Pieniä maanantaitoiveita, unelmia rakkaudesta 

Rakas lukija, toivon, että maanantaisi on ollut kaunis ja pidellyt sinua lempeästi.

Toivon, että ihosi tunsi koko aistimusten paletin – hipaisuja, valon, sylin, varjon, ajatuksia, ehkä jääkylmää ja toisaalta huumaavan lämmintä, puhtainta sadetta – ja talletti sen muistiinsa, sillä ihon muisti on syvin. Mutta jos sait haavan ja rikkinäinen ihosi vuoti kipeästi, toivon, että pyyhit veren hiljaa pois sitä mukaa, kun sydämesi sitä jaksoi pumpata ja suutelit haljennutta kohtaa. Sinun omaa pintaasi.

Toivon, että maailma näyttäytyi sinulle turvallisena. Että jokaisen askeleesi alla oli vakaa maa, että jokainen hengenvetosi oli rikas ja rauhallinen. Mutta jos tunsit pelon ja hengästyit ja kompastelit, toivon, että jaksoit nousta vielä kerran, kulkea hitaasti kotiin ja levätä. Tai ehkä huomasit, ettei ole mentävä mihinkään ja annoit surusi lämmön rakentaa kodin siihen paikkaan.

Toivon, että jumalasi salli sinun lipua lähemmäs unelmaasi ja täydellistä itsesi toteuttamista. Tai jos et usko jumaliin, niin toivon, että maailmankaikkeuden hiukkaset olivat sopivassa asennossa, jotta kykenit mahdollistamaan itsellesi saman. Mutta jos universumi heittikin hiekkaa silmiisi ja sokaistuit, unohdit hetkeksi mitä varten sinä olet olemassa, toivon, että hiekanjyvät hiovat silmäsi yhä kirkkaammiksi tarkoituksellesi. Sillä tiedäthän, että olet tärkeä ja oikein.

Viimeisenä toivon, että rakastit.

1d8f94730c71dae73ed0892f8babaed3

Advertisements

Pimeän hetket

Minulle rakkaimpia hetkiä ovat aamun ensimmäiset ja illan viimeiset. Vietän ne lähes poikkeuksetta ulkona, siellä illan ja aamun voiman tuntee elävimpänä ja vaikuttavimpana.

Lempihetkiäni yhdistää liikkumattomuus. Yhdistelmä viileyttä ja pimeää, utuista maisemaa luo pehmeän äänettömyyden. Lähes aina on tyyntä. Pimeys sulattaa kaiken yhteen, herättää kaikki muut aistit. Ehkä juuri siksi myös illan ja aamun tuoksu tuntuu niin kokonaisvaltaiselta ja uudelta, muutokselta. Ei vielä päivä, ei vielä yö. Hetki ennen.

Seuraavan runon saattelemana lähden vielä hetkeksi metsään kävelemään, hengittämään iltaa ja ensilunta. Kauniita unia!

Heti aamulla, silloin kun kuulen ympärillä vielä pelkkää raskasta unihengitystä.
Puen kahdet lapaset, vuoraan villalla koko kehoni ja kävelen rantaan.

On pimeä kuin yöllä.
Ne ketkä puhuvat pelkästä aamuhämärästä eivät herää tarpeeksi varhain.

Lyijynraskasta hiljaisuutta on helppo hengittää, askeleista ei kuulu ääntä.

Sitten löydän oikean kohdan, näen kaupungin valot veden takana.
Siihen piirtyy toinen kaupunki, se värisee hiljaa.

Ilma on kylmä ja paikallaan ja piirtää jääkukkia kasvoilleni.

Pelkään, että ajatukseni rikkovat hetken.
Pelkään askeleita, valoa ja sitä hetkeä, kun joudun räpäyttämään silmiäni.

Kuin joku olisi asetellut lehdet kellumaan tuolla lailla, oranssi vasten harmaata.
Eikä ensilumikaan vain sada, joku sen pudottaa.

Mutta kuiskauksenhiljaa, kuten kaikki nyt.

22850161_10212802467527860_599144681_o

Kuolemattomuudesta

Minun isäni isä, Eino-pappa, on ensimmäinen mies, jonka olen nähnyt itkevän – aidosti ja piiloutumatta. Lapsena ajattelin sen olevan hieman pelottavaa; turvallinen aikuinen, joka näyttääkin herkkyytensä totutun tasaisen itsehillinnän sijaan. Ajan kuluessa kummastuksesta muovautui kuitenkin syvä ja pehmeä kunnioitus. Jokainen papan tunne hehkuu suoraan sydämestä, ilman pienintäkään tarvetta työntää mitään pois tai korvata toisilla, muka oikeammilla tavoilla reagoida ja tuntea.

