Kesyttämätön

Muistatko vielä vapaudentunteen, joka syöksyi soluihisi kiivetessäsi takapihan metsän vanhan koivun oksille? Näit sieltä koko maailman, mutta kukaan ei nähnyt sinua. Entä se huumaava ja pökerryttävä jännitys, kun keinuit niin lujaa, että painovoiman lait melkein heittivät kuperkeikkaa ja vatsanpohjasta kouraisi pelko ja ihastus käsi kädessä? Muistatko, miltä kaatosade tuntuu? Kovan ja viileän veden kastelemat vaatteet liimautuneena ihoasi vasten, hiukset raskaina selkää pitkin valuen. Ja sinä tanssit, juokset ja liikut, koska sadekin tekee niin. Muistatko, kuinka koko maailma on vielä arvoitus, jonka sinä aiot ratkaista, muistatko elämän yhtäaikaisen keveyden, voiman ja riemun?

Kuka päätti, ettei se ole asioiden pysyvä olotila?

Jossain kummallisessa vaiheessa muutumme leijonista leijonankesyttäjiksi, vaikka uusia kesyttäjiä tämä maailma vähiten tarvitsisi. Jotkut puhuvat aikuiseksi kasvamisesta. Minä kuitenkin näen tilanteen toisin päin; emme me vain muutu ja kasva aikuisiksi, vaan oikeastaan hukkaamme lapsenomaisen minämme ja samalla yritämme kaikin keinoin mukautua siihen, minkä kuvittelemme olevan aikuista ja sopivaa. Alamme miettiä uraa ja perheenperustamista, asioiden saavuttamista niiden kokemisen sijaan. Sidomme hiuksemme ja levitämme kasvoillemme silmänympärysvoidetta ja vakavuutta. Maailma näyttäytyy meille itsestään selvänä ja valmiina – kaavoina, traditioina ja askelmerkkeinä. Tehokkuuden nimissä pysymme jatkuvassa liikkeessä. Sillä jos hetkeksi pysähtyisimme, keskittäisimme katseemme tulevaisuuden sijaan tähän hetkeen ja itseemme, saattaisimme huomata, että idea, jota pidämme aikuisuutena, onkin pelkkä hatara rakennelma.

Ehkä aikuistuminen on välttämätöntä. Kuljemme läpi elämänkaaren, lukemattomia eri fyysisiä ja psyykkisiä muutoksia. Jos vertaamme peilikuvaamme parinkymmenen vuoden takaiseen, näemme väistämättä eron. Eikä yhteiskunta ole asian suhteen yhtään biologiaa armollisempi; käy koulut, hanki työ, maksa veroja, ole vastuuntuntoinen aikuinen. Mutta miksi unohtaisimme lapsenomaisuuden kaiken tämän keskellä?

Lapsi on äärimmäisen viisas. Hän nukkuu, kun väsyttää, syö, kun on nälkä, nauraa, kun naurattaa ja itkee, kun itkettää. Lapsi liikkuu koko kehoaan käyttäen ja tavoilla, joista hän nauttii. Liike on lapselle tapa olla olemassa, ei suoritus. Lapsi on utelias ja tiedonjanoinen ja sen vuoksi nopea oppimaan. Lapsen mielikuvitus laajentaa todellisuuden rajat äärettömyyksiin, tehden jokaisesta hetkestä ihmeellisen ja merkityksellisen. Lapsen tapa olla olemassa on vaistonvaraisempi ja luonnollisempi kuin yhdenkään itsensä aikuiseksi määrittelevän, ja siksi kai me aikuiset koemme niin usein olevamme hukassa. Olemme joutuneet hiukan liian syvälle virallisuuteen ja rutiineihimme, niin että todellinen luontomme, lapsi, on hukkunut.

Mutta älä huoli, ei tilanteemme ole toivoton. Sillä tiedäthän, että sinussa sykkii yhä sama sydän kuin lapsena. Silmäsi ovat samat, kuten myös suusi, korvasi ja ihosi. Ainoastaan se, millaisina käsität aistimasi ja havainnoimasi asiat, on muuttunut – kaventunut olemattomiin. Kyse on uskaltamisesta. Ylimääräisen itsesensuurinen ja hallinnantarpeen luovuttamisesta, aistien avaamisesta äärimmilleen. Kun et jatkuvasti pyri olemaan jotain tai täyttämään jotain agendaa, sinulla on aikaa ja kapasiteettia huomata maailma kokonaisvaltaisemmin ja samalla tutustua jälleen itseesi, siihen alkuperäiseen, kaikkien määritelmien takaa paljastuvaan lapseen. Kaikki tämä vaatii vain hieman rohkeutta liikkua pois siitä, mitä olet rakentanut, kohti sitä, mikä pitää kaiken pystyssä.

