Pieniä maanantaitoiveita, unelmia rakkaudesta 

Rakas lukija, toivon, että maanantaisi on ollut kaunis ja pidellyt sinua lempeästi.

Toivon, että ihosi tunsi koko aistimusten paletin – hipaisuja, valon, sylin, varjon, ajatuksia, ehkä jääkylmää ja toisaalta huumaavan lämmintä, puhtainta sadetta – ja talletti sen muistiinsa, sillä ihon muisti on syvin. Mutta jos sait haavan ja rikkinäinen ihosi vuoti kipeästi, toivon, että pyyhit veren hiljaa pois sitä mukaa, kun sydämesi sitä jaksoi pumpata ja suutelit haljennutta kohtaa. Sinun omaa pintaasi.

Toivon, että maailma näyttäytyi sinulle turvallisena. Että jokaisen askeleesi alla oli vakaa maa, että jokainen hengenvetosi oli rikas ja rauhallinen. Mutta jos tunsit pelon ja hengästyit ja kompastelit, toivon, että jaksoit nousta vielä kerran, kulkea hitaasti kotiin ja levätä. Tai ehkä huomasit, ettei ole mentävä mihinkään ja annoit surusi lämmön rakentaa kodin siihen paikkaan.

Toivon, että jumalasi salli sinun lipua lähemmäs unelmaasi ja täydellistä itsesi toteuttamista. Tai jos et usko jumaliin, niin toivon, että maailmankaikkeuden hiukkaset olivat sopivassa asennossa, jotta kykenit mahdollistamaan itsellesi saman. Mutta jos universumi heittikin hiekkaa silmiisi ja sokaistuit, unohdit hetkeksi mitä varten sinä olet olemassa, toivon, että hiekanjyvät hiovat silmäsi yhä kirkkaammiksi tarkoituksellesi. Sillä tiedäthän, että olet tärkeä ja oikein.

Viimeisenä toivon, että rakastit.

1d8f94730c71dae73ed0892f8babaed3

Advertisements

Pimeän hetket

Minulle rakkaimpia hetkiä ovat aamun ensimmäiset ja illan viimeiset. Vietän ne lähes poikkeuksetta ulkona, siellä illan ja aamun voiman tuntee elävimpänä ja vaikuttavimpana.

Lempihetkiäni yhdistää liikkumattomuus. Yhdistelmä viileyttä ja pimeää, utuista maisemaa luo pehmeän äänettömyyden. Lähes aina on tyyntä. Pimeys sulattaa kaiken yhteen, herättää kaikki muut aistit. Ehkä juuri siksi myös illan ja aamun tuoksu tuntuu niin kokonaisvaltaiselta ja uudelta, muutokselta. Ei vielä päivä, ei vielä yö. Hetki ennen.

Seuraavan runon saattelemana lähden vielä hetkeksi metsään kävelemään, hengittämään iltaa ja ensilunta. Kauniita unia!

Heti aamulla, silloin kun kuulen ympärillä vielä pelkkää raskasta unihengitystä.
Puen kahdet lapaset, vuoraan villalla koko kehoni ja kävelen rantaan.

On pimeä kuin yöllä.
Ne ketkä puhuvat pelkästä aamuhämärästä eivät herää tarpeeksi varhain.

Lyijynraskasta hiljaisuutta on helppo hengittää, askeleista ei kuulu ääntä.

Sitten löydän oikean kohdan, näen kaupungin valot veden takana.
Siihen piirtyy toinen kaupunki, se värisee hiljaa.

Ilma on kylmä ja paikallaan ja piirtää jääkukkia kasvoilleni.

Pelkään, että ajatukseni rikkovat hetken.
Pelkään askeleita, valoa ja sitä hetkeä, kun joudun räpäyttämään silmiäni.

Kuin joku olisi asetellut lehdet kellumaan tuolla lailla, oranssi vasten harmaata.
Eikä ensilumikaan vain sada, joku sen pudottaa.

Mutta kuiskauksenhiljaa, kuten kaikki nyt.

22850161_10212802467527860_599144681_o

Rakkaudesta

Anna minun nähdä sinut

joka hetki uudelleen

Hipaista leukasi kaarta niin,

että katseesi liikkuu omaani

Sulaa osaksi todellisuuttani

 

Anna minun tarvita sinua

Soittaa keskellä yötä

Kuulla uni äänestäsi ja varmuus

Ei hätää rakas

Ja tarpeeksi valoa, etten kompastu

 

Anna minun olla sinun

Viallinen, rikki, täydellinen

Opetella itseni sinussa

Opetella itseni ilman

Vastata kosketukseen ajatuksella

 

Anna meidän satuttaa

Ja haavamme vuotaa meren.

