Kehopositiivisuudesta ja koskemattomuudesta

Hei sinä tuntematon, joka päätit eräs torstaiaamu kesken työpäivän tulla kommentoimaan painoani. Tiesitkö, että kertoessasi mielipiteesi kehostani loukkasit yksityisyyttäni ja koskemattomuuttani?

”Sä oot kyllä ihan kamalan laiha. Söisit jotain. About kolme kiloa reisiin, niin oisit jo tosi kaunis.”

Menen harvoin sanattomaksi. Tuolloin kävi niin. Mykistyin aluksi hämmästyksestä, sitten suuttumuksesta ja pettymyksestä. Asiakaspalvelijana en voinut alkaa itkeä, ei ollut myöskään sopivaa laukoa kommentoijalle samalla mitalla takaisin. Mitä ylipäätään sanotaan, kun tuiki tuntematon tulee kertomaan jotain, mitä en tahdo kuulla, saati jotain, mitä ei todellakaan ole okei sanoa kenellekään?

”Aijaa.”

Yritin niellä tunteenpurkaukseni. Pääni sisällä kiljuin, kiehuin ja sekosin.

Meillä jokaisella on keho. Se on kanava, jonka avulla teemme itsemme näkyviksi, kuuluviksi, kosketettaviksi ja oleviksi. Vaikka kehomme on ensimmäinen ja ehkä ainoa asia, jonka toinen ihminen meistä aistii ja kykenee hahmottamaan, se on samanaikaisesti jotain, mihin ei kukaan muu kuin sinä itse ole oikeutettu kajoamaan. Tiedämme omat rajamme ja tiedämme, kun joku ne ylittää. Olisi kapeaa ajatella kehollisen koskemattomuuden rajoittuvan ainoastaan fyysiseen, konkreettiseen kosketukseen. Sanat voivat olla väkivaltaa pahimmillaan. Siksi ennen kuin puhut, arvioi, ovatko sanasi ystävällisiä, ovatko ne totta ja viimeiseksi, onko niitä tosiaan tarpeellista sanoa ääneen. Mikäli jokin kohta saa sinut epäröimään, on ehkä syytä vielä hiukan miettiä viestisi sisältöä.

Kehomme mahdollistavat kaiken sen, mihin olemme päättäneet ryhtyä. Ne toimivat saumattomassa yhteistyössä koko muun olemassaolomme kanssa, eikä niitä voi erottaa mielestä, sielusta, ajatuksista tai intentioista. Siksi joka kerta, kun sanat tai teot näennäisesti kohdistuvat vartaloon, ovat ne todellisuudessa osoitettu koko ihmisyydelle. Sen takia tunnemme fyysistä kipua emootioiden yhteydessä, sekä mielen liikehdintää kehollisissa toimissa. Sen takia meidän tulisi arvostaa jokaista osaa itsessämme ja kunnioittaa myös muita itsemme kaltaisina, ihmeellisinä ja ihanina kokonaisuuksina.

Minä olen kaunis.

Olen kaunis myös kolme kiloa isompana tai pienempänä, siitä olen varma. Olen myös varma, ettei painoni määritä kauneuttani – se ei ole tekemisissä sen kanssa, mikä tekee kehostani arvokkaan ja merkityksellisen. Minun vartaloni on nimittäin päällystetty pehmeällä iholla, joka tuntee kosketuksen ja joka koskiessaan toista, voi välittää lämpöä ja tunnetta. Minun ihoni alla ovat lihakset, jotka liikuttavat kehoani niin, että voin tarttua kädestä, halata, suudella, silittää, hymyillä, tanssia, juosta, soittaa ja kirjoittaa. Lihakseni liikuttavat myös silmiäni, joiden avulla näen kauneuden ympäröivässä maailmassa – myös sinussa – sekä keuhkojani ja kieltäni niin, että pystyn muodostamaan sanoja, jotka kauneutta kuvaavat. Ei sellaisia sanoja, jotka arvostelevat, vaan sellaisia, jotka ymmärtävät ja ottavat asiat vastaan juuri niin kuin ne ovat – valmiiksi täydellisinä.

