Ilta ja sinä

Kaadoin viiniä parhaat päivänsä nähneeseen, samentuneeseen lasiin. Tummanpunainen neste valui liian hitaasti, astian täyttymiseen kului ikuisuus. Kun viimein nostin lasin huulilleni, kallistin sitä varoen kuin jotain arvokasta ja ainutlaatuista. Annoin viinin tanssia suussani pienen hetken. Kieleni maistoi halvan ja kitkerän, mutta kun nielaisin, rintakehääni levisi lämpö, joka pinnan pyörteiden lailla laajeni värähdys värähdykseltä.

Ilta oli viileämpi kuin aikoihin, sillä tuntui olevan kiire vaihtua yöksi. Rannan metsiköstä kuului levoton siritys ja humina, edes järvi ei malttanut olla rauhassa. Verannan pöydällä paloi hiljaa hyttyssavu, ei sillä, että enää olisi harmia hyönteisistä, sen tuoksu vain kuului tänne. Kietouduin tiukemmin vilttiin. Toinen kulaus maistui turvalta ja uskalsin vajota ajatuksiini.

Havahduin käteesi harteillani.

”Sauna on lämmin.”

Edelleen mielen ja todellisuuden utuisessa välimaastossa kelluen hiivin katseellani lähemmäs sinua. Yritin lukea kasvojasi, auringossa ahavoitunutta ihoasi, vaaleanharmaita, jään ja kirkkaan talvipäivän värisiä silmiäsi. Yritin tulkita mitä juonteet suupielissäsi ja kulmiesi välissä olivat kokeneet, nähdä sanat, jotka odottivat tulevansa sanotuksi päättäväisesti kaartuvilta huuliltasi. Turhaan, vuosienkin jälkeen olit minulle mysteeri.

Istuit viereeni portaalle ja sytytit savukkeen. Ennen olisin puuttunut siihen, loukkaantunut, että kehtasit polttaa seurassani. Olisin kertonut, miten paljon sattui katsoa vierestä, kun tapoit itseäsi hitaasti ja pakotit samalla minut hengittämään myrkkyä. Sinetiksi olisin vuodattanut kyynelen tai pari. Mutta ihminen on tottuvainen, mukavuudenhaluinen ennen kaikkea, ja ajan kuluessa lakkasin kiinnittämästä koko asiaan huomiota. Sittemmin savukkeentuoksu on tuonut aina mieleen sinut, karkeat rystysesi sivelemässä kaulani ihoa.

”Sauna on lämmin”, sanoit uudelleen, hieman merkitsevämmin.

Näytin vielä puolillaan olevaa viinilasia ja nyökkäsit ymmärtäen. Istuimme hiljaa vierekkäin. Läsnäolosi oli lohdullista ja raskasta, sinulla oli ihmeellinen kyky pysyä lämpimänä, vaikka elohopea oli hädin tuskin plusasteilla. Nojasin olkaasi vasten ja vedin syvään henkeä.

”Kerro minulle jotain.”

”Mitä tahdot kuulla?”, kysyit, vaikka tiesit vastauksen.

”Ihan mitä tahansa. Jotain hyvää.”

Advertisements

Oodi aamulle

Aurinko ei ole vielä noussut niin korkealle, että se häikäisisi, mutta tarpeeksi saadakseen makuuhuoneen seinät läikkymään pehmeiden ja lämpimien sävyjen tahdissa. Olet painoton ja se on kaunista.

Astelet keittiöön varovasti ja harkiten, ettet särkisi aamua. Kaikki on päällystetty puhtaan valon värisellä untuvalla ja ohi lipuvilla ajatuksilla. Jokainen hetki on täynnä lupauksia, jokainen hetki on täynnä vain vähä kerrallaan nousevaa päivää.

Kahvinkeittimen ääni säestää sinua avatessasi parvekkeen oven. Kirpeä ilma huuhtelee yön rippeet pois huoneistosta ja harteiltasi. Annat viileyden laskeutua jokaiseen nurkkaan, jokaiseen pintaan ja huonekaluun. Ihollesi se laskeutuu viimeisenä, juuri ennen kuin ovi sulkeutuu.

Aamu maistuu tummalta ja paahteiselta kahvilta sekä vesilasilliselta. Aamu maistuu eilisiltaiselta suudelmalta ja vastapestyiltä hampailta. Aamu maistuu lempeämmälle kuin yksikään kokemasi ilta.

Kun kissa kehräten nukahtaa syliisi, huomaat päivän jo melkein saapuneen. Yhdellä syvällä hengityksellä imet loput aamusta itseesi ja jäät odottamaan huomista.

17670515_10211058237683204_177765357_o

Rakastan aamuja.

Aikaisia, puoliunisia, auringonsäteillä kyllästettyjä keväisiä hetkiä. Niissä on jotain niin pyhää ja kaunista, jotain sellaista, mitä yksikään toinen vuorokaudenaika ei minussa saa aikaan. Aamu on aina alku, puhdas ja viaton, mutta samalla voimakas ja täynnä mahdollisuuksia. Aamu on minun ikioma pakopaikka, jota en salli pilattavan kiireellä, melulla tai laihalla kahvilla.

Aamu pelastaa minut edellisen yön painajaisilta ja saattaa uuden päivän kynnykselle.