Minäkin tahdon olla kuten pappa. Yhdistää suuren, silmistä kauas välittyvän lämmön ja ystävällisyyden periksiantamattoman sisun ja sinnikkyyden kanssa. Pappa on nimittäin myös urheilusankari. Viikoittain kymmeniä, tavallisesti satojakin hiihdettyjä tai pyöräiltyjä kilometrejä, puhumattakaan niistä metsäretkistä, joita hän kävellen kuljeksii poimiessaan marjoja niin paljon, että niistä riittää aina paitsi mehuihin, piirakoihin ja soppiin, mutta myös jokaiselle pyytävälle.

Pappa kuoli neljä vuotta sitten. Nukahti vain omaan sänkyynsä, kivutta ja rauhassa, toivon.

Kyllä, minä tosiaan puhun kuolleesta isoisästäni preesensissä. Olisi kammottavaa ajatella, että hän yhtäkkiä olisikin totaalisesti olematon, vaikkei fyysisesti olekaan läsnä. Ei kuolema ole lopullinen, liikkeenpysäyttävä seinä tai vastakohta elämälle. Kuolema on elämän oikea käsi, osa kaikkia karkean kauniiden tapahtumien ketjuja, joihin olemme punoutuneet.

Kuolema kaiken kaikkiaan on omituinen käsite. Eihän kukaan vain katoa, kuole pois, kuten sanotaan. Minä uskon, että jokainen tielleni sattunut henkilö, minua jollain tavalla koskettanut ja pelkällä olemassaolollaan johonkin suuntaan ohjannut, tulee erottamattomaksi ja elimelliseksi osaksi minua itseäni. Joidenkin mielestä on kyse muistoista, minä ajattelen sen olevan jotain paljon suurempaa. Minussa elävät kaikki virrat, joiden kuljetettavana olen ollut.

Tyhjänpäiväistä, ajattelevat toiset, henkilö kuolee, kuopataan ja kemiallisten prosessien voimasta hajoaa – on poissa konkreettisesti ja lopullisesti. Miten ankea ajatus. On tietenkin tosi, että ihmiskeho fyysisissä raameissaan hajoaa ja maatuu ajan kuluessa. Mutta eikö juuri se tarkoita, että ihminen ainoastaan muuttaa muotoaan, tulee osaksi maata. Osaksi sitä, joka on kaiken perusta, kasvualusta ja – voima.

Jalkojemme alla on vuosisatojen viisaus, joka ei rajoitu ainoastaan ihmisen historiaan. Jokainen elänyt kuiskaus, teko ja hiukkanen palautuu lopulta osaksi maata. Emme hautaa toisia, laskemme heidät kehtoon. Jokaisella askelellamme painamme paitsi omia jälkiämme maahan, olemme kosketuksissa niiden kanssa, jotka ovat kuolleet. Niiden, jotka eivät enää askella maan päällä, vaan ovat maa.

Ehkä kyse onkin loppujen lopuksi siitä, ettei kuolemaa olekaan. Mitä jos kuolema onkin pelkkä hatara illuusio? Nimitys sille, mitä emme osaa muuten sanoiksi pukea tai johon liittyviä tunteita meidän on hankala käsitellä ja sen vuoksi olemme päätyneet luomaan käsitteen, jonka synonyymejä ovat poissaolo ja loppuminen. Miltä maailma näyttäisi, jos olisimmekin kuolemattomia?

Siksi minä käyn säännöllisesti sytyttämässä kynttilän papan hautakivelle; jotta hänellä olisi lukulamppu, jonka valossa jatkaa elämää. Jotta häneltä ei jatkossakaan jäisi huomaamatta parhaat mustikka-apajat, kymmenen uutiset tai pikkuveljeni huilukonsertti. Ja vaikka ulkona liki pakkaastaa, ei minua viluta, kun unohdun puhelemaan hänelle hiljaa.

22751306_10212772006886363_524820055_o22751386_10212772006926364_894433129_o

Rakkaudesta

Anna minun nähdä sinut

joka hetki uudelleen

Hipaista leukasi kaarta niin,

että katseesi liikkuu omaani

Sulaa osaksi todellisuuttani

 

Anna minun tarvita sinua

Soittaa keskellä yötä

Kuulla uni äänestäsi ja varmuus

Ei hätää rakas

Ja tarpeeksi valoa, etten kompastu

 

Anna minun olla sinun

Viallinen, rikki, täydellinen

Opetella itseni sinussa

Opetella itseni ilman

Vastata kosketukseen ajatuksella

 

Anna meidän satuttaa

Ja haavamme vuotaa meren.

