeet pois huoneistosta ja harteiltasi. Annat viileyden laskeutua jokaiseen nurkkaan, jokaiseen pintaan ja huonekaluun. Ihollesi se laskeutuu viimeisenä, juuri ennen kuin ovi sulkeutuu.

Aamu maistuu tummalta ja paahteiselta kahvilta sekä vesilasilliselta. Aamu maistuu eilisiltaiselta suudelmalta ja vastapestyiltä hampailta. Aamu maistuu lempeämmälle kuin yksikään kokemasi ilta.

Kun kissa kehräten nukahtaa syliisi, huomaat päivän jo melkein saapuneen. Yhdellä syvällä hengityksellä imet loput aamusta itseesi ja jäät odottamaan huomista.

17670515_10211058237683204_177765357_o

Rakastan aamuja.

Aikaisia, puoliunisia, auringonsäteillä kyllästettyjä keväisiä hetkiä. Niissä on jotain niin pyhää ja kaunista, jotain sellaista, mitä yksikään toinen vuorokaudenaika ei minussa saa aikaan. Aamu on aina alku, puhdas ja viaton, mutta samalla voimakas ja täynnä mahdollisuuksia. Aamu on minun ikioma pakopaikka, jota en salli pilattavan kiireellä, melulla tai laihalla kahvilla.

Aamu pelastaa minut edellisen yön painajaisilta ja saattaa uuden päivän kynnykselle.