Kun en tiedä mitä haluan olla, voin olla mitä vain

Varhaisesta keväästä lähtien elämäni on ollut jonkinlaisessa tasaisessa ja harmaansävyisessä käymisvaiheessa. Suuria muutoksia on tapahtumassa tulevaisuudessa, mutta nykyistä kompromissityyppistä elämäntilannetta on vielä hyvä tovi elettävänä. Samalla rutiinit ja arki ovat järjestäneet vuorokauden tunnit militanttiin asetelmaan; viikot ovat toistensa kaltaisia ja nopeasti kuluvia.

Valehtelisin, tai ainakin liioittelisin (ja ennen kaikkea yrittäisin selitellä kirjoitustaukoani), jos sanoisin, ettei aikaa ole luovuudelle ja ajatustyölle, mutta ainakin olen rehellinen kertoessani, ettei jaksamiseni ole riittänyt sellaiseen. Kun akku on vähissä, on priorisoitava energiankäyttönsä niin, että selviää seuraavaan latauskertaan ilman, että välillä simahtaa. Omalla kohdallani tämä on tarkoittanut lukemisen korvaamista nukkumisella ja kirjoittamisen urheilulla.

Kuulttuuriharrastuksen osittaisen skippaamisen lisäksi tilanne on vaatinut pientä itsetutkiskelua. Kun en kirjoita, lue ja opiskele – ole siis akateemisesti olemassa – en oikein tiedä kuka olen. Tiedän kyllä minkälainen olen; melko iloinen ja aika tasapainoinen, sellainen alakuloon ja pilvilinnoihin pakenevan runotyttö-Pinjan vastakohta. Etenemissuuntani on vähintääkin epäselvä, kun sisäinen kompassi pyörii holtitonta ympyrää. Jos nykyisenlainen duunari-rutiini-arkielämä aiheuttaa peruspositiivista meininkiä ja korkeakouluajatukset sekä niihin liittyvät kunnianhimoiset unelmat ahdistusta, mihin minun pitäisi suunnistaa?

Tällainen tempoilu saattaa kuulostaa turhauttavalta, mutta uskokaa tai älkää, oikeastaan olen nauttinut siitä. Kun en tiedä, mitä haluan olla, voin olla mitä vain. Välitilan tarjoama vapaus on saanut minut oivaltamaan, että oikeastaan kaikki, mitä olen itsestäni ajatellut; minkälainen kuvittelen olevani, mitä luulen tahtovani ja ylipäätään minkälaiseksi koen itseni (suhteessa tähän hetkeen ja ympäristöön) on pelkkä yhden naisen rakennelma, osittain jopa illuusio.

Vaikka kyseenalaistaminen ja tutkiminen lukeutuvatkin lempiharrastuksiini, olen unohtanut kohdistaa nämä työkalut itseeni. Viimeisimpinä parina vuotena olen tehnyt valtavan määrän työtä löytääkseni itseni, intohimoni ja tavoitteeni sekä määritelläkseni sen, mitä ja kuka minä olen. Melko pitkään olinkin jo varma, että ”todellinen” Pinja on vihdoin kaivettu esiin. Minä tiedän, kuka olen. Olinhan tehnyt tutkimusmatkani omin voimin ja itseäni kuunnellen.

Kuitenkin kaikki – siis myös se, mitä olen tai kuvittelen olevani – on vain ja ainoastaan inhimillinen määritelmä ja siksi täydellisen subjektiivinen olettamus omasta itsestäni. Ja vaikka kyseessä onkin henkilökohtainen ja emotionaalisesti riippuvainen asia, ei se tarkoita, etteikö pieni itsereflektio silloin tällöin voisi olla paikallaan. Sillä myös minuus ja minä kehittyy. Vaikka olen nyt tällainen, se ei poissulje mahdollisuutta, että seuraavassa hetkessä – tai ehkäpä jopa samaan aikaan – olisin jo tyystin toisenlainen

Juuri tämä on itsetuntemuksen ja itselle annettujen määritelmien sudenkuoppa. Määritelmä nimittäin rajaa aina ulkopuolellensa jotain. Mikäli siis kerron itseni tiukasti tietynlaiseksi, saatan joko tiedostaen tai tiedostamatta sulkea itseltäni mahdollisuuden johonkin muuhun. En suinkaan tarkoita, etteikö itsensä luonnehtiminen tai omien ominaisuuksien tunnistaminen olisi tarpeellista, tai että kaikessa olisi kyse jostain päämäärättömästä sepittelystä. Tahtoisin vain ajatella, että määritelmien sijaan olisi hedelmällistä nähdä itsensä jatkumona tai kerrostumina, limittäin asettautuneina tai yhteensulaneina jatkuvasti kehittyvinä energioina tiukkojen rajanvetojen sijaan.

Tämä taitaa kuvastaa elämänkatsomustani laajemminkin. Erottelu ja liian jyrkät rajat ovat vahingoksi, olemmehan kaikki ihmisiä – lähtökohtaisesti arvokkaita ja kauniita.

36946213_10214723181744515_6833376350431084544_n

Jos siis itsetuntemus on tärkeää, mutta jumittuminen haitaksi, miten voisin kuvailla itseäni mahdollisimman rehellisesti, kuitenkaan lokeroitumatta?

Minä olen emotionaalisesti äärimmäisen herkkä, mutta minä olen myös järkkymätön, sanavalmis ja kunnianhimoinen. Pidän omasta rauhasta, mutta sosiaalisessa tilanteessa olen puhelias ja vilkas. Olen taipuvainen masennukseen, mutta innostun ja ihastun todella herkästi. Olen yhtä ylpeä kyykkäysennätyksestäni kuin kirjallisuustieteen tenttituloksesta. Lempiruokiani ovat vihersmoothie, kaurapuuro, toffeejäätelö ja suklaa. Tiedän, että olen mokannut monesti, mutten pyyhkisi yhtäkään mokaa pois historiastani. Välillä olen niin ailahtelevainen ja ristiriitainen, etten itsekään pysy perässä.

