Rauha

Rauha ei ole sitä, etteikö mitään tapahtuisi – äänetöntä, vakaata, arkaa. Rauha on sitä, kun tiedät toteuttavasi todellisia halujasi riippumatta kenestäkään muusta. Riippumatta siitä, kuinka paljon töyssyjä, mutkia ja nilkannyrjäytyksiä se polullesi aiheuttaa. Sinun unelmasi on ainoa unelma, jonka voit toteuttaa, sinun tahtosi on ainoa tahto, jonka tyydyttämiseen sinulla on keino.

Rauha on pysähtymistä keskelle myrskyä. Myrskyn aistimista jokaisella solulla, myrskyn viestin vastaanottamista. Kun kaikki sinua kevyempi nousee tuulen mukana ilmaan, huomaat mikä on merkityksellistä.

Sinä. Kaikki sinussa.

Ja kun jäljellä on vain sinä, ole sinua kokonaan. Ehkä myrsky laantuu ja horisontti kirkastuu, ehkä taivas tummenee pimeämmäksi kuin koskaan ennen. Ihaninta ja hulluinta on, ettet voi koskaan tietää. Sinulla ei yksinkertaisesti voi olla aavistustakaan siitä, mikä on huominen tai tunnin päästä. Ainoa mistä voit olla varma on se, miten kuljet vielä toistaiseksi tuntemattomaan seuraavaan hetkeen.

Eikä sinua voi ohjata sinne yksikään toinen. Kukaan ei osaa suunnistaa puolestasi. Vain sinulla on tieto siitä, miten tunnet olemassaolosi – sen miten universumi näyttäytyy sinulle. Ja tuo tieto on pyhä. Pyhän tiedon haaskausta on säilöä sitä katseilta piilossa. Jättää täysin koskemattomaksi, muka arvostaa sitä kätkemällä.

Mitä jos räjäyttäisit sen tiedon joka puolelle, kovaan ääneen, pelkän luottamuksen voimin. Ilotulitus keskellä myrskyä, tuhansien ja taas tuhansien valojen ja värien kirjo, se sinä olet. Kuuntele, mitä itsellesi tahdot sanoa ja ymmärrä se. Löydä todelliset toiveesi, unelmasi ja tehtäväsi. Toteuta ne huolimatta uusista myrskyistä – myötätuuli jouduttaa kulkuasi, vastatuuli valaa sinut voimalla.

Muista, ettei yksikään myrsky voi pyyhkiä sinua pois.

Rauha on oman äänen kuuntelemista keskellä desibelisaastetta. Rauha on omaan näköön luottamista pilkkopimeässä.

17761721_10211092702824811_902672566_o

 

Oodi aamulle

Aurinko ei ole vielä noussut niin korkealle, että se häikäisisi, mutta tarpeeksi saadakseen makuuhuoneen seinät läikkymään pehmeiden ja lämpimien sävyjen tahdissa. Olet painoton ja se on kaunista.

Astelet keittiöön varovasti ja harkiten, ettet särkisi aamua. Kaikki on päällystetty puhtaan valon värisellä untuvalla ja ohi lipuvilla ajatuksilla. Jokainen hetki on täynnä lupauksia, jokainen hetki on täynnä vain vähä kerrallaan nousevaa päivää.

Kahvinkeittimen ääni säestää sinua avatessasi parvekkeen oven. Kirpeä ilma huuhtelee yön rippeet pois huoneistosta ja harteiltasi. Annat viileyden laskeutua jokaiseen nurkkaan, jokaiseen pintaan ja huonekaluun. Ihollesi se laskeutuu viimeisenä, juuri ennen kuin ovi sulkeutuu.

Aamu maistuu tummalta ja paahteiselta kahvilta sekä vesilasilliselta. Aamu maistuu eilisiltaiselta suudelmalta ja vastapestyiltä hampailta. Aamu maistuu lempeämmälle kuin yksikään kokemasi ilta.

Kun kissa kehräten nukahtaa syliisi, huomaat päivän jo melkein saapuneen. Yhdellä syvällä hengityksellä imet loput aamusta itseesi ja jäät odottamaan huomista.

17670515_10211058237683204_177765357_o

Rakastan aamuja.

Aikaisia, puoliunisia, auringonsäteillä kyllästettyjä keväisiä hetkiä. Niissä on jotain niin pyhää ja kaunista, jotain sellaista, mitä yksikään toinen vuorokaudenaika ei minussa saa aikaan. Aamu on aina alku, puhdas ja viaton, mutta samalla voimakas ja täynnä mahdollisuuksia. Aamu on minun ikioma pakopaikka, jota en salli pilattavan kiireellä, melulla tai laihalla kahvilla.

Aamu pelastaa minut edellisen yön painajaisilta ja saattaa uuden päivän kynnykselle.

