Pajuni

Kuulostaa varmaan hölmöltä, mutta minä todella rakastan sitä vanhaa pajua. Sitä, kuinka se kaartuu rantaviivan yläpuolelle niin, että jos oksalta tipahtaa, putoaa suoraan hyiseen ja kirkkaaseen järviveteen ja sitä, kuinka sen kaarna piirtää hienovaraisia kuvioita rungon jokaiseen kolmen haaran jokaiseen kohtaan. Puu on kasvanut käyräksi ja sen aavistuksen harmahtavien, pitkien ja kapeiden lehtien havinan pystyy kuulemaan, jos vain viitsii hiukan keskittyä.  Ilman parempaa tietoa voisi sanoa pajun olevan kuin muutkin puistonlaitaan aikoja sitten istutetut puut, mutta eihän tärkeimpiä asioita koskaan huomaa päällepäin, saati ensivilkaisulta.

Paju ja minä kohtasimme eräs helmikuinen pakkasaamu. Aurinko oli matalalla eikä juuri valaissut, mutta olin sanattoman onnellinen, ettei sitä verhonnut tiukasti viimepäiviä sävyttäneet paksut pilvilautat ja satunnaiset lumikuurot. Olin vasta muuttanut niille seuduille ja tein päivittäin pieniä tutkimusretkiä uusiin kotikulmiini. Kuljin aina jalan, se oli tarpeeksi hidas etenemistapa, mikäli tahtoi samalla tehdä tarkkoja havaintoja ympäristöstään ja tuskin mikään muu kulkupeli olisi edes toiminut takapihamme metsäisiä polkuja kolutessa.

Sinä aamuna kävelin hieman hassusti hyppelehtien ja pyrähdellen, sillä edes kahdet villaiset sukat kenkieni sisällä eivät pitäneet minua lämpimänä. Kipristelin pakkasen säikäyttämiä varpaita, kinkkasin ensin vasemmalla jalalla, sitten oikealla, juoksinkin niin kauan, kunnes hengästyin ja kylmä ilma alkoi tuntua viiltoina keuhkoissa.

Talven uuvuttama aurinko maalaili pehmeitä ja hauraita valojuovia kasvoilleni, kun saavuin pienen puron ylittävälle sillalle, jonka kohdalta edellispäivänä olin kääntynyt kotiin. Riisuin käsistäni paksut rukkaset, niiden alta lapaset ja viimeisenä sormikkaat ja asettelin ne hangelle niin, ettei niiden sisään joutuisi lunta. Nyt oli oltava nopea, etteivät lämpimänä säilyneet sormenpäät kokisi samaa kohtaloa kuin toinen puolisko ääreisverenkierrostani. Hieroin kämmeniä hetken yhteen, minkä jälkeen aloitin systemaattisen projektin. Poskipäät olivat ensimmäisenä vuorossa, niitä ulkoilma oli kurittanut pahiten. Nipistelin ja taputtelin kevyesti, pyörittelin ihoa sormien alla, kunnes kuvittelin pienen punan levinneen kasvoilleni. Poskipäistä siirryin sentin pari alaspäin, tein samat toimenpiteet ja lopuksi muodostin käsistäni pienen kupin, jolla peittelin nenäni. Ilma käsien ja nenän välissä muuttui hengityksestä lämpimäksi ja lopulta nenänpääni elpyi sen verran, että tunto palasi. Varpaat olivat kylmät, mutteivät arvioni mukaan mitenkään kriittisesti, joten kun olin jälleen vuorannut käteni kolmella kerroksella hansikkaita, päätin jatkaa matkaani etäämmälle.

Askeleideni tahti oli käytännön syistä edelleen ripeä, vaikka luovuinkin ajatuksesta juosta. En kulkenut polkua pitkin, sillä pidin ajatuksesta, että kengänpohjani osuivat koskemattomaan lumeen ja tekivät oman tien sen sijaan, että olisin kulkenut pitkin jotain valmiiksi tallattua. Silloin tällöin pysähdyin katselemaan ympärilleni osin varmistaakseni, että edelleen kutakuinkin tunsin tien kotiin, osin imeäkseni uutta informaatiota siitä, mitä minun vähitellen tulisi oppia sanomaan kodikseni. Aurinko lipui hiljalleen kohti lakipistettään ja vaikkei sen juuri voinut sanoa vaikuttavan valaistukseen, saati lämpötilaan, tunsin sen vaikuttavan minuun. Ainakaan hampaani eivät enää kalisseet holtittomina yhteen ja käsivarsia ja reisiä aiemmin peitellyt pistely suli pois. Keskipäivän kepeys, sitä se taisi olla.