On kiehtovaa olla vaikeasti määriteltävä. Sitä paitsi, on täysin sallittavaa muuttaa näkemyksiään ja mielipiteitään, luoda nahkansa yhä uudelleen ja uudelleen. Toisten mielestä se on epävakautta, mutta minä sanoisin, että kyse on oppimisesta. Opimme uutta itsestämme ja ympäristöstämme ja kaikki sisäistämämme oppi pakottaa meidät uusiutumaan. Tuskin ihminen olisi koskaan jalkautunut puusta ilman kykyä oppia ja omaksua ennalta tuntematonta – ilman kykyä muuttua. Miksi siis kahlita muutosvoima nyt?

Minusta on ok sanoa, etten tunne vielä tunne itseäni läpikotaisin – enkä välttämättä koskaan tahdokaan. Kuten aina, monesti matka on määränpäätä tärkeämpi ja toiseen ihmiseen tutustuminen on matkoista kaunein. Eikä aidolla ihmissuhteella edes ole päämärää, se on merkityksellinen sellaisenaan.

Upein ja samalla hurjin matka taitaa kuitenkin olla elämänsä johtotähteen, itseen, tutustuminen.

Advertisements

Ajatuksen anatomia eli miten ojentaa mielen mutkia

Mielesi on kullanarvoisin työkalusi. Opettele hallitsemaan sitä sen sijaan, että antaisit sen hallita sinua.

20727519_10212233403621618_1877099812_o (1)

Olen oppinut kantapään kautta, etteivät omat ajatukset ja mieli ole aina huomion arvoisia, ja että toisinaan ne saattavat jopa liittoutua kantajaansa vastaan. Omistajansa kanssa nokikkain oleva mieli juonittelee ja valehtelee, tarttuu epäolennaisuuksiin ja keinotekoisiin rakennelmiin ja kaiken sen seurauksena aiheuttaa pahaa mieltä ja oloa. Mieli on hyvä renki, mutta kertakaikkisen onneton isäntä.

Kantapää, josta nyt puhun, on ankara matkaseuralaiseni syömishäiriö, jonka onneksi olen saanut nitistettyä lähes olemattomiin. Kun olin kipeimmilläni, olin täysin ajatusteni vietävänä. ”En voi, en saa, mun täytyy”, olivat mieleni minulle tuputtamia ajatuksenalkuja, joihin uskoin niin silmittömästi, että lopulta elämäni oli pelkkää pakkoa ja kieltoa. Psyykkinen ja fyysinen tilani oli niin ahdas, että kutistuin itsekin. Olin jatkuvasti aivan liian vähän, en koskaan tarpeeksi.

Riittämättömyyden tunnetta seurasi ahdistus ja masennus, katkeamaton alakulo ja itseinho. Toisin kuin ajatukset, tunne on aina tosi. Et voi – ainakaan itsellesi – esittää tuntevasi jotain, mitä et oikeasti tunne. Niinpä niin, mieli tuottaa valheellisen ajatuksen, jota seuraa aito tunne. Aito emootio puolestaan on omiaan heittämään bensaa jo valmiiksi inhottavasti poltteleviin mielen liekkeihin. Oravanpyörä oli valmis. Edelleenkin saan tehdä valtavasti töitä, etten tipahtaisi saman pyörän nieluun.

Mielesi uskoo kaiken mitä sille kerrot. Ruoki sitä uskolla. Ruoki sitä totuudella. Ruoki sitä rakkaudella.

Miten sitten onnistuin saamaan ajatukseni hallintaan ja miten palautan kurin nykyään, jos mieli on vähällä lähteä kysymättä karkuteille? Ensimmäinen askel on erottaa tunne ja ajatus toisistaan. Ajatus on ennen tunnetta, syy siihen, miksi tietty emootio herää minussa henkiin. Siispä kun tunnen itseinhoa tai ahdistusta, pyrin kelaamaan pari kohtausta taaksepäin. Mikä sai minut tuntemaan näin? Yleensä vastaus löytyy peilikuvasta tai lautaselta ja ajatus kimpoilee väliä ”Olen lihava.” ja ”Söin liikaa.”

Nykyään pelkkä tunteen ja ajatuksen tunnistaminen ja erottaminen useimmiten riittää. Olen saanut otteen mielestäni ennen kuin se on ehtinyt laukata kauas ulottumattomiini. Ja kun langanpäät ovat jälleen omissa käsissäni, voin rauhassa avata solmut ja kertoa mielelleni, että sen tämänkertaiset tarinat ovat täyttä hölynpölyä. Sen jälkeen voin istuttaa mieleeni jotain armotonta itsekritiikkiä hedelmällisempää.

Toisinaan mieli tahtoo kuitenkin painia tosissaan ja joudun tekemään normaalia enemmän töitä saadakseni sen hallintaan. Kun ajatus itsepintaisesti väittää olevansa totta eikä tahdo päästä irti tunteesta, voi itseltään kysyä: ”Mitä tämä ajatus minulle antaa?” Jos vastaukseen ei sisälly muuta kuin synkkiä ja satuttavia tuntemuksia, on mielelle helpompi näyttää, ettei sen toiminta palvele. Jos ajatus ei edistä, paranna, rohkaise, kuljeta, lohduta, rakenna tai rakasta, vaan tuhoaa ja kahlitsee, ei se voi olla tottakaan. Totuus on uutta luova, lempeä voima.

Mieli voi olla myös ihanien, totuutta syleilevien ajatusten tehtailija. Lähtisitkö kanssani kokeilemaan, miltä sellainen mieli tuntuu? Projekti ei välttämättä ole helppo, mutta lupaan: vaiva maksaa itsensä miljoonakertaisesti takaisin. Seuraavan kerran, kun valheelliset, kutistavat ajatukset pääsevät niskan päälle, palauta mieleen rakkaimmat unelmasi ja motiivit niiden takana. Unelmat kirkkaana mielessä pyyhi yksi haitallinen ajatus kerrallaan mielestäsi ja rakenna tilalle jotain, mikä auttaa sinua kulkemaan haaveidesi suuntaan.

Minä riitän. Minä kykenen. Minä olen kaunis. Minä olen oikealla tiellä. Kaikki on hyvin tässä hetkessä.

