Rakkaus > Pelko

Ei ole tapaistani purkaa blogissa yhteiskunnallisia näkemyksiäni ja olenkin pitänyt linjan henkilökohtaisissa, itseäni käsittelevissä teemoissa. Osittain siksi, ettei minulla ole ehkä ollut tarpeeksi sanoja kertoa ajatuksistani ja osittain omaa diplomaattisuuttani – en ole tahtonut provosoida enkä aiheuttaa negatiivista energiaa. Olemme kuitenkin päässeet pisteeseen, missä koen välttämättömäksi nostaa kissan pöydälle. Kuten arvata saattaa, kyse on eilispäivän surullisesta tapahtumasarjasta Turussa (jos olet jotenkin onnistunut välttymään tiedolta, voit lukea siitä esimerkiksi täältä).

Ihan aluksi tahtoisin selventää, että mielestäni kaikki väkivalta on aina väärin ja tuomittavaa. Rikos on rikos, tekipä sen minkä näköinen, kokoinen, mihin tahansa sosioekonomiseen luokkaan kuuluva tai millä tahansa tavalla uskonnollisesti tai poliittisesti suuntautunut henkilö.

Olen itkenyt tapahtuneen takia paljon. Ensin itkin kesken päättyneiden elämien vuoksi, jonka jälkeen kyyneliä tipahteli poskilleni niiden takia, joiden elämässä on nyt yksi käsipari vähemmän, jota pidellä. Itkin tapahtunutta, itkin sitä sattumusten ketjua, joka tällaiseen on johtanut. Kai itkin myös hiukan omaa toivottomuuttanikin, sekä sitä hallitsematonta kaaosta, jonka tapahtuma sai päässäni pyörimään. Viimeisenä itkin huomatessani sen käsittämättömän vihan ja pelon ilmapiirin, mikä tapahtuneen jälkeen hallitsemattomana levisi. Pelko ja viha ovat nimittäin samat voimat, jotka tähänkin tekoon ajoivat.

Ajattelen, että viha on naamioitunutta pelkoa. Sellaisia pelontunteita, joita emme osaa sanoittaa, synkänsävyinen viitta jonkin tuntemattoman päällä. Kutsukaa minua sinisilmäiseksi, mutta ajattelen myös, että rakastamalla, antamalla ja vastaanottamalla rakkautta (rakkaus sisältää ymmärrystä, luottamusta, toivoa), meidän ei tarvitse pelätä. Henkilö, joka on saanut rakkauden kokemuksen ei kätke pelontunnettaan, eikä siten anna sen kehittyä vihaksi. Tai pahimmassa tapauksessa väkivallaksi. Henkilö josta pidetään huolta, pitää huolta.

Tämän vuoksi pidän erityisen huolestuttavana ja järkyttävänä sävyä, jolla Turun tapahtumien jälkipuintia on käyty. Toiset tahtovat sulkea rajat, estää avunannon pakolaisille. Toiset tahtovat ottaa oikeuden omiin käsiinsä, partioida kaduilla, turvautua tarvittaessa fyysiseen voimankäyttöön. Myös maamme poliitikkoja on suitsutettu, jopa tappouhkauksia on liikkunut sosiaalisessa mediassa. Olemme lipuneet tilanteeseen, jossa uuden terroriteon todennäköisyys viranomaisten mukaan on kasvanut, tällä kertaa vaarassa ovat vastaanottokeskukset. Jos väkivaltaan vastaa väkivallalla, onko olosuhteiden muuttuminen koskaan todellisuutta? Älä pelkää, älä vihaa, hyppää ulos oravanpyörästä.