22343604_10212666672933080_607757904_o.jpg
Rakkaus on rakennettu kivusta ja epätäydellisyydestä. Kerta toisensa jälkeen se luo uudelleen itsensä ja meidät. Se sytyttää kynttilöitä pimeään huoneeseen, pitää lohdun elossa.

 

Anteeksianto


Tahdon, että otat elämääsi erään ihmisen.

Tai oikeastaan te tunnette jo, mutta tiedäthän, ottaisit hänet takaisin. Tiedän, että teillä on ollut vaikeaa. Teihin on sattunut niin paljon, ettei kukaan muu ole samalla lailla voinut loukata. Uskon silti, että nyt olisi oikea hetki antaa uusi mahdollisuus ja pitää toisianne hyvänä, sillä yhdessä te olette parasta,  mitä teille on koskaan tapahtunut.

Jotta löydät hänet, kävele peilin eteen, siellä hän odottaa.  Katso lasin toisella puolella olevaa ihmistä tarkasti, mutta lämmöllä. Miten hän on ja elehtii? Mitä hänen asentonsa sinulle kertoo? Ota vastaan huomioita ja hyväksy huomaamasi asiat. Seuraavaksi kohota katse hänen silmiinsä. Minkä väriset ne ovat? Mitä silmistä heijastuu? Mitä katse saa sinut tuntemaan? Pohdi, tunnustele, salli kaiken olla kuten on. Ja kun sinusta tuntuu siltä, voit sanoa näin:

Hei Rakas, pitkästä aikaa.

 Tahtoisin pyytää sinulta anteeksi ja toivon koko sydämestäni, että anteeksipyyntöni jää valoksi sinuun.

Olen pahoillani, että ikinä epäilin sinua. Sinun intuitiosi ei johda sinua harhaan. Olet oikealla tiellä. Sinä olet hyvä näin.

Anteeksi, että kehosi on ollut yhdentekevä, vaikka todellisuudessa se on kaikkea muuta. Kaunis ja kykenevä, vahva ja tunteva. Se ansaitsee kaiken tarvitsemansa levon, ravinnon, liikkeen ja huolenpidon.

Ja anteeksi, etten ole arvostanut sinua, kuten muita. Unohduit jonnekin, kun pyrin täyttämään toisten suunnitelmia tyhjentyen samalla itse. Olen kuitenkin oppinut, että sinussa piilee minun voimani ja onneni.

Olen kiitollinen, että annat anteeksi.

Olen kiitollinen, että voimme jatkaa yhdessä.

Olen kiitollinen, että avasit silmäni.

Kiitos.

Ja kun viimein käännät katseesi peilistä, huomaat, ettei hän mennyt minnekään.

21641646_10212484148450082_1512061395_n
© unknown

Vain rakkaus

Rakkaus on täydellisen määrittelemätön. Sillä ei ole rajoja – ei alkua tai loppua, ei ominaista makua tai tuoksua. Se on samaan aikaan henkäyksen kevyt ja lyijyäkin raskaampi. Ja se on kaikkialla, pitelee sinusta kiinni, vaikket koskaan sitä huomaisi.

Rakkaudella ei ole aikaa tai kasvoja. Se on vierelläsi, kun ensimmäisen kerran avaat silmäsi, liikkuu huomaamatta lävitsesi, jää sinuun asumaan. Ja kun saapuu ilta, se painaa silmäsi melkein huomaamattasi kiinni, suutelee viimeisen kerran otsalle ja antaa levon.

Katseesi kautta rakkaus heijastuu niihin, jotka sinun sieluasi liikuttavat. Pieni, lempeä liplatus vasten laituria, eräs maalaus, joka sai sinut itkemään, valonhäive siskosi, kumppanisi tai tuntemattoman kulkijan silmissä, kehräävä kissa, saunanlämmin iho, jota ilta-aurinko silittää.