22343604_10212666672933080_607757904_o.jpg
Rakkaus on rakennettu kivusta ja epätäydellisyydestä. Kerta toisensa jälkeen se luo uudelleen itsensä ja meidät. Se sytyttää kynttilöitä pimeään huoneeseen, pitää lohdun elossa.

 

Ilta ja sinä

Kaadoin viiniä parhaat päivänsä nähneeseen, samentuneeseen lasiin. Tummanpunainen neste valui liian hitaasti, astian täyttymiseen kului ikuisuus. Kun viimein nostin lasin huulilleni, kallistin sitä varoen kuin jotain arvokasta ja ainutlaatuista. Annoin viinin tanssia suussani pienen hetken. Kieleni maistoi halvan ja kitkerän, mutta kun nielaisin, rintakehääni levisi lämpö, joka pinnan pyörteiden lailla laajeni värähdys värähdykseltä.

Ilta oli viileämpi kuin aikoihin, sillä tuntui olevan kiire vaihtua yöksi. Rannan metsiköstä kuului levoton siritys ja humina, edes järvi ei malttanut olla rauhassa. Verannan pöydällä paloi hiljaa hyttyssavu, ei sillä, että enää olisi harmia hyönteisistä, sen tuoksu vain kuului tänne. Kietouduin tiukemmin vilttiin. Toinen kulaus maistui turvalta ja uskalsin vajota ajatuksiini.

Havahduin käteesi harteillani.

”Sauna on lämmin.”

Edelleen mielen ja todellisuuden utuisessa välimaastossa kelluen hiivin katseellani lähemmäs sinua. Yritin lukea kasvojasi, auringossa ahavoitunutta ihoasi, vaaleanharmaita, jään ja kirkkaan talvipäivän värisiä silmiäsi. Yritin tulkita mitä juonteet suupielissäsi ja kulmiesi välissä olivat kokeneet, nähdä sanat, jotka odottivat tulevansa sanotuksi päättäväisesti kaartuvilta huuliltasi. Turhaan, vuosienkin jälkeen olit minulle mysteeri.

Istuit viereeni portaalle ja sytytit savukkeen. Ennen olisin puuttunut siihen, loukkaantunut, että kehtasit polttaa seurassani. Olisin kertonut, miten paljon sattui katsoa vierestä, kun tapoit itseäsi hitaasti ja pakotit samalla minut hengittämään myrkkyä. Sinetiksi olisin vuodattanut kyynelen tai pari. Mutta ihminen on tottuvainen, mukavuudenhaluinen ennen kaikkea, ja ajan kuluessa lakkasin kiinnittämästä koko asiaan huomiota. Sittemmin savukkeentuoksu on tuonut aina mieleen sinut, karkeat rystysesi sivelemässä kaulani ihoa.

”Sauna on lämmin”, sanoit uudelleen, hieman merkitsevämmin.

Näytin vielä puolillaan olevaa viinilasia ja nyökkäsit ymmärtäen. Istuimme hiljaa vierekkäin. Läsnäolosi oli lohdullista ja raskasta, sinulla oli ihmeellinen kyky pysyä lämpimänä, vaikka elohopea oli hädin tuskin plusasteilla. Nojasin olkaasi vasten ja vedin syvään henkeä.

”Kerro minulle jotain.”

”Mitä tahdot kuulla?”, kysyit, vaikka tiesit vastauksen.

”Ihan mitä tahansa. Jotain hyvää.”

Kesyttämätön

Muistatko vielä vapaudentunteen, joka syöksyi soluihisi kiivetessäsi takapihan metsän vanhan koivun oksille? Näit sieltä koko maailman, mutta kukaan ei nähnyt sinua. Entä se huumaava ja pökerryttävä jännitys, kun keinuit niin lujaa, että painovoiman lait melkein heittivät kuperkeikkaa ja vatsanpohjasta kouraisi pelko ja ihastus käsi kädessä? Muistatko, miltä kaatosade tuntuu? Kovan ja viileän veden kastelemat vaatteet liimautuneena ihoasi vasten, hiukset raskaina selkää pitkin valuen. Ja sinä tanssit, juokset ja liikut, koska sadekin tekee niin. Muistatko, kuinka koko maailma on vielä arvoitus, jonka sinä aiot ratkaista, muistatko elämän yhtäaikaisen keveyden, voiman ja riemun?