Huomaatko? Hetkessä olet istuttanut mieleesi totuuden jyviä, jotka hyvällä huolenpidolla versovat toteutuneiksi unelmiksi.

Lue kirja!

Aloitan tämänkertaisen tekstini tiukalla faktalla: kirjat ovat ihmiskunnan paras keksintö sitten suklaan, aamukahvin ja myötätunnon.

Joku saattaa väittää kirjallisuudenopiskelijan ja kovan luokan lukutoukan olevan puolueellinen antamaan tällaista lausuntoa, mutta miettikääpä hetki. Onko olemassa mitään muuta reppuun mahtuvaa asiaa, jonka avulla kykenet parhaassa tapauksessa yhdellä kertaa matkustamaan toiseen maailmaan, eläytymään ja tuntemaan empatiaa sekä oppimaan uusia asioita? Tuskin.

Minä luen jatkuvasti. Osittain sen takia, että opiskelen alaa, mutta eniten siksi, että rakastan kirjoja. Luen sekaisin faktaa ja fiktiota, runoja, satuja, romaaneja, näytelmiä, tutkimuksia, esseitä, sarjakuvia, novelleja ja uutisia. Ahmin sanoja aamiaiseksi ja pääruuaksi, pyörittelen niitä suussani kuin kallista viiniä. Osan tarinoista tatuoin tarkoin varjeltuun osaan aivojani, moni saa virrata vapaasti läpi tajunnan. Elän kertomuksista ja niiden tuottamista merkityksistä.

En usko, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät pidä lukemisesta. On vain ihmisiä, jotka eivät joko ole tottuneet lukemaan tai joiden käsiin ei ole osunut oikeaa kirjaa. Suurimman osan kohdalla on varmasti kyse edellisten yhdistelmästä. Kuten mikä tahansa uusi asia, myös lukeminen vaatii opettelua. Voi tuntua vieraalta pysähtyä kirjan tai lukulaitteen äärelle ja tuijottaa tekstiä sen sijaan, että katselisi vaikkapa TV:n tai internetin multimediaalisia sisältöjä. Äänellä, kuvalla tai videolla ryyditetty teksti on näennäisesti virikkeellisempi ja helpommin omaksuttavissa, mutta uskaltaisin väittää, että oma mielikuvitus on kaiken mahtavan alkulähde.

Anna siis tekstille aikaa. Lue pienissä erissä ja vain sellaista, mitä tahdot. Maailmassa on miljoonia ja taas miljoonia kirjoja, eikä sinun kannata käyttää aikaasi sellaiseen, mikä ei sytytä. On täysin sallittavaa lukea Bridget Joneseja Dostojevskin sijaan tai vaihtaa Tuntematon sotilas salapoliisiromaaniin. Kirjojen kaanon, eli ne teokset, joita pidetään suurina klassikoina, on  sekin pelkkä inhimillinen rakennelma. Hyvän ja huonon tai korkean ja matalan kirjallisuuden raja on keksitty jaottelu, eikä sen pitäisi rajoittaa tai lannistaa keneään lukuintoa. Jos Seitsemän veljestä ei maistu, heitä se hiiteen ja nappaa jotain maukkaampaa ilman turhaa itsesi alentamista. Lukemisessa pitäisi olla ensisijaisesti kyse nautinnosta.

29103856_10213864078347467_5758589350434570240_n29831593_10214020611460697_1085014622_o

Nautinnon lisäksi kirjat kantavat mukanaan valtavaa potentiaalia. Lukutaitoinen, kirjaan tarttunut ihminen on tarttunut myös suureen mahdollisuuteen. Lukijalla on mahdollisuus löytää uusi maailma ja suhteuttaa siihen oma elinympäristönsä. Lukulamppu tarjoaa uuden valaistuksen, jossa katsella omaa todellisuutta. Toisaalta siihen samaan tuntemattomaan maailmaan on mahdollisuus upota ja sulkea ulos todellisuus. Kirjat ja kertomukset ovat turvallinen ja lohdullinen pakokeino. Jos lukijan silmät taas harppovat tietokirjan sivuilla, hän syventää tietojaan ja oppii uutta nimenomaan siitä maailmasta, jossa hän elää. Matemaattiset kaavat, historian tapahtumat, avaruuden mittasuhteet, sademetsien eliölajit ja sanaluokat – kaikki tuntemamme on muotoiltu sanoiksi ja painettu peräjälkeen kirjojen kansien väliin.

Maailmojen lisäksi kirjat tuovat lukijan elämään uusia ihmisiä kertomusten henkilöiden muodossa. Kyse ei kuitenkaan ole keistä tahansa uusista tuttavuuksista. Kirja nimittäin tarjoaa lukijalle mahdollisuuden kurkistaa henkilöiden mieliin, opetella tuntemaan heidät läpikotaisin. Koska lukija pääsee sisälle henkilöhahmon elämään niin toiminnan kuin ajatuksen ja emootioidenkin tasolla, kykenee hän reflektoimaan myös omaa olemistaan henkilöiden kautta. Kirjallisuus liikuttaa, pelottaa, ilahduttaa, surettaa – saa meidät tuntemaan. Tutkimustulosten mukaan etenkin fiktion lukeminen lisää empatiakykyä, mutta henkilökohtaisesti uskon, että mikä tahansa kertomus, joka avaa silmiä, tekee hyvää lukijan mielelle ja sielulle.

Minulle kirjojen ehkäpä suurin anti on kielen kauneus. On vaikea yrittää edes tehdä ymmärrettäväksi sitä latausta, jonka vain yksi oikeaan kohtaan, oikealla tavalla aseteltu sana voi kantaa. Joka kerta, kun luen, jaksan hämmästellä sitä, miten monitasoinen ja herkkä äidinkieleni on. Jo se, miten sana ääntyy suussa, kertoo paljon sen luonteesta, puhumattakaan siitä, miten laajalle sanan ja kertomuksen merkitykset voivat levitä. Kirjojen sivuilta löydän uusia vihjeitä ja suuntia, kauniita sanoja, tarinoita, kohtaloita ja aina vain ihmeellisempiä kokemuksia.

Ja mikä parasta, usein löydän sivuilta myös itseni.