On myös hyvä muistaa, että terrorismiin liittyy aina tavalla tai toisella fundamentalistinen ajattelu, eikä ääripäissä ikinä ole tapahtunut erityisen hyviä asioita. Kun näkökenttämme on kapea ja uskomme oman todellisuutemme olevan oikeampi kuin toisten, olemme juuri tämänlaisen ääriajattelun syntysijoilla. Jotta näkisimme muutakin kuin mustan ja valkoisen, meidän on yksinkertaisesti joustettava ja laajennettava näkökenttää omia kengänkärkiä etäämmälle. Sinä katselet maailmaa eri lailla kuin minä ja arvostan sitä, sillä yhdessä rikastutamme maailmaa. Ei siis sorruta samaan, mikä aiheutti eilisen. Kunnioitetaan kaikkea elämää, omaamme mukaan lukien.

Ihmismieli on uskomattoman vahva. Jos ajattelemme elävämme lopun aikoja, niin väistämättä kuljemme kohti hämärää. Mitä jos sen sijaan suuntaisimme katseemme rauhaa, rakkautta ja yhtenäistä maailmaa kohti, yrittäisimme edes? Mitä jos opettelisimme näkemään ihmisen uskonnon, kansalaisuuden ja muiden keinotekoisten rakenteiden takaa? Ihmisen kuten sinä ja minä. Se on ainakin minun suuntani.

“Imagine there’s no heaven
It’s easy if you try
No hell below us
Above us only sky
Imagine all the people
Living for today
Imagine there’s no countries
It isn’t hard to do
Nothing to kill or die for
And no religion, too
Imagine all the people
Living life in peace

You may say I’m a dreamer
But I’m not the only one
I hope someday you’ll join us
And the world will be as one”

(John Lennon, Imagine)

20938970_10212310195501367_705043278_n

Kesät

On kesiä, jotka imevät kuiviin. Sellaisia, joiden aamut valkenevat yksi toisensa jälkeen samanlaisina, ehkä aurinkoisina, ehkä pilvisinä, ehkä viileän tuulisina tai sulattavan lämpiminä – et huomaa eroa. Uuvuttavina ja puuduttavina, loputtoman pitkinä, sellaisina ne sinulle näyttäytyvät. Niitä kesiä on ollut paljon.

Sitten ovat ne kesät, jotka ovat elossa. Ne, jotka on kyllästetty väreillä, tuoksuilla ja voimakkailla värähdyksillä. Kesät, jotka valelevat sinut unelmilla, itsevarmuudella ja ymmärryksellä. Huomaat asioita, huomaat elämän ympärilläsi, mutta ennen kaikkea itsessäsi. Tunnet suunnan ja ymmärrät yhteydet menneisyyden ja tämän hetken välillä. Uskallat päästää irti.

Eivät nekään kesät ole helppoja tai kevyitä – päinvastoin. Usein ne kesät, jolloin elämä puhaltaa lävitsesi, ovat kesiä, joina erilaiset muutokset, prosessit ja merkitykselliset tapahtumaketjut mylläävät sinussa. Mutta silti valo säilyy. Miten ihanaa onkaan tietää, etteivät pienet tai suuret myrskyt poista sinusta rakkautta, luottamusta ja riemua. Siellä ne kulkevat käsikkäin ja saavat sinut nauramaan ääneen silkasta olemisen onnekkuudesta.

Tai sitten kyyneleet virtaavat poskillasi ja puhdistavat. Tärkeintä on, että tunnet.

Minun kesäni on ollut elämän kesä. Olen löytänyt lapsenomaisen ilon, uteliaisuuden ja rohkeuden, olen ollut enemmän Minä kuin aikoihin. Olen maistanut uusia makuja, tunnustellut niiden tanssia kieleni päällä, nauttinut, nauttinut ja nauttinut, katsellut auringonnousuja ja laskuja, kääntänyt kortteja ja kiviä, jättänyt niitä taakseni, poiminut niitä taskuihini. Ja mikä tärkeintä, olen oppinut olemaan armollinen ja rakastava hyvinvointini kannalta tärkeimmälle ihmiselle, itselleni.

Rakastan Minua, sillä olen osa kauneinta mahdollista maailmaa.

