Muistatko vielä vapaudentunteen, joka syöksyi soluihisi kiivetessäsi takapihan metsän vanhan koivun oksille? Näit sieltä koko maailman, mutta kukaan ei nähnyt sinua. Entä se huumaava ja pökerryttävä jännitys, kun keinuit niin lujaa, että painovoiman lait melkein heittivät kuperkeikkaa ja vatsanpohjasta kouraisi pelko ja ihastus käsi kädessä? Muistatko, miltä kaatosade tuntuu? Kovan ja viileän veden kastelemat vaatteet liimautuneena ihoasi vasten, hiukset raskaina selkää pitkin valuen. Ja sinä tanssit, juokset ja liikut, koska sadekin tekee niin. Muistatko, kuinka koko maailma on vielä arvoitus, jonka sinä aiot ratkaista, muistatko elämän yhtäaikaisen keveyden, voiman ja riemun?
Kuka päätti, ettei se ole asioiden pysyvä olotila?
Jossain kummallisessa vaiheessa muutumme leijonista leijonankesyttäjiksi, vaikka uusia kesyttäjiä tämä maailma vähiten tarvitsisi. Jotkut puhuvat aikuiseksi kasvamisesta. Minä kuitenkin näen tilanteen toisin päin; emme me vain muutu ja kasva aikuisiksi, vaan oikeastaan hukkaamme lapsenomaisen minämme ja samalla yritämme kaikin keinoin mukautua siihen, minkä kuvittelemme olevan aikuista ja sopivaa. Alamme miettiä uraa ja perheenperustamista, asioiden saavuttamista niiden kokemisen sijaan. Sidomme hiuksemme ja levitämme kasvoillemme silmänympärysvoidetta ja vakavuutta. Maailma näyttäytyy meille itsestään selvänä ja valmiina – kaavoina, traditioina ja askelmerkkeinä. Tehokkuuden nimissä pysymme jatkuvassa liikkeessä. Sillä jos hetkeksi pysähtyisimme, keskittäisimme katseemme tulevaisuuden sijaan tähän hetkeen ja itseemme, saattaisimme huomata, että idea, jota pidämme aikuisuutena, onkin pelkkä hatara rakennelma.
Ehkä aikuistuminen on välttämätöntä. Kuljemme läpi elämänkaaren, lukemattomia eri fyysisiä ja psyykkisiä muutoksia. Jos vertaamme peilikuvaamme parinkymmenen vuoden takaiseen, näemme väistämättä eron. Eikä yhteiskunta ole asian suhteen yhtään biologiaa armollisempi; käy koulut, hanki työ, maksa veroja, ole vastuuntuntoinen aikuinen. Mutta miksi unohtaisimme lapsenomaisuuden kaiken tämän keskellä?
Lapsi on äärimmäisen viisas. Hän nukkuu, kun väsyttää, syö, kun on nälkä, nauraa, kun naurattaa ja itkee, kun itkettää. Lapsi liikkuu koko kehoaan käyttäen ja tavoilla, joista hän nauttii. Liike on lapselle tapa olla olemassa, ei suoritus. Lapsi on utelias ja tiedonjanoinen ja sen vuoksi nopea oppimaan. Lapsen mielikuvitus laajentaa todellisuuden rajat äärettömyyksiin, tehden jokaisesta hetkestä ihmeellisen ja merkityksellisen. Lapsen tapa olla olemassa on vaistonvaraisempi ja luonnollisempi kuin yhdenkään itsensä aikuiseksi määrittelevän, ja siksi kai me aikuiset koemme niin usein olevamme hukassa. Olemme joutuneet hiukan liian syvälle virallisuuteen ja rutiineihimme, niin että todellinen luontomme, lapsi, on hukkunut.
Mutta älä huoli, ei tilanteemme ole toivoton. Sillä tiedäthän, että sinussa sykkii yhä sama sydän kuin lapsena. Silmäsi ovat samat, kuten myös suusi, korvasi ja ihosi. Ainoastaan se, millaisina käsität aistimasi ja havainnoimasi asiat, on muuttunut – kaventunut olemattomiin. Kyse on uskaltamisesta. Ylimääräisen itsesensuurinen ja hallinnantarpeen luovuttamisesta, aistien avaamisesta äärimmilleen. Kun et jatkuvasti pyri olemaan jotain tai täyttämään jotain agendaa, sinulla on aikaa ja kapasiteettia huomata maailma kokonaisvaltaisemmin ja samalla tutustua jälleen itseesi, siihen alkuperäiseen, kaikkien määritelmien takaa paljastuvaan lapseen. Kaikki tämä vaatii vain hieman rohkeutta liikkua pois siitä, mitä olet rakentanut, kohti sitä, mikä pitää kaiken pystyssä.
Ehdottaisinkin seuraava: loiskauta keskelle vesilätäkköä, laula lujaa, kun laulattaa ja naura vielä lujempaa, kun siltä tuntuu. Hyppele, juokse, konttaa, kiipeile, ryömi, tanssi, tee kuperkeikkoja, sukella, kellu. Ihmettele ja leiki. Kysy kysymyksiä, tutki, selvitä, ole avoin. Ajattele laatikon ulkopuolelle, tai mitä laatikoista, voit heittää ne menemään! Ole Sinä niin suurella intohimolla kuin vain pystyt.
Ole kesyttämätön.