Kesät

On kesiä, jotka imevät kuiviin. Sellaisia, joiden aamut valkenevat yksi toisensa jälkeen samanlaisina, ehkä aurinkoisina, ehkä pilvisinä, ehkä viileän tuulisina tai sulattavan lämpiminä – et huomaa eroa. Uuvuttavina ja puuduttavina, loputtoman pitkinä, sellaisina ne sinulle näyttäytyvät. Niitä kesiä on ollut paljon.

Sitten ovat ne kesät, jotka ovat elossa. Ne, jotka on kyllästetty väreillä, tuoksuilla ja voimakkailla värähdyksillä. Kesät, jotka valelevat sinut unelmilla, itsevarmuudella ja ymmärryksellä. Huomaat asioita, huomaat elämän ympärilläsi, mutta ennen kaikkea itsessäsi. Tunnet suunnan ja ymmärrät yhteydet menneisyyden ja tämän hetken välillä. Uskallat päästää irti.

Eivät nekään kesät ole helppoja tai kevyitä – päinvastoin. Usein ne kesät, jolloin elämä puhaltaa lävitsesi, ovat kesiä, joina erilaiset muutokset, prosessit ja merkitykselliset tapahtumaketjut mylläävät sinussa. Mutta silti valo säilyy. Miten ihanaa onkaan tietää, etteivät pienet tai suuret myrskyt poista sinusta rakkautta, luottamusta ja riemua. Siellä ne kulkevat käsikkäin ja saavat sinut nauramaan ääneen silkasta olemisen onnekkuudesta.

Tai sitten kyyneleet virtaavat poskillasi ja puhdistavat. Tärkeintä on, että tunnet.

Minun kesäni on ollut elämän kesä. Olen löytänyt lapsenomaisen ilon, uteliaisuuden ja rohkeuden, olen ollut enemmän Minä kuin aikoihin. Olen maistanut uusia makuja, tunnustellut niiden tanssia kieleni päällä, nauttinut, nauttinut ja nauttinut, katsellut auringonnousuja ja laskuja, kääntänyt kortteja ja kiviä, jättänyt niitä taakseni, poiminut niitä taskuihini. Ja mikä tärkeintä, olen oppinut olemaan armollinen ja rakastava hyvinvointini kannalta tärkeimmälle ihmiselle, itselleni.

Rakastan Minua, sillä olen osa kauneinta mahdollista maailmaa.

20727519_10212233403621618_1877099812_o

Anna olla

Tämä kesä on kulunut itseni tutkiskelun parissa. Yrityksiä, epäonnistumisia, onnistumisia – kehittymistä ennen kaikkea.  Olen selventänyt itselleni mitä tahdon ja kuinka kaikki käytännössä tapahtuu. Tunnen varmuutta siitä, että olen kulkemassa unelmaani kohti. Tällä hetkellä minulla olisi valtava palo kirjoittaa, lukea, joogata, jakaa näkemyksiäni ravinnosta, spirituaalisuudesta ja mielen ja kehon hyvinvoinnista yleensä. Valitettavasti jokin voima jarruttaa ja laittaa vastaan. Ongelmani nimittäin on, etten tunnu saavan mitään aikaiseksi ja valmiiksi. En sitten millään, vaikka olen täynnä intoa ja uskoa.

Olen viimeisen parin kuukauden aloittanut sitä sun tätä. Esimerkiksi seitsemän kirjaa, joista jokainen on muutaman luvun jälkeen jäänyt kesken ja lukemattoman määrän kirjoitelmia, joiden tiedostot olen lopulta päätynyt deletoimaan.  Jotenkin tällainen toistuva seinään päin ajaminen ei kuitenkaan ole saanut minua lannistumaan. Ehkä kesällä ja sen huolettomuudella on sormensa pelissä, mutta tunnen eriskummallista rauhaa kaiken saamattomuuden keskellä.

Kuten olen aiemmin kirjoittanut, uskon vakaasti siihen, että kaikella on aikansa ja paikkansa. Siis ihan kaikella. Tämä hetki ei ole enempää tai vähempää kuin sen kuuluu olla, joten vallitsevan tilanteen hyväksyminen on ainoa järkevä ja hyvinvointia tukeva ratkaisu. Omasta puolestani (luulisin, että monen lukijankin puolesta) voin kuitenkin sanoa, että se on huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty. Lohdullista kuitenkin on, ettei nykyhetken hyväksyminen ole sama, kuin täydellinen zenmäisen tyyni suhtautuminen kaikkeen. Kyllä sinä saat räjähdellä, tuskastua, tuntea epätoivoa, räiskyvää ja kuplivaa iloa, ihan mitä vaan! Juju piilee siinä, ettet takerru tunteisiin. Ne eivät ole pysyvä olotila, vaan aaltoja, vierailijoita, elämäsi rikastuttajia siinä, missä ympärillä tapahtuvat asiatkin. Tunteilla on oma tehtävänsä, juuri siihen hetkeen sidonnainen tärkeä rooli.