Rakkaus ei ole hyvä tai paha. Rakkaus on enemmin kuin taikaa, elämää rikastuttava alkuvoima. Salaisuus kaiken takana. Rakkaus sekä sattuu, että parantaa, puhaltaa henkiin sen, minkä hetki sitten sai kitumaan. Se luo muutoksen ja opettaa siten sinut päästämään irti vanhasta, jotta voisit täyttyä jostain uudesta.

Rakkaus ei koskaan lakkaa olemasta. Se ei piiloudu, sen voimat eivät vähene. Liekki ei sammu, vaikka puhaltaisit sitä kohti keuhkojesi täydeltä, vaikka hukuttaisit sen syvimpään veteen tai pimeimpään hautaan. Sielläkin se lämmittää ja kimaltaa – leikkii vain ja on elossa.

Rakkaus ei sulje tai kahlitse. Se avaa sydämiä, lukkoja, sieluja ja solmuja – antaa sinulle vapauden. Se maalaa väreihin sävyt, huulillesi suloisimman makean, suolaisen, kitkerän ja täyteläisen. Se täyttää hiljaisuuden niin, että kuulet kaiken. Se kantaa ihollesi koko ympäröivän todellisuuden tunnun.

Rakkaus vaatii rohkeutta kohdata itsensä. Katsoa suoraan silmiin ja tuudittaa hellästi. Siellä se on, sinussa.

21439357_10212441387501085_246023687_o
Tuntea rakkaus pelkässä tuulenvireessä.

Oikea suunta

Sinulle, joka vielä etsit. Olet rohkeampi kuin uskotkaan.

Hän ei enää tiennyt kuka oli. Kaikki mitä hän joskus oli kuvitellut olevansa tai miksi hän luuli tulevansa, valui holtittomana sormien lomasta johonkin, mihin hän ei yltänyt.

Paradoksaalista kyllä, mutta kaikki alkoi siitä, kun hän löysi itsensä. Oikeastaan, hän löysi sen mitä tahtoi olla. Hän kutsui sitä suunnaksi. Suunta tuntui hyvältä ja oikealta, Suunta oli yhtä kuin unelmat, haaveet ja suunnitelmat – se oli tulevaisuus niin täydellisenä, kuin sen ikinä pystyi kuvittelemaan. Suunta samaan aikaan veti häntä puoleensa ja oli valmiina hänessä itsessään – kumpaakin äärettömän voimakkaasti.

Mitä suunta sitten käytännössä oli? Sitä hänen oli vaikea selittää, sillä ainoa, mikä suuntaa edes jotenkuten kuvasi, oli Tunne. Niin, suunta oli ennen kaikkea tunne siitä, että jotain oli tehtävä tietyllä tavalla. Toisella tavalla. Se, mitä hän oletti suunnan avulla saavuttavansa, oli puolestaan helpompi tehdä selväksi. Suunta olisi hänen polkunsa tasapainoon ja tyyneyteen, sitä hän kaipasi kaiken myrskyn ja muutoksen keskellä. Hän näki kirkkaana mielessään tasaisen, turvallisen ja tavallisen kauniin elämän, täynnä lempeitä kosketuksia ja levollisia yöunia.

Hän päätti laittaa kaiken likoon suunnan vuoksi. Hän kirjoitti ylös jokaisen unelmansa ja alkoi juosta suuntaa kohti. Hän opetteli keskittymään, meditoimaan, olemaan positiivinen tilanteesta toiseen. Hän harjoitteli ja harjoitteli. Hän etsi tasapainoa, hän etsi kauneutta, hän etsi hymyä. Hän kiipesi, kaivoi, käänsi kiviä, kantoja, raivasi kirjahyllyjä ja mielensä sopukoita. Etsi etsimistään. Mikään ei häntä pysäyttäisi, sillä tällä kertaa hän tunsi oikeasti kulkevansa kohti jotain tärkeää.

Kului paljon aikaa ja vielä enemmän voimia. Hän oli ottanut pieniä askeleita suuntaa kohti. Liian pieniä omasta mielestään, vaikka koko hänen olemassaolonsa oli omistettu sille, että suunta viimein johdattaisi hänet sellaiseksi, mitä hän tahtoi niin palavasti olla. Myrsky ei tyyntynyt hänen käsissään, ja hän oli vähällä hukkua sen aiheuttamiin aaltoihin. Hän oli niin uupunut, että oli valmis päästämään irti.