Kun kaikki olemassa oleva energiani ei kulunut lämpimänä pysymiseen, pystyin liikkumaan vapaammin; hidastin vauhdin lähes olemattomiin ja kykenin vastaanottamaan uuden maiseman minulle tarjoamia tuntemuksia kokonaisvaltaisemmin. Talvi oli vaimentanut kaiken lähes mykäksi, vain narina pakkaslumen ja kengänpohjan välissä piti ääntä. Linnut olivat joko kaukana etelässä tai varoivat laulamasta ja muut ihmiset olivat arkiaskareissaan tai käpertyneinä sohviensa nurkkiin, pakkaselta turvaan. Koko maailmassa ei tuntunut olevan kuin minä, nitisevät askeleet ja talvi. Silloin näin pajun.

Oikeastaan pajuja oli pitkä rivi siinä kohdin, missä sulan maan aikaan ranta vaihtuisi järveksi. Olen ymmärtänyt, että juuri sellaisissa paikoissa pajupuut viihtyivät, kahden elementin rajapinnoilla. Koska helmikuu oli edellisistä vuosista poiketen runsasluminen, näytti kuitenkin siltä, että pajut seisoivat kiemurtelevassa rivissä suurella laakealla pellolla tai kentällä. Niiden korkeutta oli vaikea arvioida, sillä niiden lähellä ei kulkenut minkäänlaista tietä tai polkua ja sen vuoksi hanki niiden lähellä oli ehtinyt kasvaa korkeutta. Lumi peitti varmasti ainakin osan niiden rungoista, mutta niim etäältä oli mahdotonta kertoa, kuinka syvää lumi oli. Se vain kimmelsi koskemattomana ja valkeana saaden paljaat puut näyttämään jotenkin mystisiltä, siihen paikkaan kuulumattomilta.

Jos katsoi tarkasti, saattoi huomata, kuinka jäniksen jäljet koristivat hankea kahden pajun välillä jatkuen johonkin kauas jäätyneen järven selälle. Ensin kaksi peräkkäistä painaumaa, sitten kaksi vierekkäin. Tahdoin mennä katsomaan jälkiä tarkemmin. Oli hauskaa yrittää arvata mistä eläin oli ehkä tullut ja mihin se oli ollut matkalla. Mielikuvitukseni on aina ollut vilkasta sorttia, joten saatoin helposti unohtua tämän tyyppisiin ajatusleikkeihini ikuisuuksiksi huomaten lopulta kehitelleeni kokonaisen juonen – elämäntarinan – yksien lumeen jääneiden käpälänjälkien ympärille.

Matka jälkien luokse oli vaivalloisempi, mitä olin arvioinut. En ollut ottanut huomioon, ettei lumi kantasi omaa painoani yhtä hyvin kuin pienen nisäkkään ja tosiasiassa en edes uskonut hangen olevan niin syvä. Kahlasin lähes lanteitani myöten painavassa valkeassa massassa kompastellen vuoroin omiin jalkoihini ja lumen alle hautautuneisiin kuoppiin ja muihin esteisiin. Kun viimein olin kosketusetäisyydellä jäljistä, tunsin ohuen hikinoron valuvan pitkin selkääni ja punaisena hohkaavan kuumotuksen ympäri kasvoja, tuskin muistin vielä hetki sitten palelleeni. Vilkaisin olkani yli ja näin epätasaisen uoman, jonka tarpomisen oli saanut aikaan. Täysi vastakohta jäniksen tekemille symmetrisille ja kevyille, matemaattisen säännöllisille jäljille. Siinä minä kuitenkin seisoin, kahden pajupuun välissä, ja katselin sinne kauas, mihin jäljetkin veivät ennen kuin katosivat näkyvistä.

Taivaalle oli alkanut kerääntyä pilvenhäiveitä. Ne olivat vielä läpinäkyviä ja muodottomia, sellaisia kuten hattarakoneessa pyörivä aines ennen kuin se keritään pahvisen kepin ympärille, ja aurinko jaksoi paistaa untuvan läpi ja maalata taakseni pitkäksi venyneen varjon. Aavistin, että viimeistään pimeän laskiessa sataisi taas lunta. Tiesin lämmön karkaavan iholtani yhtä huomaamatta kuin se sille oli hiipinytkin, mutta kaipasin pientä hengähdyshetkeä. Olin jälleen kerran lähtenyt ulos ilman kunnollista aamiaista, mikäli kahta kuppia kahvia lasketaan aamiaiseksi lainkaan, ja tunsin sen kehossani. Mikä tahansa nopea liike sai näkökenttäni hetkellisesti sumenemaan ja tyhjä vatsani kääntyili sisälläni ympäri yhä uudestaan ja uudestaan. Nojasin takanani seisovaan puunrunkoon ja päätin voimien ilmaantumisen toivossa ummistaa silmäni sekunniksi tai kahdeksi.