20273059_10212074657693069_1547692016_o

Ja lopulta miljoonan taalan kysymys: miten tämä kaikki liittyy minun keskeneräisiin projekteihini?

No, kuten mainitsin, olen ollut suhteellisen sinut sen kanssa, ettei tänä kesänä tuotteliaisuuteni ole ollut samalla tasolla intentioideni kanssa. Entinen Pinja olisi luultavasti vastaavassa tilanteessa itkenyt enemmän ja ennen kaikkea ollut äärimmäisen ankara ja tyytymätön itseensä. Rehellisyyden nimissä myönnettäköön, että aluksi kahlasinkin melko synkissä vesissä – suorittamisen varjo kummitteli siellä mihin jalallani astuin. ”Olen huono” – vaiheen ylittäminen kävi loppujen lopuksi melko kivuttomasti ja nopeasti. Minua auttoivat kaksi asiaa: meditaatio ja yksinkertaisesti se, etten jaksanut temppuilla ikävien ajatusten kanssa. Annoin olla.

Käytännössä meditoiminen ja let it be – ajattelu kulkevat väistämättä käsikkäin. Minun kohdallani meditaatioharjoitus on sitä, että herättyäni istahdan risti-istuntaan viereisen huoneen lattialle, suljen silmäni ja hengitän. Samalla teen pienen skannauksen itsestäni: mitä minulle tänä aamuna kuuluu, miltä keho tuntuu, missä olen ajatusten tasolla, jonka jälkeen otan pari syvää hengityskiertoa ja niiden avulla puhaltelen mieleni puhtaaksi. Asiat on nyt käsitelty, eikä niihin tarvitse seuraavaan kymmeneen minuuttiin palata. Sitten vain olen itseni kanssa pienen hetken. Meditaatio auttaa minua ottamaan etäisyyttä asioihin. Jos pystyn edes hetkeksi kääntämään huomioni sisälle kaikkien ulkoisten häiriöiden kimpoillessa ympärilläni, uskon pystyväni mihin tahansa. Jatkuva päänsisäinen brainstorming ei tee kenellekään hyvää, ainoastaan uuvuttaa ja vie ennenaikaiseen hautaan. Hiljaisuus puolestaan palauttaa ja parantaa, uskokaa pois.

Erikseen on opetettava itselleen ero luovuttamisen ja asioiden rauhaan jättämisen välillä. Kun annan jonkin vain olla, ei se tarkoita, että olisin epäonnistunut ja siksi jättäisin jonkin sikseen. Kuten sanat antaa olla itsessään jo kertovat, minä vain annan tilaa, annan asian olla omalla arvokkaalla painollaan, pakottamatta. Kun esimerkiksi tunnen ahdistusta ja surua, annan niiden olla, sillä tiedän sen olevan viesti jostain, joka minun tulisi huomata. Asian vatvominen tuskin tekee sitä muuksi ja näin minulle jää energiaa huomata uusia, mahdollisesti kauniita ja hymyilyttäviä asioita. Minä en ole tunteeni tai jotain, mitä saan aikaiseksi.  Ja siksi annan olla. 

Minulla on unelmani ja usko siihen, että kaikki tapahtuu aikanaan. Elämä on vaiheita ja jatkuvaa muutosta, sille emme voi mitään. Sen vuoksi olisikin ihanteellista, jos ymmärtäisimme sen, että juuri nyt on paras. Just tässä ja nyt. Kaikki on hyvin, ei paremmin tai huonommin, vaan hyvin. Et voi tietää tulevasta, mennyttä puolestaan on mahdoton muuttaa. En väitä, että on olemassa kupla, jonka sisällä kaikki on hyvää ja kaunista ilman vastoinkäymisiä ja harmia. Väitän vain, että sinulla on kyky tehdä hyvää ja kaunista ja nähdä niitä myös tässä hetkessä.20257630_10212074657933075_416319325_o

 

Kehopositiivisuudesta ja koskemattomuudesta

Hei sinä tuntematon, joka päätit eräs torstaiaamu kesken työpäivän tulla kommentoimaan painoani. Tiesitkö, että kertoessasi mielipiteesi kehostani loukkasit yksityisyyttäni ja koskemattomuuttani?