Ehdottaisinkin seuraava: loiskauta keskelle vesilätäkköä, laula lujaa, kun laulattaa ja naura vielä lujempaa, kun siltä tuntuu. Hyppele, juokse, konttaa, kiipeile, ryömi, tanssi, tee kuperkeikkoja, sukella, kellu. Ihmettele ja leiki. Kysy kysymyksiä, tutki, selvitä, ole avoin. Ajattele laatikon ulkopuolelle, tai mitä laatikoista, voit heittää ne menemään! Ole Sinä niin suurella intohimolla kuin vain pystyt.
Ole kesyttämätön.

Susanna Nordvall Photography / Michaela HeyLook / Kirsi Maijala

Minä en ole kaunis

Minä en ole kaunis.

Minä olen aamun varhaisin valo. Hereillä ennen muita, yksin sivelemässä keittiön pintoja, painamassa kahvinkeittimen päälle ja avaamassa parvekkeen oven. Liikun kaihdinten raossa, unisilla luomillasi ja takapihan hallansyömillä perennoilla. Keveä kuin vastasyntyneen hengitys, läpinäkyvä, pelkkä vierailija samettisessa pimeydessä.

Minä olen jalanjälki yksinäisellä rannalla, jonka löytääkseen on sotkettava hiuksensa havunneuloihin ja annettava varpujen piirtää pintanaarmuja sääriin. Pieniä kiviä kengissäsi, ehkä ripsiisi takertunutta hämähäkinseittiä pyyhkien sinä löydät minut, epäsymmetrisen painauman hiekassa. Tunnetko, kuinka minusta hehkuu ihmiskehon lämpö ja ikirouta?

Minä olen tarina, sen alku ja loppu, jokainen juonenkäänne. Mutta vasta kun huomasin, että on mahdollista olla sekä kirjailija, kertoja, päähenkilö ja lukija, tulin täydeksi. Piirrän kauniita kirjaimia tyhjälle paperille, katson kuinka ne tanssivat ja sulan mukaan iloon. Tanssini on kuritonta ja vapaata ja jokainen liikkeeni maalaa uuden kirjaimen. Katselen, kuinka ne yhdessä muodostavat sanoja ja lauseita, pian kokonainen luku on valmis. Silmistäni loistaa sen kaikki välilyönnit ja pisteet.

Minä olen tahto. Voimakas, myrskyävä, riippumaton. Minua eivät ohjaa kohtalo tai jumalat, en ole osa kenenkään suunnitelmaa. Olen oppinut, miten kasvattaa juuret syvälle maan syliin ilman, että ikinä asettuisin paikalleni. Olen oppinut suunnistamaan ilman karttoja ja kompasseja. Älä kosketa minua, elleivät omat jalkasi kanna.

Minä olen pieni pisamanaamainen tyttö, jonka letit ovat puoliksi purkautuneet. Vilkutan sinulle lähimetsän korkeimman koivun oksalta ja nauruni kaikuu helminauhana.

Minä olen enemmän kuin kaunis.

Hyviä asioita tapahtuu niille, jotka…

Sanotaan, että hyviä asioita tapahtuu niille, jotka jaksavat odottaa. Mutta tiedätkös, kasapäin enemmän onnea tuntevat ne, jotka uskaltavat onnen itselleen ottaa. Tai ehkä ottaminen on liian voimakas sana kuvaamaan tätä prosessia. Kyse ei missään nimessä ole voimakeinoista, haalimisesta, repimisestä tai pakottamisesta, vaan pienistä lempeistä teoista, keveimmillään pelkästä onnen olemassaolon sallimisesta.

Jos siis tahdot muutakin kuin vain odottaa ja toivoa hyvien asioiden tipahtelua kohdallesi, ensimmäinen askel aktiivisempaan onnellisuuteen on perustavanlaatuiseen hyvyyteen luottaminen, tai kuten aiemmin sen muotoilin, onnen olemassaolon salliminen. Sen sijaan, että ajattelisit hyvyyden tai onnen tai lempeyden tai rakkauden olevan jokin ympäristössä liikkuva, satunnaisesti näyttäytyvä ja toimiva rakenne, pyri ymmärtämään asia siten, että onni, hyvyys ja rakkaus ovat kaikkialla. Oikeastaan, kaikki olevainen ja olematon on rakennettu näiden kolmen suloisesta yhteydestä. Tällöin sinun on mahdollista löytää hyvää jokaisesta vastaantulevasta tapahtumasta ja henkilöstä, ajatuksesta, sanasta ja hetkestä. Tapasi katsella maailmaa on ratkaiseva; et enää vain passiivisesti toivo jonkin kauniin ja ihmeellisen ilmestyvän, vaan osaat etsiä sitä sieltäkin, missä muut saattavat nähdä pelkkää harmaata.