Sinäkin tahdot olla feministi

Naistenpäivän saapumista ei voi olla huomaamatta; minne ikinä katseensa kääntääkään, lävähtää silmille teemapäivän mukaisia ruusu-, suklaakonvehti- ja korumainoksia. Aluksi suhtauduin niihin tasaisen turhautuneesti, sittemmin yhä tuohtuneemmin. Nyt jo aivan rehellisesti suututtaa. Eikö kukaan oikeasti muista, miksi naistenpäivää vietetään, vai onko pää ollut niin pitkään kaupallisuus-kuplan sisällä, ettei enää kiinnosta? Ehkäpä pieni muistinvirkistys näin alkuun on paikallaan. Kansainvälistä naistenpäivää on jo vuodesta 1975 vietetty kahdeksas maaliskuuta sukupuolten välisen tasa-arvon – tai oikeammin sen puutteen – vuoksi.

Toisin sanoen päivän motiivit ovat puhtaasti feministisiä; sen tarkoitus on muistuttaa, että ihmisarvo ei ole sukupuolesta kiinni ja että vielä on matkaa tilanteeseen, jossa mies ja nainen (muista sukupuolista puhumattakaan), olisivat yhdenmukaisessa asemassa.

28722239_10213828169249762_902532680_n

Tässä muutama esimerkki epätasa-arvosta ja samalla relevantteja syitä viettää naistenpäivää:
Suurin osa maailman lukutaidottomista on naisia (YK).
Joka viides suomalainen nainen on kokenut kumppaninsa väkivaltaa tai uhkailua nykyisen parisuhteensa aikana (THL).
Yli 40 prosenttia suomalaisista naisista on joutunut miehen tekemän fyysisen tai seksuaalisen väkivallan tai uhkailun kohteeksi 15 vuotta – täytettyään (YK).
Nainen joutuu kumppaninsa surmaamaksi neljä kertaa miehiä useammin (THL).
Naisen euro on Suomessa 84 senttiä (Tilastokeskus).
Maailmassa kuolee vuosittain lähes 47 000 naista abortin seurauksena (YK).
Naisten osuus on noin 70% maailman 1,4 miljardista köyhästä (YK).

Eli usko tai älä, ei ruusupuskia tai kalliita lahjoja, vaan ihka oikeaa tasa-arvoa ja feminismiä. Ja jos minulta kysytään, naistenpäivän juhliminen lahjoja ostamalla on koko alkuperäisen idean lyhytnäköistä lyttäämistä. Timantit korvalehdissä näyttävät varmasti kauniilta ja osoittavat, että lahjanantaja välittää sinusta tai ainakin tuntee korumakusi, mutta parantaako kimallus sinun tai muiden naisten yhteiskunnallista ja sosiaalista asemaa? Entä auttavatko korvakorut tunnistamaan rakenteellisen sorron? Niinpä niin.

Myös keskustelu naistenpäivän ideologisesta taustasta, feminismistä, aiheuttaa harmaita hiuksia itse päivän toteutumisen ohella. Ei ole kerta, ei kaksi tai kolmekaan, kun feministit leimataan kiihkoilijoiksi tai miesvihaajiksi. Mutta tiesitkös: feministi ei vihaa miehiä ja olipa sukupuolesi mikä tahansa, myös sinun kannattaa olla feministi. Feministi on nimittäin ihmisoikeuksien puolustaja, eikä siihen liity minkään ihmisryhmän tallomista, vähättelyä tai halveksuntaa. Feministi yksinkertaisesti pyrkii saamaan naisille täysin samat oikeudet kuin miehillä jo on.

28829210_10213828159569520_1804713749_n

Vaikka ihmiskunta on kulkenut pitkän matkan ihmisoikeuksien ja tasa-arvon saralla, ei tehtävä edelleenkään ole valmis, kuten edellä esitetyistä tilastoista voi nähdä. Kyse on pitkälti rakenteista, totutuista, vanhoista tavoista ja siitä, että totuttua on vaikea muuttaa toiseksi, vaikka sen haitallisuuden jollain tasolla tunnistaisikin. Epätasa-arvo elää sitkeimmin mitättömiltä tuntuvissa asioissa, monesti pelkissä yksittäisissä sanoissa. Oletko ikinä kuullut kenenkään kehuvan nyrkkisankaria sanomalla “lyöt kuin tyttö”? Entä oletko miettinyt, miksi tytöt puetaan hameisiin, joissa on epäkäytännöllistä kiivetä, juosta ja temppuilla? Kuinka useasti olet ehkäpä itse kertonut ohjeita siitä, miten tyttöjen kuuluu istua, puhua tai käyttäytyä?

Kyse ei ole siitä, että kenenkään pitäisi lyödä, että hameiden käyttö tulisi kieltää tai että “tyttömäisyydessä” olisi mitään väärää. Kyse on siitä, että lapsille tarjotaan kaksi toisistaan poikkeavaa mallia, joihin heidät asetetaan (joskus helpolla, joskus väkisin) sen mukaan, mikä heidän biologinen sukupuolensa syntymähetkellä on. Tämä kaventaa paitsi lapsen itsetoteuttamisen vapautta, myös hänen käsitystä itsestään. Kuinka kukaan, joka on pienestä pitäen ohjeistettu olemaan tietynlainen, osaa ja uskaltaa edes etsiä mahdollista valtavirrasta poikkeavaa itseään? Tiukasti sukupuolirooliin kasvatettu lapsi ei myöskään välttämättä osaa kyseenalaistaa tarjottua roolia ja jatkaa oman toimintansa kautta seksististä ja patriarkaalista perinnettä.

28740817_10213828256931954_413875403_n

Vaikka feminismi sanana viittaakin naiseuteen, myös miehet hyötyvä siitä. Oikeastaan en keksi yhtäkään ihmisryhmää, jota feministinen ideologia ei auttaisi. Kun päästämme irti sukupuoleen liitetyistä ahtaista konventioista ja keskitymme sen sijaan rakentamaan määritelmistä riippumatonta, itsessään arvokasta ihmisyyttä, luomme tilan, jossa sekä miehet että naiset, mutta myös trans-, inter- ja muunsukupuoliset saavat yhtälaisen vapauden olla ja elää. Meidän ei enää tarvitse ripustautua sellaisiin määritelmiin, kuten esimerkiksi ‘järkevä mies’ tai ‘tunteellinen nainen’, vaan voimme itse sukupuolemme lisäksi valita, miten sitä toteutamme. Ja ihminen, joka tuntee oman arvonsa, voimansa ja vapautensa, ymmärtää myös muiden arvokkuuden. Positiivinen kierre on valmis.