18426756_10211430202022080_704095498_o

Juhannustaikaa

Viikonloppuna poskiani pyyhkivät onnenkyyneleet kahdesti. Ensimmäisellä kerralla minut valloitti tuoksu, jossa yhdistyivät aamuaurinko, kasteinen metsä ja järvi. Sen jälkeen liikutuin polun varrelle nousseista mustikanvarvuista ja keltaisina merinä lainehtivista, vielä aavistuksen nupuillaan kukkivista niittyleinikeistä. On keskikesä ja koko universumi on täynnä elämää. Joka puolella tulvii valo, metsän äänet eivät vaimene edes yön ajaksi. Päivä on tällä viikolla pidempi kuin se on koko vuonna.

Luonto on minulle lohdun, rauhan, rakkauden ja vapauden tyyssija ja nyt juhannuksen kolkutellessa ovea, tunnen sen voiman itsessäni täydellisemmin kuin ikinä ennen. Olen varma, että tämä on juhannustaikaa. Pyhempää ja aidompaa taikaa, kuin niittykukat tyynyn alla, kaivoon kurkistaminen tai alastomana saunan ympäri juokseminen. Minä janoan oikeaa taikaa, tahdon itsekin olla maaginen.

Siksi riisun jalkani paljaiksi ja painan ne vasten tummanvihreää, pehmeää ja kosteaa sammalta. Astelen hitaasti ja tietoisesti, imen itseeni maaperän viisautta. Kiipeän koivuvanhuksen oksalle, painan kämmenen vasten sen mustajuovaista kaarnaa ja annan lämmön virrata kehoni läpi. Istahdan rantakivelle ja kuuntelen, kuinka aalto kerrallaan lipuu kivikkoon, hajoaa ja loiskahtaa tuhansiksi pienemmiksi laineiksi aina uudelleen ja uudelleen. Kuinka vesi varmana tehtävästään ja merkityksellisyydestään jatkaa virtaamista. Veden voimasta minäkin virtaan ja virtaukseni yltyy villiksi tanssiksi. Olen kaunis ja voimakas, koska tiedän olevani osa luontoa.

Milloin sinä olet viimeksi halannut puuta? Kääntänyt kasvosi vasten sadetta ja tuulta ja antanut niiden huuhdella ihosi? Upottanut varpaat rantaveteen? Heittäytynyt auringonpaahtamalle rinteelle makoilemaan? Pysähtynyt kuuntelemaan, miltä metsässä kuulostaa (voin paljastaa, sinfonialta!)? Jos et vielä tänään, mene ja tee. Tunne!

19369291_10211767158965793_45029837_o

Henkilökohtainen helvetti

Aiemmin tällä viikolla Facebook muistutti minua viimekeväisestä väsymyksestä. Sivuutin päivityksen haukotuksen saattelemalla hymähdyksellä, vahvalla kahvilla ja kuntopiirillä.

Ei kulunut kuin muutama päivä ja löysin itseni makaamasta selälläni keskellä olohuoneen lattiaa tuntien, kuinka kyyneleet tippuivat holtittomina silmäkulmieni nurkista poskia pitkin kaikkialle. Jokainen raajani oli syntisen painava, kipuaaltoja tykyttävästä päästäni puhumattakaan. Olin pitänyt vapaapäivän viimeksi palatessani matkalta hiukan alle kuukausi sitten. Viimeisinä viikkoina mikään uni ei tuntunut riittävältä, lihaksiin sattui ja vatsani reagoi vihlaisuilla kaikkiin ruoka-aineisiin. Itkin enemmän kuin aikoihin.

Kun ikävuosia on pian kaksikymmentäkolme ja itsenäistä elämää takana usea vuosi, kuvittelisi kai osaavansa pitää huolta itsestään. Tai ainakin edes siten, ettei samoja virheitä tekisi jatkuvasti uudestaan. Luulisi, että itsensä on parissakymmenessä vuodessa oppinut tuntemaan niin läpikotaisin, että tietäisi, missä omat ääriviivat kulkevat. Vaan kun ei. Huomaan polkevani samaa, kuluttavaa oravanpyörää hetkestä toiseen.

Oravanpyörän rytmi on seuraava: huomaan itsessäni väsymystä, joskus pelkkiä pikkiriikkisiä toiveita harjoittelun, opiskelun tai töiden keventämisestä. Reagoin väsymysaavistuksiin kuitenkin täysin irrationaalisella tavalla, lisäämällä taakkaa; haalimalla uusia projekteja, nostelemalla suurempia painoja, ottamalla pari ylimääräistä työvuoroa. Sitten lopussa seisoo, ei kiitos, vaan täysin hajalla oleva mieli. Hulluinta kaikessa on, että tunnistan oman toimintani järjettömyyden ja silti jatkan sen polkemista. Kyse ei ole siitä, ettenkö tietäisi vaan siitä, ettei tiedostaminen ole siirtynyt toimintaani. Pelkkä ajatus ei riitä, jos se ei sytytä tunnetta, jonka tuloksena on positiivinen reaktio.