20727519_10212233403621618_1877099812_o

Anna olla

Tämä kesä on kulunut itseni tutkiskelun parissa. Yrityksiä, epäonnistumisia, onnistumisia – kehittymistä ennen kaikkea.  Olen selventänyt itselleni mitä tahdon ja kuinka kaikki käytännössä tapahtuu. Tunnen varmuutta siitä, että olen kulkemassa unelmaani kohti. Tällä hetkellä minulla olisi valtava palo kirjoittaa, lukea, joogata, jakaa näkemyksiäni ravinnosta, spirituaalisuudesta ja mielen ja kehon hyvinvoinnista yleensä. Valitettavasti jokin voima jarruttaa ja laittaa vastaan. Ongelmani nimittäin on, etten tunnu saavan mitään aikaiseksi ja valmiiksi. En sitten millään, vaikka olen täynnä intoa ja uskoa.

Olen viimeisen parin kuukauden aloittanut sitä sun tätä. Esimerkiksi seitsemän kirjaa, joista jokainen on muutaman luvun jälkeen jäänyt kesken ja lukemattoman määrän kirjoitelmia, joiden tiedostot olen lopulta päätynyt deletoimaan.  Jotenkin tällainen toistuva seinään päin ajaminen ei kuitenkaan ole saanut minua lannistumaan. Ehkä kesällä ja sen huolettomuudella on sormensa pelissä, mutta tunnen eriskummallista rauhaa kaiken saamattomuuden keskellä.

Kuten olen aiemmin kirjoittanut, uskon vakaasti siihen, että kaikella on aikansa ja paikkansa. Siis ihan kaikella. Tämä hetki ei ole enempää tai vähempää kuin sen kuuluu olla, joten vallitsevan tilanteen hyväksyminen on ainoa järkevä ja hyvinvointia tukeva ratkaisu. Omasta puolestani (luulisin, että monen lukijankin puolesta) voin kuitenkin sanoa, että se on huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty. Lohdullista kuitenkin on, ettei nykyhetken hyväksyminen ole sama, kuin täydellinen zenmäisen tyyni suhtautuminen kaikkeen. Kyllä sinä saat räjähdellä, tuskastua, tuntea epätoivoa, räiskyvää ja kuplivaa iloa, ihan mitä vaan! Juju piilee siinä, ettet takerru tunteisiin. Ne eivät ole pysyvä olotila, vaan aaltoja, vierailijoita, elämäsi rikastuttajia siinä, missä ympärillä tapahtuvat asiatkin. Tunteilla on oma tehtävänsä, juuri siihen hetkeen sidonnainen tärkeä rooli.

20273059_10212074657693069_1547692016_o

Ja lopulta miljoonan taalan kysymys: miten tämä kaikki liittyy minun keskeneräisiin projekteihini?

No, kuten mainitsin, olen ollut suhteellisen sinut sen kanssa, ettei tänä kesänä tuotteliaisuuteni ole ollut samalla tasolla intentioideni kanssa. Entinen Pinja olisi luultavasti vastaavassa tilanteessa itkenyt enemmän ja ennen kaikkea ollut äärimmäisen ankara ja tyytymätön itseensä. Rehellisyyden nimissä myönnettäköön, että aluksi kahlasinkin melko synkissä vesissä – suorittamisen varjo kummitteli siellä mihin jalallani astuin. ”Olen huono” – vaiheen ylittäminen kävi loppujen lopuksi melko kivuttomasti ja nopeasti. Minua auttoivat kaksi asiaa: meditaatio ja yksinkertaisesti se, etten jaksanut temppuilla ikävien ajatusten kanssa. Annoin olla.