Loppujen lopuksi kaikki palautuu omaan synnynnäiseen ihmisarvoomme. Siihen, että ovatpa juuremme missä tahansa, sukupuolemme, seksuaalinen suuntautumisemme, ihonvärimme, uskontomme tai elämänkatsomuksemme mitä vain ja unelmamme kuinka suuria, pieniä, monimutkaisia tai yksinkertaisia hyvänsä, meillä kaikilla, tarkoitan siis ihan jokaisella, on samat oikeudet toteuttaa itseämme ja kokea vapaus. Niin pitkään, kun sellainen tila on pelkkä tulevaisuuskuva, feminismillä, ihmisoikeusaktivismilla ja naistenpäivällä on paikkansa yhteiskunnassamme.28879468_10213829101833076_774840422_o (1)

MINUN MÖRKÖNI – asiaa syömishäiriöstä

Kuluneiden viikkojen teema on pyörinyt laajasti ulkonäköpaineiden sekä kehollisen ja psyykkis-emotionaalisen minän suhteen puimisessa. Viimeisimpien päivien aikana olen avannut lähinnä Instagram-tilini (löydät minut nimellä @pinjauotila) puolella kokemuksiani syömishäiriöstä ja kertonut loputtomalta tuntuvasta matkasta, jonka olen tervehtyäkseni joutunut kulkemaan.

Itsensä esittäminen näin raakana ja paljaana on ollut ihan tajuttoman pelottavaa. Olen kelaillut jos jonkinmoista keskittyen siihen, miten muut suhtautuvat minuun uutisen jälkeen, vaikka kyllähän kaikki tiesivät, etten voi hyvin. Se näkyi. Kyse ei siis varsinaisesti ole ollut mistään jymy-yllätyksestä. Ulostulo on kuitenkin keventänyt oloani valtavasti ja suuri kiitos siitä kuuluu monille ihanille ihmisille saamieni tsemppiviestien takana. Kannustavista sanoista rohkaistuneena tunnenkin nyt tarvetta jakaa tarinani myös tänne blogin puolelle. Pidän tätä osana paranemisprosessia; kun lausun ääneen omat kipupisteeni, ne pääsevät vapauteen, eivätkä enää (ainakaan yhtä lujaa) näännytä minua sisältäpäin.

Syömishäiriöstä kirjoittaessa olisi ihanaa puhua menneisyyden haamusta, joka vain silloin tällöin muistuttaa olemassaolostaan melkein olemattoman, ohimenevän ajatuksen ajan. Todellisuudessa en usko, että sellaisia edes on olemassa. Menneisyyden haamu on nykyisyyden mörkö niin kauan, kun se jollain tapaa vaikuttaa toimintaamme tai on käsittelemätön. Kun mörkö sitten lakkaa kiusaamasta – on muuttunut opiksi tai muistoksi, jota ei tarvitse kavahtaa – ei haamuistakaan tarvitse puhua. Tässä siis minun ikioma mörköni, olkaa hyvä.

Mistä kaikki alkoi?

Vaikka sairauden akuutein vaihe oli päällä vasta vuosi takaperin, luulen, että syömishäiriöön viittaavaa oireilua on ollut jo lukio- tai jopa yläasteajoista alkaen. Koin hämmentäväksi murrosiässä tapahtuneen kehoni muutoksen ja sen, miten erilaiselta oma vartaloni ja lehtien sivuilla, mainoksissa ja televisiossa esiintyvien naisten vartalot näyttivät. Vertailin itseäni myös ystäviini ja pidin kroppaani poikkeuksetta jotenkin suurempikokoisena ja raamikkaampana. Nuori, ymmärtämätön mieleni ei kyennyt käsittämään biologisen kehityksen yksilöllisyyttä, saati kyseenalaistamaan median tarjoamia epärealistisia kehonkuvia. Tämä on myös syy, miksi en tahdo liittää tekstiin kuvia itsestäni hyvin laihana – kukaan ei saa ajatella, että se olisi tavoiteltava tila.

Ajatukset laihduttamisesta tai oman vartalon kelvottomuudesta jäivät tuolloin kuitenkin ajatuksiksi, väistyivät aina pian tavallisen teinin elämän tieltä, ja pysyin terveenä. Silti jotain pientä, pelkkä mörön poikanen tai aavistus siitä, pesiytyi minuun.

Tämä on myös syy, miksi en tahdo liittää tekstiin kuvia itsestäni hyvin laihana – kukaan ei saa ajatella, että se olisi tavoiteltava tila.

Saapui kuitenkin ajanjakso, joka otti koville. Olin stressaantunut ja väsynyt, tuntui, ettei oma elämäni enää ollut hallinnassani. Tässä kohtaa on ehkä hyvä mainita, että olen luonteeltani melkoinen perfektionisti. Minulle on kunnia-asia hoitaa hommat, liittyivätpä ne sitten kouluun, työhön, ihmissuhteisiin tai harrastuksiin, parhaalla mahdollisella tavalla. Kun sitten jouduin tilanteeseen, jossa asioiden hallitsematon tulva hukutti minut alleen, tuli kuvioihin itsekontrolli. Jos en muuta, niin ainakin kykenin hallitsemaan syömisiäni ja sitä, kuinka paljon lenkkeilen.