Uupumus herättää minussa silti (luonnollisesti) paljonkin tunteita, mutta jostain syystä niitä hallitsee häpeä. Häpeä siitä, että minä en pysty, että en jaksa, että en osaa. Että en ole tarpeeksi ja että suoriudun huonommin kuin muut. Niin, ketkä muut? Olen ilmeisesti rakentanut mieleeni jonkinlaisen järjestelmän, joka automaattisesti vertailee minua joka ikiseen tuntemaani ja yhtä automaattisesti mitätöi saavutukseni ja näkemäni vaivan ja jättää minut jokaisen vertailulistan hännille. Minun pitäisi olla reippaampi, koska kaikki muutkin ovat, vaikka enhän minä todellisuudessa edes tiedä, mitä he ovat jaksaneet tai tehneet ja oikeastaan olenhan minäkin saanut melko lailla aikaiseksi. Kyllä, olen epäjohdonmukaisuuden kiistaton kuningatar.

Tahdon huutaa. Huutaa ja kirota ja sättiä omaa epäloogisuuttani ja idiotismiani ja ehkä jollain tapaa vielä rankaistakin. Mutta hei, siitähän kaikki on saanut alkunsakin. Enkös minä alun perinkin rikkonut itseni juuri siksi, että saisain rangaistuksen väsymyksentunteesta. Lisäämällä taakkaa suuresta valtavaksi, sain aikaiseksi reseptin, joka muokkasi pienen väsymyksen painavaksi uupumukseksi. Ja sillä reseptillä olen kaikki soppani keitellyt.

Vihdoin olen asian ytimessä. Niin lähellä ratkaisuja kuin vain ikinä voin ja siltikin emmin. Uskallanko oikeasti antaa itsestäni tilaa näille vastauksille? Jos kirjoitan sen kaiken tähän näkyväksi ja konkreettiseksi, kirjaimiksi, sanoiksi, lauseiksi, ihan oikeiksi ajatuksiksi, niin se on olemassa paitsi itselleni, myös teille. Kirjoittamalla ylös poikkeuslauseen oravanpyörääni, kamalaan ja kuluttavaan kuvitelmaani, minulla on tulevaisuudessakin jotain, mihin pahan paikan tullen palata. Siispä matkaan.

Ensinnäkään ei ole olemassa ”muita”, ”toisia”, ”erästä”, ”joitain”. On olemassa ”minä” ja ”me”. Minä olen se, joka tuntee, tekee parhaansa ja jonka myös tunnen parhaiten. Minä ei ole yhtään sen parempi tai huonompi kuin muut, koska todellisuudessa ei ole muita. On vain joukko minuja, jotka kaikki ovat yhtä arvokkaita ja siksi niitä ei voi verrata keskenään. Kun monta minää laitetaan yhteen, tulee me. En voi ajatuksen voimalla parantaa tai huonontaa omaa ihmisarvoani, voin ainoastaan parantaa tai huonontaa omaa käsitystä itsestäni ja sitä kautta tehdä oman mielialani tietynlaiseksi. Koska piiskaaminen ja sättiminen ovat empiiristen kenttäkokeiden avulla todettu hiukan kehnoiksi menetelmiksi, valitsen tästedes lempeitä ajatuksia itselleni.

Toiseksi ja ehkäpä tärkeimmäksi, minä riitän. Ihan oikeasti. Vaikka olisin väsynyt, mokannut, kipeä, huolimaton ja äkäinen, minä hitto vie riitän. Seuraavan kerran kun uuvuttaa, lepään. Kun sattuu, lepään. Kun kiukuttaa, lepään. Koska olen ansainnut sen sillä, kuka minä olen. Ei lepo tee minusta vähemmän hyvää, ahkeraa tai mukavaa – vähemmän ihmistä. Päinvastoin, lepo on se joka ihmisen rakentaa niin fyysisesti, kognitiivisesti kuin emotionaalisestikin.