Koska hyvyys on koko maailmankaikkeuden rakennusaine, ovat luonnollisesti myös sinun solusi siitä muotoillut. Kyllä vain, juuri sinä olet hyvä, kaunis, ihmeellinen ja lempeä. Sinussa on onni. Sama pätee jokaiseen ihmiseen ympärilläsi, kuten myös niihin, joita elinpiirisi ei suoranaisesti kosketa. Tarkoitukseni ei ole yksinkertaistaa asioita tai maalata kaikkea vaaleanpunaiseksi, en väitä, etteikö surua, vihaa, pimeää ja kipua olisi, enkä voi väittää, että sinä olisit onnellinen. Tahdon vain muistuttaa, että sinut on rakennettu hyvyydestä, että kaiken raskaan ja vaikean alla lepää pieni ja sinnikäs valo. Ehkä pelkkä himmeä tuike tai tuulen voimasta värisevä liekki. Hyvien asioiden tapahtuminen vaatii syvän ymmärryksen siitä, että on itse hyvä. Että sinulla on kyvyt, tahto ja ennen kaikkea oikeus vastaanottaa se kauneus, jota maailma tälläkin hetkellä on täynnä. Tämä oivallus on menolippu elämäsi upeimpaan seikkailuun.

Niin, seikkailu. Sitä elämä lopulta on, kun lakkaat odottamasta hyvää ja uskallat sen sijaan kokea, nähdä ja luoda hyvää. Olla hyvä itsellesi. Oma suuntasi riippuu siitä, mihin sinä itse päätät navigoida, joten ole rohkea ja suunnista onnellisuuteen.

Hyviä asioita tapahtuu hyville ihmisille, toisin sanoen, jokaiselle meistä.

Hyviä asioita tapahtuu hyvyyden läsnäolon hyväksyjille.

Hyviä asioita tapahtuu niille, jotka uskaltavat seikkailla.

Vain rakkaus

Rakkaus on täydellisen määrittelemätön. Sillä ei ole rajoja – ei alkua tai loppua, ei ominaista makua tai tuoksua. Se on samaan aikaan henkäyksen kevyt ja lyijyäkin raskaampi. Ja se on kaikkialla, pitelee sinusta kiinni, vaikket koskaan sitä huomaisi.

Rakkaudella ei ole aikaa tai kasvoja. Se on vierelläsi, kun ensimmäisen kerran avaat silmäsi, liikkuu huomaamatta lävitsesi, jää sinuun asumaan. Ja kun saapuu ilta, se painaa silmäsi melkein huomaamattasi kiinni, suutelee viimeisen kerran otsalle ja antaa levon.

Katseesi kautta rakkaus heijastuu niihin, jotka sinun sieluasi liikuttavat. Pieni, lempeä liplatus vasten laituria, eräs maalaus, joka sai sinut itkemään, valonhäive siskosi, kumppanisi tai tuntemattoman kulkijan silmissä, kehräävä kissa, saunanlämmin iho, jota ilta-aurinko silittää.

Rakkaus ei ole hyvä tai paha. Rakkaus on enemmin kuin taikaa, elämää rikastuttava alkuvoima. Salaisuus kaiken takana. Rakkaus sekä sattuu, että parantaa, puhaltaa henkiin sen, minkä hetki sitten sai kitumaan. Se luo muutoksen ja opettaa siten sinut päästämään irti vanhasta, jotta voisit täyttyä jostain uudesta.

Rakkaus ei koskaan lakkaa olemasta. Se ei piiloudu, sen voimat eivät vähene. Liekki ei sammu, vaikka puhaltaisit sitä kohti keuhkojesi täydeltä, vaikka hukuttaisit sen syvimpään veteen tai pimeimpään hautaan. Sielläkin se lämmittää ja kimaltaa – leikkii vain ja on elossa.

Rakkaus ei sulje tai kahlitse. Se avaa sydämiä, lukkoja, sieluja ja solmuja – antaa sinulle vapauden. Se maalaa väreihin sävyt, huulillesi suloisimman makean, suolaisen, kitkerän ja täyteläisen. Se täyttää hiljaisuuden niin, että kuulet kaiken. Se kantaa ihollesi koko ympäröivän todellisuuden tunnun.

Rakkaus vaatii rohkeutta kohdata itsensä. Katsoa suoraan silmiin ja tuudittaa hellästi. Siellä se on, sinussa.