Hoidin siis stressitilaa lisäämällä ja rajoittamalla, mikä ei todellakaan ollut erityisen fiksua. Ihminen on kuitenkin siitä erikoinen olento, että kehitämme itsellemme mitä kummallisimpia selviytymiskeinoja. Oma, ei-niin-pitkänäköinen menetelmäni oli kontrolloida ja kituuttaa kehoani, kun muu elämä tuntui pyörremyrskyltä. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, oikeasti yritin kai vain suojella itseäni paineilta ja väsymykseltä. Stressi ei tietenkään näillä eväillä missään vaiheessa päässyt helpottamaan ja siksi myös epäterve suhde ruokaan säilyi ja kehittyi yhä sairaalloisemmaksi. Siinä missä minä laihduin, joku toinen olisi saattanut lihota, sairastua burn outiin tai sitten toimia oppikirjan mukaisesti ja hellittää hieman otetta. Elämä ei kuitenkaan ole mikään oppikirja, ei myöskään ihmismieli tai -keho. Usein opimme parhaiten kantapään kautta.

Miltä syömishäiriö tuntuu?

Vaikka syömishäiriön näkyvä puoli on hyvin fyysinen – syömättömyys ja pakonomainen aerobinen liikunta aiheuttivat nopeaa laihtumista – sanoisin, että suurin osa taudista on korvien välissä. Suorittamisen ja täydellisyydentavoittelun rinnalle kehittyi vääristynyt kehonkuva. En nähnyt, miten pieni olin. Kun tänä päivänä katselen kuvia itsestäni melkein läpinäkyvän laihana, kaikki tuntuu todella surrealistiselta; miten en voinut huomata? Kaipa tähänkin löytyisi vastaus omituisen ja ennen kaikkea kompleksisen mielen sokkeloista. Tunnetasolla olin yhtä solmussa kuin fyysisesti ja ajatusteni kanssa. Päivittäinen skaalani oli suppea ja väritön. Koska kaikki energiani kului hengissäpysymiseen, suuret tunteet, etenkin lämpimät sellaiset, olivat harvinaisia. Sen sijaan poukkoilin emotionaalisesti häpeän ja pelon välimaastossa, toisinaan välinpitämätön ylpeys nosti päätään.

Häpeäntunne oli tunteista ehkäpä konkreettisin. Se ilmeni päivittäisessä toiminnassani muun muassa piilotteluna ja salailuna – en pukeutunut ihonmyötäisiin vaatteisiin, enkä koskaan kertonut, mitä olin syönyt. En tahtonut, että kukaan olisi minusta huolissaan (sillä kyllähän aikuinen nainen osaa itsestään huolehtia) ja toisaalta, en halunnut kenenkään puuttuvan ongelmallisiin toimintatapoihini. Tiedostin siis jollain tasolla leikkiväni terveydelläni, mutten ollut valmis tekemään muutosta. Tiedostamisen ja oman terveydentilan väliseen ristiriitaan liittyy myös mainitsemani välinpitämättömyys ja ylpeys. Joka kerta, kun minun hoikkuuttani ihmeteltiin, tunsin onnistuneeni. ”Minut huomataan, koska olen laiha. Koska olen laiha, olen hyvä ihminen.” Onnistumisen tunne olikin harvoja iloa aiheuttavia asioita ja juuri siksi se ruokki myös välinpitämättömyyttä omaa hyvinvointiani kohtaan. En halunnut päästää irti suorittamisen kautta saadusta hyvästä mielestä, joten kykenin sivuuttamaan todellisen hyvän olon puuttumisen.

Minut huomataan, koska olen laiha. Koska olen laiha, olen hyvä ihminen.

Vasta rehellinen pelko pysäytti minut. Pelko tuntui epätoivona, suurena ja pimeänä imukuppina jossain rintani alla. Pelkäsin itseni, perheeni, puolisoni ja tulevaisuuteni puolesta. Eniten pelkäsin itseäni. Maatessani selällään joogamatolla tunsin kipua törröttävien luiden takia, hiukseni olivat muuttuneet ohuiksi ja kynnet lohkeilivat. Suurempi shokki oli terveystarkastuksen jälkimainingeissa ymmärtää, että hormonitoimintani on jo pitkään ollut katkolla, kärsin pahoista puutostiloista, eikä sydämeni jaksa enää lyödä kunnolla. Jossain pakokauhuisen itkun keskellä päätin hakea ammattiapua, jota onnekseni sain saman tien. Välitön, avoin ja salliva hoitosuhde on jatkunut tähän aina päivään saakka.

Entä nyt?

Olen saavuttanut painon, joka on indeksien mukaan terve. Numeroiden puolesta olen siis kunnossa. Mieli ei kuitenkaan aivan ole pysynyt kehityksessä mukana; edelleen saatan tuntea huonoa omaatuntoa ihan tavallisesta syömisestä tai lepopäivästä ja verrata mittojani vaikkapa vuoden takaiseen – inho jokaista saavutettua kiloa ja senttiä kohtaan on toisinaan musertava. Niitä hetkiä on kuitenkin jatkuvasti harvemmassa ja niiden yli pääsee rämpimään, kun muistelee oloa, minkä kahvia ja laihaa kaurapuuroa -dieetti sai aikaan; ajatus ei kulkenut, enkä pystynyt treenata kovaa. Maailma pyöri odottamisen ympärillä. Joko odotin oikeaa kellonaikaa, jolloin minulla olisi lupa syödä, tai sitten hieman peloissani odotin, pettävätkö jalat jossain vaiheessa päivää alta. Näiden ajatusten jälkeen on taas helpompi olla tässä hetkessä, ymmärtää ja suvaita oman kehonsa ääriviivat.

En myöskään tiennyt miltä tuntuu nauttia. Se oli kiellettyä, vierasta, ei käsieni ulottuvilla. Nauttimaan opettelu on ollut toipumisen kannalta ensiarvoisen tärkeää, mutta luultavasti myös vaikeinta – harvoin suuret asiat ovat kovin yksinkertaisia – ja teen sen kanssa töitä edelleen. On ollut lohdullista huomata, miten paljon kevyemmäksi elämä muuttuu, kun silloin tällöin muistaa sanoa itselleen: ”Minulla on lupa käydä sängylle loikoilemaan kesken päivän, nostaa jalat ylös, sulkea hetkeksi silmät ja nauttia siitä. Minulla on lupa syödä kahvin kanssa suklaata ja nauttia siitä. Minulla on lupa nauttia itsestäni ja olemisesta ylipäätään.” Sillä nauttimassahan me täällä ollaan! Syyllisyydentunne on turha taakka ja tämän hetken tavoite, unelma oikeastaan, on vähitellen pyyhkiä se sydämensyrjältä pois.

cropped-kesyttc3a4mc3a4tc3b6n1.jpg

Muista, että syömishäiriö on sairaus, joka tarvitsee aina hoitoa. Jos epäilet läheisesi sairastavan syömishäiriötä, parasta mitä voit tehdä, on tarjota hänelle omaa seuraasi, aikaasi ja läsnäoloasi. Minä olen siitä onnellinen ja ikuisesti kiitollinen, että omat läheiseni pysyivät koko matkan ajan rinnalla, auttoivat, tukivat, pitivät pystyssä. Yksin tähän ei pysty, ei kukaan. 