Kuka päätti, ettei se ole asioiden pysyvä olotila?

Jossain kummallisessa vaiheessa muutumme leijonista leijonankesyttäjiksi, vaikka uusia kesyttäjiä tämä maailma vähiten tarvitsisi. Jotkut puhuvat aikuiseksi kasvamisesta. Minä kuitenkin näen tilanteen toisin päin; emme me vain muutu ja kasva aikuisiksi, vaan oikeastaan hukkaamme lapsenomaisen minämme ja samalla yritämme kaikin keinoin mukautua siihen, minkä kuvittelemme olevan aikuista ja sopivaa. Alamme miettiä uraa ja perheenperustamista, asioiden saavuttamista niiden kokemisen sijaan. Sidomme hiuksemme ja levitämme kasvoillemme silmänympärysvoidetta ja vakavuutta. Maailma näyttäytyy meille itsestään selvänä ja valmiina – kaavoina, traditioina ja askelmerkkeinä. Tehokkuuden nimissä pysymme jatkuvassa liikkeessä. Sillä jos hetkeksi pysähtyisimme, keskittäisimme katseemme tulevaisuuden sijaan tähän hetkeen ja itseemme, saattaisimme huomata, että idea, jota pidämme aikuisuutena, onkin pelkkä hatara rakennelma.

Ehkä aikuistuminen on välttämätöntä. Kuljemme läpi elämänkaaren, lukemattomia eri fyysisiä ja psyykkisiä muutoksia. Jos vertaamme peilikuvaamme parinkymmenen vuoden takaiseen, näemme väistämättä eron. Eikä yhteiskunta ole asian suhteen yhtään biologiaa armollisempi; käy koulut, hanki työ, maksa veroja, ole vastuuntuntoinen aikuinen. Mutta miksi unohtaisimme lapsenomaisuuden kaiken tämän keskellä?

Lapsi on äärimmäisen viisas. Hän nukkuu, kun väsyttää, syö, kun on nälkä, nauraa, kun naurattaa ja itkee, kun itkettää. Lapsi liikkuu koko kehoaan käyttäen ja tavoilla, joista hän nauttii. Liike on lapselle tapa olla olemassa, ei suoritus. Lapsi on utelias ja tiedonjanoinen ja sen vuoksi nopea oppimaan. Lapsen mielikuvitus laajentaa todellisuuden rajat äärettömyyksiin, tehden jokaisesta hetkestä ihmeellisen ja merkityksellisen. Lapsen tapa olla olemassa on vaistonvaraisempi ja luonnollisempi kuin yhdenkään itsensä aikuiseksi määrittelevän, ja siksi kai me aikuiset koemme niin usein olevamme hukassa. Olemme joutuneet hiukan liian syvälle virallisuuteen ja rutiineihimme, niin että todellinen luontomme, lapsi, on hukkunut.

Mutta älä huoli, ei tilanteemme ole toivoton. Sillä tiedäthän, että sinussa sykkii yhä sama sydän kuin lapsena. Silmäsi ovat samat, kuten myös suusi, korvasi ja ihosi. Ainoastaan se, millaisina käsität aistimasi ja havainnoimasi asiat, on muuttunut – kaventunut olemattomiin. Kyse on uskaltamisesta. Ylimääräisen itsesensuurinen ja hallinnantarpeen luovuttamisesta, aistien avaamisesta äärimmilleen. Kun et jatkuvasti pyri olemaan jotain tai täyttämään jotain agendaa, sinulla on aikaa ja kapasiteettia huomata maailma kokonaisvaltaisemmin ja samalla tutustua jälleen itseesi, siihen alkuperäiseen, kaikkien määritelmien takaa paljastuvaan lapseen. Kaikki tämä vaatii vain hieman rohkeutta liikkua pois siitä, mitä olet rakentanut, kohti sitä, mikä pitää kaiken pystyssä.

Ehdottaisinkin seuraava: loiskauta keskelle vesilätäkköä, laula lujaa, kun laulattaa ja naura vielä lujempaa, kun siltä tuntuu. Hyppele, juokse, konttaa, kiipeile, ryömi, tanssi, tee kuperkeikkoja, sukella, kellu. Ihmettele ja leiki. Kysy kysymyksiä, tutki, selvitä, ole avoin. Ajattele laatikon ulkopuolelle, tai mitä laatikoista, voit heittää ne menemään! Ole Sinä niin suurella intohimolla kuin vain pystyt.
Ole kesyttämätön.

lataus
Susanna Nordvall Photography / Michaela HeyLook / Kirsi Maijala