Käytännössä meditoiminen ja let it be – ajattelu kulkevat väistämättä käsikkäin. Minun kohdallani meditaatioharjoitus on sitä, että herättyäni istahdan risti-istuntaan viereisen huoneen lattialle, suljen silmäni ja hengitän. Samalla teen pienen skannauksen itsestäni: mitä minulle tänä aamuna kuuluu, miltä keho tuntuu, missä olen ajatusten tasolla, jonka jälkeen otan pari syvää hengityskiertoa ja niiden avulla puhaltelen mieleni puhtaaksi. Asiat on nyt käsitelty, eikä niihin tarvitse seuraavaan kymmeneen minuuttiin palata. Sitten vain olen itseni kanssa pienen hetken. Meditaatio auttaa minua ottamaan etäisyyttä asioihin. Jos pystyn edes hetkeksi kääntämään huomioni sisälle kaikkien ulkoisten häiriöiden kimpoillessa ympärilläni, uskon pystyväni mihin tahansa. Jatkuva päänsisäinen brainstorming ei tee kenellekään hyvää, ainoastaan uuvuttaa ja vie ennenaikaiseen hautaan. Hiljaisuus puolestaan palauttaa ja parantaa, uskokaa pois.

Erikseen on opetettava itselleen ero luovuttamisen ja asioiden rauhaan jättämisen välillä. Kun annan jonkin vain olla, ei se tarkoita, että olisin epäonnistunut ja siksi jättäisin jonkin sikseen. Kuten sanat antaa olla itsessään jo kertovat, minä vain annan tilaa, annan asian olla omalla arvokkaalla painollaan, pakottamatta. Kun esimerkiksi tunnen ahdistusta ja surua, annan niiden olla, sillä tiedän sen olevan viesti jostain, joka minun tulisi huomata. Asian vatvominen tuskin tekee sitä muuksi ja näin minulle jää energiaa huomata uusia, mahdollisesti kauniita ja hymyilyttäviä asioita. Minä en ole tunteeni tai jotain, mitä saan aikaiseksi.  Ja siksi annan olla. 

Minulla on unelmani ja usko siihen, että kaikki tapahtuu aikanaan. Elämä on vaiheita ja jatkuvaa muutosta, sille emme voi mitään. Sen vuoksi olisikin ihanteellista, jos ymmärtäisimme sen, että juuri nyt on paras. Just tässä ja nyt. Kaikki on hyvin, ei paremmin tai huonommin, vaan hyvin. Et voi tietää tulevasta, mennyttä puolestaan on mahdoton muuttaa. En väitä, että on olemassa kupla, jonka sisällä kaikki on hyvää ja kaunista ilman vastoinkäymisiä ja harmia. Väitän vain, että sinulla on kyky tehdä hyvää ja kaunista ja nähdä niitä myös tässä hetkessä.20257630_10212074657933075_416319325_o

 

Kehopositiivisuudesta ja koskemattomuudesta

Hei sinä tuntematon, joka päätit eräs torstaiaamu kesken työpäivän tulla kommentoimaan painoani. Tiesitkö, että kertoessasi mielipiteesi kehostani loukkasit yksityisyyttäni ja koskemattomuuttani?

”Sä oot kyllä ihan kamalan laiha. Söisit jotain. About kolme kiloa reisiin, niin oisit jo tosi kaunis.”

Menen harvoin sanattomaksi. Tuolloin kävi niin. Mykistyin aluksi hämmästyksestä, sitten suuttumuksesta ja pettymyksestä. Asiakaspalvelijana en voinut alkaa itkeä, ei ollut myöskään sopivaa laukoa kommentoijalle samalla mitalla takaisin. Mitä ylipäätään sanotaan, kun tuiki tuntematon tulee kertomaan jotain, mitä en tahdo kuulla, saati jotain, mitä ei todellakaan ole okei sanoa kenellekään?

”Aijaa.”

Yritin niellä tunteenpurkaukseni. Pääni sisällä kiljuin, kiehuin ja sekosin.