”Sä oot kyllä ihan kamalan laiha. Söisit jotain. About kolme kiloa reisiin, niin oisit jo tosi kaunis.”

Menen harvoin sanattomaksi. Tuolloin kävi niin. Mykistyin aluksi hämmästyksestä, sitten suuttumuksesta ja pettymyksestä. Asiakaspalvelijana en voinut alkaa itkeä, ei ollut myöskään sopivaa laukoa kommentoijalle samalla mitalla takaisin. Mitä ylipäätään sanotaan, kun tuiki tuntematon tulee kertomaan jotain, mitä en tahdo kuulla, saati jotain, mitä ei todellakaan ole okei sanoa kenellekään?

”Aijaa.”

Yritin niellä tunteenpurkaukseni. Pääni sisällä kiljuin, kiehuin ja sekosin.

Meillä jokaisella on keho. Se on kanava, jonka avulla teemme itsemme näkyviksi, kuuluviksi, kosketettaviksi ja oleviksi. Vaikka kehomme on ensimmäinen ja ehkä ainoa asia, jonka toinen ihminen meistä aistii ja kykenee hahmottamaan, se on samanaikaisesti jotain, mihin ei kukaan muu kuin sinä itse ole oikeutettu kajoamaan. Tiedämme omat rajamme ja tiedämme, kun joku ne ylittää. Olisi kapeaa ajatella kehollisen koskemattomuuden rajoittuvan ainoastaan fyysiseen, konkreettiseen kosketukseen. Sanat voivat olla väkivaltaa pahimmillaan. Siksi ennen kuin puhut, arvioi, ovatko sanasi ystävällisiä, ovatko ne totta ja viimeiseksi, onko niitä tosiaan tarpeellista sanoa ääneen. Mikäli jokin kohta saa sinut epäröimään, on ehkä syytä vielä hiukan miettiä viestisi sisältöä.

Kehomme mahdollistavat kaiken sen, mihin olemme päättäneet ryhtyä. Ne toimivat saumattomassa yhteistyössä koko muun olemassaolomme kanssa, eikä niitä voi erottaa mielestä, sielusta, ajatuksista tai intentioista. Siksi joka kerta, kun sanat tai teot näennäisesti kohdistuvat vartaloon, ovat ne todellisuudessa osoitettu koko ihmisyydelle. Sen takia tunnemme fyysistä kipua emootioiden yhteydessä, sekä mielen liikehdintää kehollisissa toimissa. Sen takia meidän tulisi arvostaa jokaista osaa itsessämme ja kunnioittaa myös muita itsemme kaltaisina, ihmeellisinä ja ihanina kokonaisuuksina.

Minä olen kaunis.

Olen kaunis myös kolme kiloa isompana tai pienempänä, siitä olen varma. Olen myös varma, ettei painoni määritä kauneuttani – se ei ole tekemisissä sen kanssa, mikä tekee kehostani arvokkaan ja merkityksellisen. Minun vartaloni on nimittäin päällystetty pehmeällä iholla, joka tuntee kosketuksen ja joka koskiessaan toista, voi välittää lämpöä ja tunnetta. Minun ihoni alla ovat lihakset, jotka liikuttavat kehoani niin, että voin tarttua kädestä, halata, suudella, silittää, hymyillä, tanssia, juosta, soittaa ja kirjoittaa. Lihakseni liikuttavat myös silmiäni, joiden avulla näen kauneuden ympäröivässä maailmassa – myös sinussa – sekä keuhkojani ja kieltäni niin, että pystyn muodostamaan sanoja, jotka kauneutta kuvaavat. Ei sellaisia sanoja, jotka arvostelevat, vaan sellaisia, jotka ymmärtävät ja ottavat asiat vastaan juuri niin kuin ne ovat – valmiiksi täydellisinä.

18426756_10211430202022080_704095498_o

Juhannustaikaa

Viikonloppuna poskiani pyyhkivät onnenkyyneleet kahdesti. Ensimmäisellä kerralla minut valloitti tuoksu, jossa yhdistyivät aamuaurinko, kasteinen metsä ja järvi. Sen jälkeen liikutuin polun varrelle nousseista mustikanvarvuista ja keltaisina merinä lainehtivista, vielä aavistuksen nupuillaan kukkivista niittyleinikeistä. On keskikesä ja koko universumi on täynnä elämää. Joka puolella tulvii valo, metsän äänet eivät vaimene edes yön ajaksi. Päivä on tällä viikolla pidempi kuin se on koko vuonna.