En ole ikinä uskonut yliluonnolliseen, en jumaliin, haltioihin, ennustuksiin, taikoihin – en yksinkertaisesti mihinkään, mitä ei voinut kliinisellä järjellä todistaa olemassa olevaksi – mutta siinä hetkessä jokin minussa liikahti. Minä tunsin puun, jota vasten selkäni, hartiani ja takaraivoni olivat painautuneet. Minä tunsin, kuinka pajun kaarna oli piirtynyt harkituiksi muodoiksi sen kahdesti haarautuvaan runkoon ja mikä erityisintä, minä tunsin, miten sen lohkeamista hohkasi lämpöä. Puu hengitti. Ei kutenkaan sillä tavalla kuten ihminen hengittäisi, sisään ja ulos keuhkojen ja keuhkoja ympäröivien lihasten aikaansaannoksena, vaan pehmeästi, kuin kesäillan hiljaisin tuuli olisi unisesti puhaltanut leutoa ilmaa. Tällaisessa tilanteessa kuvittelisi säikähtävänsä ja juoksevansa pakoon. Kiipeävänsä nopeasti kolmannen kerroksen kotiinsa, pesevänsä kasvonsa pariin otteeseen, keittävänsä niin vahvaa kahvia, että irvistää ja vakuuttavansa itselleen, ettei enää ikinä täyttäisi päätään sellaisella huuhaalla ja hölynpölyllä. Palaavansa epämääräisten kokemusten parista turvalliseen matemaattisesti ratkottavaan maailmaan.

Mutta minä en pelännyt. Silmät yhä ummessa riisuin haparoiden hansikaskerrokseni ja tiputin ne jalkoihini välittämättä enää joutuisiko niiden sisään lunta.  Annoin paljaiden sormenpäiden ja kämmenten sivellä vanhan pajun pintaa, eksyä sen kohoumiin ja painaumiin, kastua sitä harvakseltaan peittävään lumeen ja jäähän. Puun kuori oli kuin kartta, joka minun oli läpikotaisesti tutkittava. Mitä tarkemmin ihoni otti vastaan puun kaarnaan taitavasti maalattuja signaaleja, sitä syvempi ja tuntuvampi oli myös sen hengitys. Turvallinen lämpö kulki solusta toiseen ja sai minut jäämään.

Havahduin otsalleni sulavaan lumihiutaleeseen. Hämärä oli taikonut maiseman syvänsiniseksi ja tuntemattomaksi, toinen ja kolmas hiutale tippui kasvoilleni. Irrotin hitaasti käteni pajusta, hyvästelin sen ja palasin kotiin samaa reittiä, mitä olin tullutkin. Rappukäytävässä huomasin, että minulta puuttui kolme paria hansikkaita.

21706230_10212525628367054_906775191_o.jpg
Susanna Nordvall Photography // HeyLook // Kirsi Maijala
Advertisements

Juhannustaikaa

Viikonloppuna poskiani pyyhkivät onnenkyyneleet kahdesti. Ensimmäisellä kerralla minut valloitti tuoksu, jossa yhdistyivät aamuaurinko, kasteinen metsä ja järvi. Sen jälkeen liikutuin polun varrelle nousseista mustikanvarvuista ja keltaisina merinä lainehtivista, vielä aavistuksen nupuillaan kukkivista niittyleinikeistä. On keskikesä ja koko universumi on täynnä elämää. Joka puolella tulvii valo, metsän äänet eivät vaimene edes yön ajaksi. Päivä on tällä viikolla pidempi kuin se on koko vuonna.

Luonto on minulle lohdun, rauhan, rakkauden ja vapauden tyyssija ja nyt juhannuksen kolkutellessa ovea, tunnen sen voiman itsessäni täydellisemmin kuin ikinä ennen. Olen varma, että tämä on juhannustaikaa. Pyhempää ja aidompaa taikaa, kuin niittykukat tyynyn alla, kaivoon kurkistaminen tai alastomana saunan ympäri juokseminen. Minä janoan oikeaa taikaa, tahdon itsekin olla maaginen.

Siksi riisun jalkani paljaiksi ja painan ne vasten tummanvihreää, pehmeää ja kosteaa sammalta. Astelen hitaasti ja tietoisesti, imen itseeni maaperän viisautta. Kiipeän koivuvanhuksen oksalle, painan kämmenen vasten sen mustajuovaista kaarnaa ja annan lämmön virrata kehoni läpi. Istahdan rantakivelle ja kuuntelen, kuinka aalto kerrallaan lipuu kivikkoon, hajoaa ja loiskahtaa tuhansiksi pienemmiksi laineiksi aina uudelleen ja uudelleen. Kuinka vesi varmana tehtävästään ja merkityksellisyydestään jatkaa virtaamista. Veden voimasta minäkin virtaan ja virtaukseni yltyy villiksi tanssiksi. Olen kaunis ja voimakas, koska tiedän olevani osa luontoa.

Milloin sinä olet viimeksi halannut puuta? Kääntänyt kasvosi vasten sadetta ja tuulta ja antanut niiden huuhdella ihosi? Upottanut varpaat rantaveteen? Heittäytynyt auringonpaahtamalle rinteelle makoilemaan? Pysähtynyt kuuntelemaan, miltä metsässä kuulostaa (voin paljastaa, sinfonialta!)? Jos et vielä tänään, mene ja tee. Tunne!

19369291_10211767158965793_45029837_o