Meillä jokaisella on keho. Se on kanava, jonka avulla teemme itsemme näkyviksi, kuuluviksi, kosketettaviksi ja oleviksi. Vaikka kehomme on ensimmäinen ja ehkä ainoa asia, jonka toinen ihminen meistä aistii ja kykenee hahmottamaan, se on samanaikaisesti jotain, mihin ei kukaan muu kuin sinä itse ole oikeutettu kajoamaan. Tiedämme omat rajamme ja tiedämme, kun joku ne ylittää. Olisi kapeaa ajatella kehollisen koskemattomuuden rajoittuvan ainoastaan fyysiseen, konkreettiseen kosketukseen. Sanat voivat olla väkivaltaa pahimmillaan. Siksi ennen kuin puhut, arvioi, ovatko sanasi ystävällisiä, ovatko ne totta ja viimeiseksi, onko niitä tosiaan tarpeellista sanoa ääneen. Mikäli jokin kohta saa sinut epäröimään, on ehkä syytä vielä hiukan miettiä viestisi sisältöä.

Kehomme mahdollistavat kaiken sen, mihin olemme päättäneet ryhtyä. Ne toimivat saumattomassa yhteistyössä koko muun olemassaolomme kanssa, eikä niitä voi erottaa mielestä, sielusta, ajatuksista tai intentioista. Siksi joka kerta, kun sanat tai teot näennäisesti kohdistuvat vartaloon, ovat ne todellisuudessa osoitettu koko ihmisyydelle. Sen takia tunnemme fyysistä kipua emootioiden yhteydessä, sekä mielen liikehdintää kehollisissa toimissa. Sen takia meidän tulisi arvostaa jokaista osaa itsessämme ja kunnioittaa myös muita itsemme kaltaisina, ihmeellisinä ja ihanina kokonaisuuksina.

Minä olen kaunis.

Olen kaunis myös kolme kiloa isompana tai pienempänä, siitä olen varma. Olen myös varma, ettei painoni määritä kauneuttani – se ei ole tekemisissä sen kanssa, mikä tekee kehostani arvokkaan ja merkityksellisen. Minun vartaloni on nimittäin päällystetty pehmeällä iholla, joka tuntee kosketuksen ja joka koskiessaan toista, voi välittää lämpöä ja tunnetta. Minun ihoni alla ovat lihakset, jotka liikuttavat kehoani niin, että voin tarttua kädestä, halata, suudella, silittää, hymyillä, tanssia, juosta, soittaa ja kirjoittaa. Lihakseni liikuttavat myös silmiäni, joiden avulla näen kauneuden ympäröivässä maailmassa – myös sinussa – sekä keuhkojani ja kieltäni niin, että pystyn muodostamaan sanoja, jotka kauneutta kuvaavat. Ei sellaisia sanoja, jotka arvostelevat, vaan sellaisia, jotka ymmärtävät ja ottavat asiat vastaan juuri niin kuin ne ovat – valmiiksi täydellisinä.

18426756_10211430202022080_704095498_o

Juhannustaikaa

Viikonloppuna poskiani pyyhkivät onnenkyyneleet kahdesti. Ensimmäisellä kerralla minut valloitti tuoksu, jossa yhdistyivät aamuaurinko, kasteinen metsä ja järvi. Sen jälkeen liikutuin polun varrelle nousseista mustikanvarvuista ja keltaisina merinä lainehtivista, vielä aavistuksen nupuillaan kukkivista niittyleinikeistä. On keskikesä ja koko universumi on täynnä elämää. Joka puolella tulvii valo, metsän äänet eivät vaimene edes yön ajaksi. Päivä on tällä viikolla pidempi kuin se on koko vuonna.

Luonto on minulle lohdun, rauhan, rakkauden ja vapauden tyyssija ja nyt juhannuksen kolkutellessa ovea, tunnen sen voiman itsessäni täydellisemmin kuin ikinä ennen. Olen varma, että tämä on juhannustaikaa. Pyhempää ja aidompaa taikaa, kuin niittykukat tyynyn alla, kaivoon kurkistaminen tai alastomana saunan ympäri juokseminen. Minä janoan oikeaa taikaa, tahdon itsekin olla maaginen.