Enää on jäljellä yksi kysymys: kuinka kulkea käsi kädessä näiden ohjenuorien kanssa jatkossakin? Tahtoisin uskoa, että tässä se nyt on, valaistumien ja autuus. Tosiasia kuitenkin lienee, että tulevaisuudessakin tulen, ainakin toisella jalalla, hyppelehtimään oravanpyöräleikkiä. On mahdotonta pyyhkiä itsestään puolessa tunnissa jotain, mikä on asunut minussa aina ja korvata sitä jollain uudella ja hienommalla. Nyt kaikki on kuitenkin jotenkin selvempää. Olen ihanan vihreän kevään kunniaksi saanut ajatuksensiemeneni itämään ja luulen myös tunnistavani halun hoivata ja kasvattaa näitä pikkuituja. Ainakin minulla on tämän tekstin kautta jotain, mihin palata.

Hengitän, rakastan, olen itselleni tärkeä.

Avoin kirje äidille

Rakas äitini,

Anteeksi, ettei minulla tänä vuonna ole kantaa sinulle aamukahvia ja kukkakimppua vuoteeseen. Sanoja ja ajatuksia minulla kuitenkin olisi – sekä rakkautta enemmän kuin mitään muuta. Siksi tahtoisinkin kiittää sinua.

Kiitos, että olet näyttänyt omalla esimerkilläsi, mitä on vahvuus. Sillä sinua määrätietoisempaa ihmistä en tunne. Päivittäin ihmettelen lujaa tahtoasi, varmuutta, joka sinusta huokuu. Tiedät, että tapasi olla, on sinun omasi ja siksi ainoa oikea. Tunnut myös tietävän, että kulkemasi tie johdattaa sinut jatkuvasti uuden ja upeamman äärelle. Sinusta loistava luottamus on saanut myös minut luottamaan omiin valintoihini ja mahdollisuuksiini. Ilman sinua en koskaan uskaltaisi kulkea suuntaan, johon sydän minua ohjaa – samalla kohti tuntematonta ja siitä huolimatta kotiin. Sinun ansiostasi tiedän pystyväni mihin tahansa.

Kiitos, että olet opettanut minut olemaan ylpeä naiseudestani. Ja erityiskiitos, ettet ole tehnyt sitä ikinä pinnallisella tai koppavalla tavalla, vaan maanläheisesti ja lämmöllä hyväksyen. Olet opettanut, että minä olen jokaisen suklaapalan, metsäpolulla otetun juoksuaskeleen ja lempeän ajatuksen arvoinen. Samalla olet sitonut minut osaksi pitkää ja kaunista viisaiden ja itsenäisten naisten kaanonia sen sijaan, että edes ajattelisimme kuuluvamme niihin, jotka pyytävät olemassaoloaan anteeksi ja kahlitsevat uskomattoman muutosvoimaisen energiansa. Kiitos, että ansiostasi tunnen yhteyden.

Kiitos, että lapsuuteni on ollut pehmeä ja aurinkoinen ja olen saanut olla lapsi sen kaikissa merkityksissä. Minun ei ikinä ole tarvinnut miettiä, saanko käpertyä kainaloosi, voinko tarttua käteesi tai kysyä sinulta ihan mitä tahansa. Päivittäin minulle on kerrottu olevani tärkeä ja rakas, jokaisen riidan jälkeen olen saanut anteeksi. Kiitos, että saan edelleen olla niin lapsi kuin tahdon, soittaa keskellä yötä, itkeä ja saada lohtua tai nauraa ja kuulla äänestäsi hymy. Kiitos, että muistutat minua, aikuista naista, syömisestä ja nukkumisesta, itseni hoitamisesta silloin, kun olen väsynyt ja alakuloinen. Kiitos, että olet siinä.

Ja äiti, vielä yksi juttu. Kiitos, että olet opettanut mitä on tuntea ja rakastaa, sillä mitään sen suurempaa ei ole.

Pinja + Marko-321 (2)
Maailman lämpimin syli (kuva: Patrick Karkkolainen)

Liike

Liike on äidinkieleni kauneimpia sanoja. Kun lausun sen ääneen, pehmeät ja soljuvat l- ja k-kirjaimet ja rauhallisesti venyvä kaksoisvokaali muodostavat lempeän soinnin. Ajatuksissani liike kuuluu suurempaan sanojen perheeseen, jonka muita jäseniä ovat muun muassa virtaus, matka ja värähtely. Jokainen perheenjäsen kuvastaa omanlaistaan etenemisen tapaa, omanlaistaan tapaa kulkea ja elää. Liikkeen paras ystävä on energia. Ollakseen olemassa liike vaatii energiaa, toisaalta liikkeellä voidaan tuottaa energiaa. Puhtaimmillaan liike ja energia ovat yksi ja sama ja muodostavat suuren maailmaa pyörittävän voiman.