Kun parhaasta ystävästä tulee hirviö

Minun vartaloni on arvokas, kaunis ja ainutlaatuinen. Se on ainoa koti, joka ei koskaan katoa tai muutu toiseksi.

Kroppani ei todellakaan aina ole ollut minulle ystävä. Oikeastaan vasta viimeisien viikkojen ja kuukausien viikkojen aikana olen onnistunut rakentamaan kehostani kummitustalon sijaan temppelin (tai prinsessalinnan tai huvikummun tai kesämökin tai jonkin muun ihanan). Kyse on radikaalista elämäntapamuutoksesta. Luultavasti suurimmasta, johon olen ikinä pystynyt.

Olen lopettanut pakottamisen.

Vuosikaudet minä juoksin. Heräsin vähintään viitenä aamuna viikossa lenkille. Satoi tai paistoi, kolotti tai pakotti, olipa kiire tai ei, juoksemaan oli päästävä. Laskin kilometrejä, hikipisaroita, ylämäkien määriä, lenkkarinpohjieni kulumia. En uskonut olevani tehokas ja hyödyllinen, mikäli päiväni ei alkanut reippaasti hölkötellen, eikä edes korvaava harjoitus, sama se kuinka rankka, ollut yhtä hyvä kuin juokseminen.

Minuun sattui useasti ja paljon, olin käsittämättömän väsynyt. Koska kuntoni on surkea, ajattelin automaattisesti ja päätin korjata tilanteen juoksemalla entistä enemmän ja tällä kertaa kiinnittämällä huomiota myös ruokavalioon, joka gluteenittomalla kasvissyöjällä muutenkin on rajoitettu.

Kai on sanomattakin selvää, että väsyin entisestään. Samalla kasvoi ahdistus. Olen laiska, ruma, epäonnistuja. Käytin valtavasti energiaa liikunnan ja syömisen suunnitteluun, pidin kaikkia muita itseäni reippaampana ja kaikin puolin parempana. Iltaisin päässäni pyöri juoksemattomat kilometrit ja jokainen uusi aamu alkoi itkuisella lenkillä.

Sitten eräs aamupäivä – lenkillä, kuinka muutenkaan – minä vain pysähdyin. En oikeasti jaksanut. En halunnut ottaa enää yhtäkään askelta juosten. Lysähdin polvilleni ja itkin niin kauan kunnes palelsi ja kävelin rauhassa kotiin. Päätin etten juokse ainakaan kolmeen päivään.  Luulen, että se päätös pelasti minut joltain paljon vakavammalta.

On ollut vaikea pysähtyä kuuntelemaan itseään. Vaikeinta on kuitenkin ollut ymmärtää, kuinka liikkumisentarpeeni on ollut täysin oman pääni sisäinen rakennelma. Minä olen keksinyt, että minun on pakko juosta, minä olen vain kuvitellut, että jatkuvasti väsynyt kehoni on merkki ahkeruudesta ja äärimmäisen suorituskyvyn saavutuksen vaatima sivutuote.

Aluksi tulin valtavan surulliseksi. Tuntui, että joudun pitämään rakkaalle ystävälleni hautajaiset ja podin omantunnontuskia, kun en osannut käsitellä uutta juoksusuhdettani. Koin syviäkin aallonpohjia kamppaillessani syyllisyyden ja epäonnistumisen tunteiden kanssa. Toki kamppailuni jatkuvat edelleen, mutta olen jo aika hyvin niskan päällä.

Lopulta kuitenkin päätin, että etäisyyden ottaminen kuvaa uutta järjestelyämme hautajaisia paremmin. Ehkä tulevaisuudessa olemme taas läheisemmät.

Kehitykseni konkretisoitui itselleni oikeastaan vasta viimeviikolla, kun matkalla kahville minua vastaan juoksi muutama lenkkeilijä. Aiemmin olisi iskenyt välitön alakulo, jota olisi seurannut yhtä nopeasti syytös: miksi minä en tänään ole juossut. Mutta nyt juoksijat vain hölkkäsivät ohitseni, enkä tuntenut kuin korkeintaan pienen ilmavirran heidän pyyhältäessään kohdallani. Tunsin itseni vapaaksi ja onnelliseksi.

Minä en enää lähde juoksemaan, jos ei tunnu siltä ja juoksen kerrallaan vain sen verran, että hyvä ja kevyt tunne säilyy. Se ei tee minusta laiskaa tai huonompaa, se tekee minusta ihmisen. Toivon, että juokseminen ja minä löydämme vielä toisemme, mutta en aseta sille suuria paineita. Ensi kesän maratoonihaaveet on laitettu talteen tulevia vuosia varten.

Rakastan juoksemista edelleen – ei kai kukaan voi lakata rakastamasta jotain, joka on niin suuri osa omaa identiteettiä – mutta nykyään minulla on vieläkin tärkeämpää: minä itse.