Siksi riisun jalkani paljaiksi ja painan ne vasten tummanvihreää, pehmeää ja kosteaa sammalta. Astelen hitaasti ja tietoisesti, imen itseeni maaperän viisautta. Kiipeän koivuvanhuksen oksalle, painan kämmenen vasten sen mustajuovaista kaarnaa ja annan lämmön virrata kehoni läpi. Istahdan rantakivelle ja kuuntelen, kuinka aalto kerrallaan lipuu kivikkoon, hajoaa ja loiskahtaa tuhansiksi pienemmiksi laineiksi aina uudelleen ja uudelleen. Kuinka vesi varmana tehtävästään ja merkityksellisyydestään jatkaa virtaamista. Veden voimasta minäkin virtaan ja virtaukseni yltyy villiksi tanssiksi. Olen kaunis ja voimakas, koska tiedän olevani osa luontoa.

Milloin sinä olet viimeksi halannut puuta? Kääntänyt kasvosi vasten sadetta ja tuulta ja antanut niiden huuhdella ihosi? Upottanut varpaat rantaveteen? Heittäytynyt auringonpaahtamalle rinteelle makoilemaan? Pysähtynyt kuuntelemaan, miltä metsässä kuulostaa (voin paljastaa, sinfonialta!)? Jos et vielä tänään, mene ja tee. Tunne!

19369291_10211767158965793_45029837_o

Henkilökohtainen helvetti

Aiemmin tällä viikolla Facebook muistutti minua viimekeväisestä väsymyksestä. Sivuutin päivityksen haukotuksen saattelemalla hymähdyksellä, vahvalla kahvilla ja kuntopiirillä.

Ei kulunut kuin muutama päivä ja löysin itseni makaamasta selälläni keskellä olohuoneen lattiaa tuntien, kuinka kyyneleet tippuivat holtittomina silmäkulmieni nurkista poskia pitkin kaikkialle. Jokainen raajani oli syntisen painava, kipuaaltoja tykyttävästä päästäni puhumattakaan. Olin pitänyt vapaapäivän viimeksi palatessani matkalta hiukan alle kuukausi sitten. Viimeisinä viikkoina mikään uni ei tuntunut riittävältä, lihaksiin sattui ja vatsani reagoi vihlaisuilla kaikkiin ruoka-aineisiin. Itkin enemmän kuin aikoihin.

Kun ikävuosia on pian kaksikymmentäkolme ja itsenäistä elämää takana usea vuosi, kuvittelisi kai osaavansa pitää huolta itsestään. Tai ainakin edes siten, ettei samoja virheitä tekisi jatkuvasti uudestaan. Luulisi, että itsensä on parissakymmenessä vuodessa oppinut tuntemaan niin läpikotaisin, että tietäisi, missä omat ääriviivat kulkevat. Vaan kun ei. Huomaan polkevani samaa, kuluttavaa oravanpyörää hetkestä toiseen.

Oravanpyörän rytmi on seuraava: huomaan itsessäni väsymystä, joskus pelkkiä pikkiriikkisiä toiveita harjoittelun, opiskelun tai töiden keventämisestä. Reagoin väsymysaavistuksiin kuitenkin täysin irrationaalisella tavalla, lisäämällä taakkaa; haalimalla uusia projekteja, nostelemalla suurempia painoja, ottamalla pari ylimääräistä työvuoroa. Sitten lopussa seisoo, ei kiitos, vaan täysin hajalla oleva mieli. Hulluinta kaikessa on, että tunnistan oman toimintani järjettömyyden ja silti jatkan sen polkemista. Kyse ei ole siitä, ettenkö tietäisi vaan siitä, ettei tiedostaminen ole siirtynyt toimintaani. Pelkkä ajatus ei riitä, jos se ei sytytä tunnetta, jonka tuloksena on positiivinen reaktio.