Viimeisillä voimillaan hän katsoi ympärilleen ja näki paljon. Hän näki hyviä ihmisiä, joilla oli hyvä olla, hyvä sydän, hyvä elämä. Maailma näyttäytyi kaikissa sille kuuluvissa väreissä. Hän pysähtyi vielä katsomaan peiliin. Värit katosivat ja oli pimeää. Hän ei nähnyt mitään, peili oli täynnä tyhjää, pelkkiä kaikuja ja varjoja. Missä minä olen? Kaiken etsimisen keskellä hän oli joutunut hukkaan. Hän oli eksynyt jonnekin odotusten ja todellisen maailman harmaaseen välitilaan, jossa millään ei ollut muotoa ja jossa kaikki, eniten hän itse, olivat yhtä merkityksettömiä ja sotkussa. Hän ei kyennyt tarttumaan kiinni unelmistaan, ja se voimakas kipinä, suunta, joka häntä oli vienyt, oli haudattu.

Hän ei tuntenut mitään. Sade ei saanut häntä enää tanssimaan, kasteli vain ja aurinko ei piirtänyt yhtään pisamaa hänen nenänvarteensa, pelkkiä varjoja edellisten päälle. Hän ei osannut nauttia mistään, mikä ennen oli saanut hänen silmänsä syttymään. Hänen kehonsa ei halunnut liikkua, hänen kätensä ei osannut tarttua kynään, jokainen sana, jonka hän luki, tuntui kipuna ohimoilla. Hän ei liikuttunut musiikista, väreistä tai toisista ihmisistä. Jos hän itki, kyyneleet olivat täynnä ahdistusta, pelkoa ja epätoivoa, nauru oli terävää ja teennäistä. Hän ei tuntenut olevansa nainen, ei ihminen lainkaan. Pelkkä ihmisen muotti, joka oli unohdettu täyttää.

Kun ei ollut suuntaa, ei ollut mitään, mitä seurata. Oikeastaan hän oli niin eksynyt, että vaikka hänen käteensä olisi ojennettu kartta, johon suunta olisi piirretty, hän ei olisi osannut seurata sitä. Niinpä hän luovutti. Päästi irti, ja tiputti käsistään kaiken sen, mitä oli joskus kuvitellut hallitsevansa. Oman mielensä ja tulevaisuutensa, tai sen mitä niistä oli enää jäljellä – raskaiksi puristuneita kiviä, joiden ainoa tehtävä oli estää häntä nousemasta. Hän laski katseensa kohti tyhjiä kämmeniään, niitä samoja, jotka olivat niin kovin pitäneet kiinni kaikesta siitä mitä hän tahtoi. Kämmenet olivat kovat, melkein kuin niistä äsken tippuneet kivet, ja piirtyneet täyteen pieniä haavoja. Työmiehen kädet.

Niin, sellainen hän oli ollutkin, projektityöläinen. Niin vankkumattoman kiinni työssä ja päämäärässä, että oli unohtanut, miten olla kokonainen kaiken keskeneräisyyden kanssa. Hän oli tehnyt löytämästään suunnasta pelkän työkalun, vaikka tosiasiassa suunta oli kaiken voiman lähde, selittämättömyydessään täydellinen tunne. Hän oli luonut painajaisen, jossa hän oli jatkuvasti menossa kohti, saavuttamassa, ottamassa kiinni, jotain, joka oli häntä itseään nopeampi. Palkinto odotti tulevaisuudessa, tämä hetki oli ahdas selviytymisen tila. Siten hän oli liian kauan elänyt.

Tyhjinä hänen kätensä olivat kevyet, lähes painottomat. Sormien nivelet ja lihakset olivat uupuneet ja kankeat, niiden ei enää tarvinnut puristaa. Ainoa mitä tarvitsi, oli hiljaa keinua hengityksen mukana. Hän ei ehkä ollut onnellinen, luottavainen tai vakaa, mutta hän oli turvassa. Hän oli pysähtynyt jonkun merkittävän äärelle – paljon merkittävämmän, kuin yksikään tulevaisuudenkuva tai unelma. Hän oli pysähtynyt tähän hetkeen. Hetki oli vaikea, kipeä ja ruma ja silti hän jäi siihen. Silti hän oli siinä turvassa. Hän antoi kyynelien valua kämmenten haavoihin, suolainen vesi samanaikaisesti kirveli ja puhdisti.

Ja silloin, haavat ja sydän auki, unelmat haudanneena ja suunnasta eksyneenä, hän tunsi.

21245483_10212401989756166_2103728592_n