Kenen unelmaa elän?

Koko syksyn olen paininut päämärättömyyden ja selittämättömän alakuloisuuden tunteen kanssa. Työhön on ollut vaikea tarttua, sillä en ole kokenut sen johtavan mihinkään. On kai sanomattakin selvää, että merkityksellisyyden tunteen puute romuttaa arkea melko perustavanlaatuisesti. Asioiden polkiessa paikallaan kärjistyy tilanne ainekin kaltaiselleni perfektionistille tyytymättömyydeksi itseä kohtaan. Mikä minussa on vikana, kun en ole tehokas ja aikaansaava?

Itsekritiikin ohella myös syyllisyys puristaa rintaa. Kaikki on, kuten olen aina unelmoinutkin, tai vähintään olen askarrellut elämästäni sellaisen, että olen kovaa vauhtia saamassa unelmiani kiinni. Siltikään en koe sen suurempaa iloa tai onnea. Kiittämätön ja kyltymätön, sellaisena itseni näen ja tunnen tukehtuvani.

Koska elämä on mitä on – ylämäkiä ja alamäkiä – myös syksyni on aaltoillut nousujen ja laskujen mukana. Ikävät ja puuduttavat tuntemukset ovat kulkeneet mukanani keveämpinä päivinä ohuena, lähes huomaamattomana varjona, mutta huonon päivän saapuessa ne ovat hypänneet ohjaksiin ja tehneet temppunsa. Tunnen fyysistä huonoa oloa, vatsakipua, painetta rintakehässä ja jännitystä niskassa. Samalla vellon kammottavissa mielenmaisemissa, yksinäisyyden ja itseinhon ristiaallokossa. Kaikki, minkä tiedän olevan kaunista ja sykähdyttävää, on peitelty utuisella kyynelverholla.

Mitä lähemmäs talvea kuljin, sitä enemmän mustia päiviä kalenteriini mahtui. Kaikki tuntui samalta, tyhjältä ja yhdentekevältä. En nauttinut lukemisesta tai liikunnasta, en jaksanut hymyillä naapureille tai kaupan kassalle. Minun paloni oli hiipunut pieneksi kituuttavaksi liekiksi, joka valaisi kaiken näyttämään samalta harmaalta päivästä toiseen.

Lopulta sain tarpeekseni. Tahdoin löytää silmäkulmiini läikehtivän ilon ja tuntea unelmani, intohimon niiden takana. Ja koska mikään tunne ei todellisuudessa ole ulkoa ohjautuva, oli minun käännyttävä sisään päin. Minä pysähdyin.

26854178_10213407045601934_1014731354_o26938201_10213407045401929_1750290074_o

Pysähdyin kuulemaan, mitä paha olo tahtoo minulle kertoa. Monesti kehomme tietävät ennen mieliämme, että jokin asia on meille hyväksi tai vahingoksi, kaipaa ehkä huomiota tai muutosta. Alitajuntaan työnnetyt, kielletyt ajatukset tulevat pintaan fyysisinä oireina, mahdollisesti sydämentykytyksinä tai päänsärkynä, ehkä kokonaisvaltaisena ahdistuksena, kuten minulla. Juuri tämä oivallus saattoi minut lopulta matkalle itseeni.

Kysyin itseltäni yhä uudelleen: Mitä kehoni tietää, mutta mieleni ei uskalla vastaanottaa? Ja kun matka eteni, vastaukset alkoivat vähitellen hahmottua. Aluksi epäselvinä luonnoksina, mutta hetki hetkeltä yksityiskohtaisempina ja värikylläisempinä. Huomasin toistuvan kaavan; joka kerta, kun putosin ahdistukseen, aloin suunnitella vaihtoehtoista elämää ja uraa. Ja joka kerta elämä ja ura näyttäytyivät suunnitelmissani samana. Tämän rinnalla kartoitin lähdettä hyvään oloon ja keveyteen. Milloin olen viimeksi ollut aidosti onnellinen ja toteuttanut itseäni? Kartta johti minut muutaman vuoden taakse, samankaltaiseen tilanteeseen, johon mieleni ahdistuksen saapuessakin hakeutui.

Ällistyin. Enhän minä voi tahtoa muuta, kuin sen, mitä minulla tässä ja nyt on. Tätähän olen aina toivonut. Eikä kyse ole ainoastaan siitä, että kuljen mielestäni oikeaa elämäntietä, olenhan saanut tälle vahvistusta myös muualta. Sinä olet omalla alalla ja polulla. Sinä olet taitava siinä, mitä teet. Minä olen omalla alalla ja polulla. Minä olen taitava siinä, mitä teen. Mutta missä lopulta menee raja?

Omien ja muiden odotusten, unelmien ja ajatusten rajamaasto voi toisinaan olla häilyvä. Etenkin, jos luonteesta löytyy voimakkaita herkkyyden ja empatian, sekä miellyttämisenhalun ja täydellisyyden tavoittelun elementtejä. Se, mitä pitää omana unelmanaan, saattaakin olla rakennelma ulkopuolisia ääniä, taustahälinää sekä mukavuudenhalua. On helpompi toteuttaa toiveita kuin luoda niitä, mukautua ja hakeutua tilanteisiin, joissa tietää pärjäävänsä ilman skismaa, myrskyjä ja ponnistelua. Mutta kuten sanotaan: ”Do what is right, not what is easy.” Helppo tie ei aina ole oikea.