Uupumus herättää minussa silti (luonnollisesti) paljonkin tunteita, mutta jostain syystä niitä hallitsee häpeä. Häpeä siitä, että minä en pysty, että en jaksa, että en osaa. Että en ole tarpeeksi ja että suoriudun huonommin kuin muut. Niin, ketkä muut? Olen ilmeisesti rakentanut mieleeni jonkinlaisen järjestelmän, joka automaattisesti vertailee minua joka ikiseen tuntemaani ja yhtä automaattisesti mitätöi saavutukseni ja näkemäni vaivan ja jättää minut jokaisen vertailulistan hännille. Minun pitäisi olla reippaampi, koska kaikki muutkin ovat, vaikka enhän minä todellisuudessa edes tiedä, mitä he ovat jaksaneet tai tehneet ja oikeastaan olenhan minäkin saanut melko lailla aikaiseksi. Kyllä, olen epäjohdonmukaisuuden kiistaton kuningatar.

Tahdon huutaa. Huutaa ja kirota ja sättiä omaa epäloogisuuttani ja idiotismiani ja ehkä jollain tapaa vielä rankaistakin. Mutta hei, siitähän kaikki on saanut alkunsakin. Enkös minä alun perinkin rikkonut itseni juuri siksi, että saisain rangaistuksen väsymyksentunteesta. Lisäämällä taakkaa suuresta valtavaksi, sain aikaiseksi reseptin, joka muokkasi pienen väsymyksen painavaksi uupumukseksi. Ja sillä reseptillä olen kaikki soppani keitellyt.

Vihdoin olen asian ytimessä. Niin lähellä ratkaisuja kuin vain ikinä voin ja siltikin emmin. Uskallanko oikeasti antaa itsestäni tilaa näille vastauksille? Jos kirjoitan sen kaiken tähän näkyväksi ja konkreettiseksi, kirjaimiksi, sanoiksi, lauseiksi, ihan oikeiksi ajatuksiksi, niin se on olemassa paitsi itselleni, myös teille. Kirjoittamalla ylös poikkeuslauseen oravanpyörääni, kamalaan ja kuluttavaan kuvitelmaani, minulla on tulevaisuudessakin jotain, mihin pahan paikan tullen palata. Siispä matkaan.

Ensinnäkään ei ole olemassa ”muita”, ”toisia”, ”erästä”, ”joitain”. On olemassa ”minä” ja ”me”. Minä olen se, joka tuntee, tekee parhaansa ja jonka myös tunnen parhaiten. Minä ei ole yhtään sen parempi tai huonompi kuin muut, koska todellisuudessa ei ole muita. On vain joukko minuja, jotka kaikki ovat yhtä arvokkaita ja siksi niitä ei voi verrata keskenään. Kun monta minää laitetaan yhteen, tulee me. En voi ajatuksen voimalla parantaa tai huonontaa omaa ihmisarvoani, voin ainoastaan parantaa tai huonontaa omaa käsitystä itsestäni ja sitä kautta tehdä oman mielialani tietynlaiseksi. Koska piiskaaminen ja sättiminen ovat empiiristen kenttäkokeiden avulla todettu hiukan kehnoiksi menetelmiksi, valitsen tästedes lempeitä ajatuksia itselleni.

Toiseksi ja ehkäpä tärkeimmäksi, minä riitän. Ihan oikeasti. Vaikka olisin väsynyt, mokannut, kipeä, huolimaton ja äkäinen, minä hitto vie riitän. Seuraavan kerran kun uuvuttaa, lepään. Kun sattuu, lepään. Kun kiukuttaa, lepään. Koska olen ansainnut sen sillä, kuka minä olen. Ei lepo tee minusta vähemmän hyvää, ahkeraa tai mukavaa – vähemmän ihmistä. Päinvastoin, lepo on se joka ihmisen rakentaa niin fyysisesti, kognitiivisesti kuin emotionaalisestikin.

