Juhannustaikaa

Viikonloppuna poskiani pyyhkivät onnenkyyneleet kahdesti. Ensimmäisellä kerralla minut valloitti tuoksu, jossa yhdistyivät aamuaurinko, kasteinen metsä ja järvi. Sen jälkeen liikutuin polun varrelle nousseista mustikanvarvuista ja keltaisina merinä lainehtivista, vielä aavistuksen nupuillaan kukkivista niittyleinikeistä. On keskikesä ja koko universumi on täynnä elämää. Joka puolella tulvii valo, metsän äänet eivät vaimene edes yön ajaksi. Päivä on tällä viikolla pidempi kuin se on koko vuonna.

Luonto on minulle lohdun, rauhan, rakkauden ja vapauden tyyssija ja nyt juhannuksen kolkutellessa ovea, tunnen sen voiman itsessäni täydellisemmin kuin ikinä ennen. Olen varma, että tämä on juhannustaikaa. Pyhempää ja aidompaa taikaa, kuin niittykukat tyynyn alla, kaivoon kurkistaminen tai alastomana saunan ympäri juokseminen. Minä janoan oikeaa taikaa, tahdon itsekin olla maaginen.

Siksi riisun jalkani paljaiksi ja painan ne vasten tummanvihreää, pehmeää ja kosteaa sammalta. Astelen hitaasti ja tietoisesti, imen itseeni maaperän viisautta. Kiipeän koivuvanhuksen oksalle, painan kämmenen vasten sen mustajuovaista kaarnaa ja annan lämmön virrata kehoni läpi. Istahdan rantakivelle ja kuuntelen, kuinka aalto kerrallaan lipuu kivikkoon, hajoaa ja loiskahtaa tuhansiksi pienemmiksi laineiksi aina uudelleen ja uudelleen. Kuinka vesi varmana tehtävästään ja merkityksellisyydestään jatkaa virtaamista. Veden voimasta minäkin virtaan ja virtaukseni yltyy villiksi tanssiksi. Olen kaunis ja voimakas, koska tiedän olevani osa luontoa.

Milloin sinä olet viimeksi halannut puuta? Kääntänyt kasvosi vasten sadetta ja tuulta ja antanut niiden huuhdella ihosi? Upottanut varpaat rantaveteen? Heittäytynyt auringonpaahtamalle rinteelle makoilemaan? Pysähtynyt kuuntelemaan, miltä metsässä kuulostaa (voin paljastaa, sinfonialta!)? Jos et vielä tänään, mene ja tee. Tunne!

19369291_10211767158965793_45029837_o

Kevääntuntu

Tunne siitä, että aivan pian, ehkä jo yhdessä yössä kaikki mahdollinen vain herää, sulaa, pehmenee ja aukeaa. Muuttuu lempeämmäksi.

Tunne on niin väkevä, että se saa minut pysähtymään mäen korkeimmalle kohdalle, juuri sille johon valo aamupäivisin esteettä osuu, ja tervehtimään aurinkoa. Painan rukkaset hankeen ja luulen tuntevani kallion lämmön sen alla. Varjoni tanssahtelee rauhallisesti ja ilma on juuri tarpeeksi lauha, etteivät syvätkään hengenvedot saa rintaa vihlomaan.

Aurinko tervehtii takaisin, kertoo saapuvansa pian. Ihan pian ja ihan lähelle.

Tämän talven lumi tuntuu jo aivan liian raskaalta kengänpohjissa. Tahtoisin haalia kaiken lämmön hetipaikalla, huutaa ihanan auringon luokseni välittömästi. Tahdon pakata jokaisen lapasparini ja toppatakkini häkkivarastoon ja syödä jäätelöä ja maata laiturilla ja juosta kuivilla, päivänpaahtamilla poluilla. Tahdon kasvot täyteen pisamia ja vaatteet nurmitahroihin ja liplattaa sormia vedessä ja ahmia vatsan kipeäksi mansikoista.

Aurinko silittää poskipäätäni tavalla, jonka olin jo unohtanut – pehmeästi, lähes huomaamatta – ja pyytää kärsivällisyyttä.

Olisi upeaa osata iloita valossa kimaltavista kinoksista ja pakkaspunaisista poskipäistä, mutta se on hankalaa varpaat jäässä.

11354987_10206102356149263_333621590_n
Kuva ei valitettavasti liity tapaukseen.