Liikkeen merkitystä vahvistavat sanan johdannaiset liikutus ja liikunta, kaksi näennäisesti hyvin erilaista, kuitenkin liikkeen yhteen sitomaa toimintaa. Liikutus on emotionaalinen reaktio, sielun voimallista liikettä, joka synnyttää minussa kyyneleet, naururypyt ja nautinnolliset, unelmientäyttämät huokaisut. Liikunta puolestaan on fyysisen kehoni liikettä, jalkapohjan painumista maahan milloin juosten, milloin hyppien tai kävellen. Liikunta on kehon laittamista uusiin asentoihin, tasapainoilua, venymistä ja voimailua. Liike on lopulta voima, joka yhdistää sieluni näkyvään ruumiiseeni, jotain hieman käsittämätöntä ja valtavan ihanaa, joka tekee minusta yhden.

Liike on yhtä kuin muutos. Muutos puolestaan on välttämättömyys, kauneuden ja tyytyväisyyden lähde. Rehellisesti sanottuna, kammoksun paikoilleni jumittumista. Minulla on kyltymätön jano nähdä, kokea ja tuntea koko kirjolla, joka maailmankaikkeudella on tarjota. Ajattelen käyneeni läpi jo useita muutoksia ja tunnen tälläkin hetkellä olevani keskellä transformaatiota. Jokin minussa liikkuu ja tekee levottomaksi, en vain ole vielä keksinyt mihin suuntaan se minua tänä toukokuisena päivänä kuljettaa. Muutoksessa, siis liikkeen ja energian täydellisessä symbioosissa, toteutuvat sekä liikutus että liikunta. Jokin – universumi, energia, Jumala, Jumalatar, luonnonvoimat, sielu, aivojeni biokemia – saa minut liikuttumaan, tuntemaan valtavalla voimakkuudella. Emotionaalinen lataus puolestaan saa aikaan konkreettisen liikkeen. Se saa minut kirjoittamaan, siis pomputtamaan sormiani näppäimistöllä, pyöräilemään työhaastatteluihin, harjoittelemaan uusia jooga-asanoita ja juoksemaan lujempaa. Kaikki se on liikuntaa, kehoni liikettä oikeaan, liikutuksen määräämään rytmiin.

En usko, että olisin onnellinen paikallani. En myöskään usko, että missään vaiheessa elämääni olen uinut niin monessa muutoksen virrassa, että olisin vihdoin päässyt sellaiselle rannalle, josta en tahdo pois. Tietenkin kaikki mitä koen, jättää jäljen. Kannan aina mukanani näkemääni ja tuntemaani, ainakin niissä määrin, mitä koen tarpeelliseksi. Ajattelen tietojeni ja kykyjeni – oikeastaan minuuteni kokonaan – olevan kumuloituva ja kasvava vara, jota voin koko elämäni ajan hoitaa, vaalia ja kehittää. Minä muutun jatkuvasti ja se on rikkaus, sillä tiedän liikkuvani oikeaan suuntaan.

Vielä lopuksi haluan palata siihen, miltä sana liike kuulostaa ja tuntuu suussa. Kokeile, sano se hiljaa tai hiukan kovempaan ääneen. Älä pidä kiireettä vaan maistele: llliiiike. Tunnetko? Pehmeä ja liplattava, rauhassa soljuva. Juuri sellainen, kuin liikkeen ja muutoksen tuleekin olla: sinusta lähtevä, sinun kuuloisesi.

18406064_10211430205982179_1218059695_o18427064_10211430205942178_112848391_o

Rauha

Rauha ei ole sitä, etteikö mitään tapahtuisi – äänetöntä, vakaata, arkaa. Rauha on sitä, kun tiedät toteuttavasi todellisia halujasi riippumatta kenestäkään muusta. Riippumatta siitä, kuinka paljon töyssyjä, mutkia ja nilkannyrjäytyksiä se polullesi aiheuttaa. Sinun unelmasi on ainoa unelma, jonka voit toteuttaa, sinun tahtosi on ainoa tahto, jonka tyydyttämiseen sinulla on keino.