Luonto on minulle lohdun, rauhan, rakkauden ja vapauden tyyssija ja nyt juhannuksen kolkutellessa ovea, tunnen sen voiman itsessäni täydellisemmin kuin ikinä ennen. Olen varma, että tämä on juhannustaikaa. Pyhempää ja aidompaa taikaa, kuin niittykukat tyynyn alla, kaivoon kurkistaminen tai alastomana saunan ympäri juokseminen. Minä janoan oikeaa taikaa, tahdon itsekin olla maaginen.

Siksi riisun jalkani paljaiksi ja painan ne vasten tummanvihreää, pehmeää ja kosteaa sammalta. Astelen hitaasti ja tietoisesti, imen itseeni maaperän viisautta. Kiipeän koivuvanhuksen oksalle, painan kämmenen vasten sen mustajuovaista kaarnaa ja annan lämmön virrata kehoni läpi. Istahdan rantakivelle ja kuuntelen, kuinka aalto kerrallaan lipuu kivikkoon, hajoaa ja loiskahtaa tuhansiksi pienemmiksi laineiksi aina uudelleen ja uudelleen. Kuinka vesi varmana tehtävästään ja merkityksellisyydestään jatkaa virtaamista. Veden voimasta minäkin virtaan ja virtaukseni yltyy villiksi tanssiksi. Olen kaunis ja voimakas, koska tiedän olevani osa luontoa.

Milloin sinä olet viimeksi halannut puuta? Kääntänyt kasvosi vasten sadetta ja tuulta ja antanut niiden huuhdella ihosi? Upottanut varpaat rantaveteen? Heittäytynyt auringonpaahtamalle rinteelle makoilemaan? Pysähtynyt kuuntelemaan, miltä metsässä kuulostaa (voin paljastaa, sinfonialta!)? Jos et vielä tänään, mene ja tee. Tunne!

19369291_10211767158965793_45029837_o

Rauha

Rauha ei ole sitä, etteikö mitään tapahtuisi – äänetöntä, vakaata, arkaa. Rauha on sitä, kun tiedät toteuttavasi todellisia halujasi riippumatta kenestäkään muusta. Riippumatta siitä, kuinka paljon töyssyjä, mutkia ja nilkannyrjäytyksiä se polullesi aiheuttaa. Sinun unelmasi on ainoa unelma, jonka voit toteuttaa, sinun tahtosi on ainoa tahto, jonka tyydyttämiseen sinulla on keino.

Rauha on pysähtymistä keskelle myrskyä. Myrskyn aistimista jokaisella solulla, myrskyn viestin vastaanottamista. Kun kaikki sinua kevyempi nousee tuulen mukana ilmaan, huomaat mikä on merkityksellistä.

Sinä. Kaikki sinussa.

Ja kun jäljellä on vain sinä, ole sinua kokonaan. Ehkä myrsky laantuu ja horisontti kirkastuu, ehkä taivas tummenee pimeämmäksi kuin koskaan ennen. Ihaninta ja hulluinta on, ettet voi koskaan tietää. Sinulla ei yksinkertaisesti voi olla aavistustakaan siitä, mikä on huominen tai tunnin päästä. Ainoa mistä voit olla varma on se, miten kuljet vielä toistaiseksi tuntemattomaan seuraavaan hetkeen.

Eikä sinua voi ohjata sinne yksikään toinen. Kukaan ei osaa suunnistaa puolestasi. Vain sinulla on tieto siitä, miten tunnet olemassaolosi – sen miten universumi näyttäytyy sinulle. Ja tuo tieto on pyhä. Pyhän tiedon haaskausta on säilöä sitä katseilta piilossa. Jättää täysin koskemattomaksi, muka arvostaa sitä kätkemällä.

Mitä jos räjäyttäisit sen tiedon joka puolelle, kovaan ääneen, pelkän luottamuksen voimin. Ilotulitus keskellä myrskyä, tuhansien ja taas tuhansien valojen ja värien kirjo, se sinä olet. Kuuntele, mitä itsellesi tahdot sanoa ja ymmärrä se. Löydä todelliset toiveesi, unelmasi ja tehtäväsi. Toteuta ne huolimatta uusista myrskyistä – myötätuuli jouduttaa kulkuasi, vastatuuli valaa sinut voimalla.

Muista, ettei yksikään myrsky voi pyyhkiä sinua pois.

Rauha on oman äänen kuuntelemista keskellä desibelisaastetta. Rauha on omaan näköön luottamista pilkkopimeässä.

17761721_10211092702824811_902672566_o