Enää on jäljellä yksi kysymys: kuinka kulkea käsi kädessä näiden ohjenuorien kanssa jatkossakin? Tahtoisin uskoa, että tässä se nyt on, valaistumien ja autuus. Tosiasia kuitenkin lienee, että tulevaisuudessakin tulen, ainakin toisella jalalla, hyppelehtimään oravanpyöräleikkiä. On mahdotonta pyyhkiä itsestään puolessa tunnissa jotain, mikä on asunut minussa aina ja korvata sitä jollain uudella ja hienommalla. Nyt kaikki on kuitenkin jotenkin selvempää. Olen ihanan vihreän kevään kunniaksi saanut ajatuksensiemeneni itämään ja luulen myös tunnistavani halun hoivata ja kasvattaa näitä pikkuituja. Ainakin minulla on tämän tekstin kautta jotain, mihin palata.

Hengitän, rakastan, olen itselleni tärkeä.

Avoin kirje äidille

Rakas äitini,

Anteeksi, ettei minulla tänä vuonna ole kantaa sinulle aamukahvia ja kukkakimppua vuoteeseen. Sanoja ja ajatuksia minulla kuitenkin olisi – sekä rakkautta enemmän kuin mitään muuta. Siksi tahtoisinkin kiittää sinua.

Kiitos, että olet näyttänyt omalla esimerkilläsi, mitä on vahvuus. Sillä sinua määrätietoisempaa ihmistä en tunne. Päivittäin ihmettelen lujaa tahtoasi, varmuutta, joka sinusta huokuu. Tiedät, että tapasi olla, on sinun omasi ja siksi ainoa oikea. Tunnut myös tietävän, että kulkemasi tie johdattaa sinut jatkuvasti uuden ja upeamman äärelle. Sinusta loistava luottamus on saanut myös minut luottamaan omiin valintoihini ja mahdollisuuksiini. Ilman sinua en koskaan uskaltaisi kulkea suuntaan, johon sydän minua ohjaa – samalla kohti tuntematonta ja siitä huolimatta kotiin. Sinun ansiostasi tiedän pystyväni mihin tahansa.

Kiitos, että olet opettanut minut olemaan ylpeä naiseudestani. Ja erityiskiitos, ettet ole tehnyt sitä ikinä pinnallisella tai koppavalla tavalla, vaan maanläheisesti ja lämmöllä hyväksyen. Olet opettanut, että minä olen jokaisen suklaapalan, metsäpolulla otetun juoksuaskeleen ja lempeän ajatuksen arvoinen. Samalla olet sitonut minut osaksi pitkää ja kaunista viisaiden ja itsenäisten naisten kaanonia sen sijaan, että edes ajattelisimme kuuluvamme niihin, jotka pyytävät olemassaoloaan anteeksi ja kahlitsevat uskomattoman muutosvoimaisen energiansa. Kiitos, että ansiostasi tunnen yhteyden.

Kiitos, että lapsuuteni on ollut pehmeä ja aurinkoinen ja olen saanut olla lapsi sen kaikissa merkityksissä. Minun ei ikinä ole tarvinnut miettiä, saanko käpertyä kainaloosi, voinko tarttua käteesi tai kysyä sinulta ihan mitä tahansa. Päivittäin minulle on kerrottu olevani tärkeä ja rakas, jokaisen riidan jälkeen olen saanut anteeksi. Kiitos, että saan edelleen olla niin lapsi kuin tahdon, soittaa keskellä yötä, itkeä ja saada lohtua tai nauraa ja kuulla äänestäsi hymy. Kiitos, että muistutat minua, aikuista naista, syömisestä ja nukkumisesta, itseni hoitamisesta silloin, kun olen väsynyt ja alakuloinen. Kiitos, että olet siinä.

Ja äiti, vielä yksi juttu. Kiitos, että olet opettanut mitä on tuntea ja rakastaa, sillä mitään sen suurempaa ei ole.

Pinja + Marko-321 (2)
Maailman lämpimin syli (kuva: Patrick Karkkolainen)