Aloin työstää ajatusta – ehkä tämä ei olekaan lopullinen suuntani – pilkoin sitä pieniksi palasiksi, sellaisiksi, ettei se jäisi kurkkuun kiinni. Edelleen käyn läpi ajatusta ja sen herättämiä tuntemuksia. Päällimmäisenä on pelko ja jonkinasteinen kieltämys: minä en tahdo muutosta, tahdon tasaista ja turvallista. Voisivatko vuoret, meret ja mantereet lakata liikkumasta, sillä olen väsynyt aloittamaan alusta, piirtämään jälleen uudet koordinaatit kartalle?

Silti jossain sisälläni tuikkii pieni valo, rauha, joka lähettää hiljaisia viestejä. Kaikki järjestyy lopulta. Ne viestit olivat pitkään hukassa. Vedän keuhkot täyteen ilmaa ja annan uloshengityksen virrata ohuena nauhana huulieni välistä. Kyllä, kaikki järjestyy.

Kaipaan sinua, rakas

On sunnuntai-ilta ja istun keittiön pöydän ääressä koira jalkoihini nukahtaneena. Tuijotan edessäni olevaa, ajat sitten jäähtynyttä teekuppia. Poskieni iho on muuttunut kyyneleistä kirveleväksi, silmiäni peittää sumu. Minä olen yksin ja yksinäinen, tyhjiössä itseni sisällä, enkä saa kontaktia mihinkään. Suruni muuttuu lyijynraskaaksi miettiessäni edessä olevaa pitkää viikkoa ilman häntä. Toivon, että perjantai tulisi sitä nopeammin, mitä kovemmin sitä odotan.

Hän, jota odotan, on puolisoni. Voisin nimittää häntä myös aviomiehekseni, parhaaksi ystäväkseni, rikoskumppanikseni, rakastajakseni tai sankarikseni. Elämänkumppani, osa minua.

Olemme aina eläneet näin, ensin etäsuhteessa, sittemmin avioliitossa. Muttei meillä ole muitakaan vaihtoehtoja, sillä meitä kiskoo kolme eri voimaa; henkilökohtaiset intohimomme, minuutemme ja intressimme sekä toisaalta rakkaus ja yhteys. Minä opiskelen täällä, koska se on kutsmukseni, hän työskentelee siellä, koska se on hänen kutsumuksensa. Me olemme yhdessä, sillä rakkaus on ainoa oikea tie. Ei meidän tarvitse luopua itsestämme saadaksemme toisemme.

Minä, hän ja me – ikuinen tasapainottelu. Samaan aikaan yhdessä ja erillään. Kuinka te kykenette tuohon? Minulta kysytään, enkä osaa antaa vastausta. Välillä tuntuu, ettemme kykenekään.

Suhteemme alkuaikoina kuvittelin olevani kaikkivoipa, tottuvani aikananaan vallitseviin ja tuleviin olosuhteisiin – jatkuvaan ikävään. Monesti jopa nautin etäisyytemme tarjoamasta vapaudesta; minulla oli mahdollisuus elää poikkeuksellisen itsenäistä ja rauhallista elämää parisuhteessa. Se tuntui introvertista helpottavalta. Mutta sitä mukaa, kun tutustuimme, kasvoivat rakkaus ja ikävä käsikkäin aina vain täydemmiksi ja suuremmiksi.

Jos jotain olen suhteestamme oppinut, niin sen, ettei ikävään totu tai turru. Joka sunnuntai, kun hän nousee junaan, minä itken ja tunnen tyhjyyttä. Jokainen maanantai, tiistai, keskiviikko ja torstai kaipaan niin, että sattuu. Pieni kaksiomme tuntuu valtavalta, kun kävelen sen läpi ilman häntä.

Pinja + Marko-289Ikävä rakentaa minuun pelkoa ja unelmia. Unelmat liittyvät meihin, yhteiseen arkeen. Aamukahveihin ja halauksiin työpäivän jälkeen, iltauutisiin hänen kainalossaan, uniin, joita näemme iho ihoa vasten. Tavallisia asioita, jotka on tehty rakkaudesta, sitä unelmani ovat.

Ja kuten yleensä, mitä suurempi unelma, sitä enemmän se pelottaa. Minä pelkään, ettemme lopulta osaa olla yhdessä. Pelkään, että erillään vietetyt vuodet tekevät meistä pysyvästi erilliset. Mitä jos jokin perjantai en enää tunnista häntä, seisomme rautatieasemalla katsoen toisiamme kuin kaksi vierasta?

Onneksi unelma on pelkoa isompi. Tämä on ohimenevää, tilapäistä, väliaikaista, sanon itselleni ja uskon. Sillä kaikki, myös välillämme oleva kolmesataa kilometriä, voi luoda valoa.

Meidän valomme on antautuminen, luottamus ja läsnäolo. Kun yhteistä aikaa on viikossa puolitoista vuorokautta, siitä pitää kiinni: jokaista pienen hetken murto-osaakin hellii, vaalii ja arvostaa. Vietämme viikonlopun lähekkäin, kiinni toisissamme. Ihmiset pitävät meitä ehkä imelinä, kun halailemme kahvilan jonossa, mutta ei sillä ole väliä. Kietoudun tiukemmin hänen kainaloonsa.  Kotona annan katseeni levätä hänessä, kun hän pukee paidan, lukee mainoksia, tiskaa, silittää kissaa tai nostaa jalat sohvan käsinojalle. Tahdon tallettaa itseeni kaiken hänessä.

Ja kun hän on poissa, minä vain suljen silmät ja tunnen. Tiedän, että jossain kaukana hänkin tuntee.

Me olemme punoneet pienistä, kokonaisista hetkistä jotain, mitä ei voi mitata millään matemaattisilla yksiköillä tai määritellä inhimillisin termein. Se pitää sisällään vuoroveden lailla vaihtuvan tyhjyyden ja täydellisyyden, kaipuun, kivun ja solutasolla värähtelevän yhteyden. Olemme antautuneet, uskaltaneet jatkaa käsi kädessä, vaikka kätemme toisinaan olisivatkin päivän matkan päässä toisistaan.

Rakastan sinua, kuiskaan ilmaan ja pyyhin viimeisen kyyneleen silmäkulmastani.