Rauha on pysähtymistä keskelle myrskyä. Myrskyn aistimista jokaisella solulla, myrskyn viestin vastaanottamista. Kun kaikki sinua kevyempi nousee tuulen mukana ilmaan, huomaat mikä on merkityksellistä.

Sinä. Kaikki sinussa.

Ja kun jäljellä on vain sinä, ole sinua kokonaan. Ehkä myrsky laantuu ja horisontti kirkastuu, ehkä taivas tummenee pimeämmäksi kuin koskaan ennen. Ihaninta ja hulluinta on, ettet voi koskaan tietää. Sinulla ei yksinkertaisesti voi olla aavistustakaan siitä, mikä on huominen tai tunnin päästä. Ainoa mistä voit olla varma on se, miten kuljet vielä toistaiseksi tuntemattomaan seuraavaan hetkeen.

Eikä sinua voi ohjata sinne yksikään toinen. Kukaan ei osaa suunnistaa puolestasi. Vain sinulla on tieto siitä, miten tunnet olemassaolosi – sen miten universumi näyttäytyy sinulle. Ja tuo tieto on pyhä. Pyhän tiedon haaskausta on säilöä sitä katseilta piilossa. Jättää täysin koskemattomaksi, muka arvostaa sitä kätkemällä.

Mitä jos räjäyttäisit sen tiedon joka puolelle, kovaan ääneen, pelkän luottamuksen voimin. Ilotulitus keskellä myrskyä, tuhansien ja taas tuhansien valojen ja värien kirjo, se sinä olet. Kuuntele, mitä itsellesi tahdot sanoa ja ymmärrä se. Löydä todelliset toiveesi, unelmasi ja tehtäväsi. Toteuta ne huolimatta uusista myrskyistä – myötätuuli jouduttaa kulkuasi, vastatuuli valaa sinut voimalla.

Muista, ettei yksikään myrsky voi pyyhkiä sinua pois.

Rauha on oman äänen kuuntelemista keskellä desibelisaastetta. Rauha on omaan näköön luottamista pilkkopimeässä.

17761721_10211092702824811_902672566_o

 

Oodi aamulle

Aurinko ei ole vielä noussut niin korkealle, että se häikäisisi, mutta tarpeeksi saadakseen makuuhuoneen seinät läikkymään pehmeiden ja lämpimien sävyjen tahdissa. Olet painoton ja se on kaunista.

Astelet keittiöön varovasti ja harkiten, ettet särkisi aamua. Kaikki on päällystetty puhtaan valon värisellä untuvalla ja ohi lipuvilla ajatuksilla. Jokainen hetki on täynnä lupauksia, jokainen hetki on täynnä vain vähä kerrallaan nousevaa päivää.

Kahvinkeittimen ääni säestää sinua avatessasi parvekkeen oven. Kirpeä ilma huuhtelee yön rippeet pois huoneistosta ja harteiltasi. Annat viileyden laskeutua jokaiseen nurkkaan, jokaiseen pintaan ja huonekaluun. Ihollesi se laskeutuu viimeisenä, juuri ennen kuin ovi sulkeutuu.

Aamu maistuu tummalta ja paahteiselta kahvilta sekä vesilasilliselta. Aamu maistuu eilisiltaiselta suudelmalta ja vastapestyiltä hampailta. Aamu maistuu lempeämmälle kuin yksikään kokemasi ilta.

Kun kissa kehräten nukahtaa syliisi, huomaat päivän jo melkein saapuneen. Yhdellä syvällä hengityksellä imet loput aamusta itseesi ja jäät odottamaan huomista.

17670515_10211058237683204_177765357_o

Rakastan aamuja.

Aikaisia, puoliunisia, auringonsäteillä kyllästettyjä keväisiä hetkiä. Niissä on jotain niin pyhää ja kaunista, jotain sellaista, mitä yksikään toinen vuorokaudenaika ei minussa saa aikaan. Aamu on aina alku, puhdas ja viaton, mutta samalla voimakas ja täynnä mahdollisuuksia. Aamu on minun ikioma pakopaikka, jota en salli pilattavan kiireellä, melulla tai laihalla kahvilla.

Aamu pelastaa minut edellisen yön painajaisilta ja saattaa uuden päivän kynnykselle.