Liike

Liike on äidinkieleni kauneimpia sanoja. Kun lausun sen ääneen, pehmeät ja soljuvat l- ja k-kirjaimet ja rauhallisesti venyvä kaksoisvokaali muodostavat lempeän soinnin. Ajatuksissani liike kuuluu suurempaan sanojen perheeseen, jonka muita jäseniä ovat muun muassa virtaus, matka ja värähtely. Jokainen perheenjäsen kuvastaa omanlaistaan etenemisen tapaa, omanlaistaan tapaa kulkea ja elää. Liikkeen paras ystävä on energia. Ollakseen olemassa liike vaatii energiaa, toisaalta liikkeellä voidaan tuottaa energiaa. Puhtaimmillaan liike ja energia ovat yksi ja sama ja muodostavat suuren maailmaa pyörittävän voiman.

Liikkeen merkitystä vahvistavat sanan johdannaiset liikutus ja liikunta, kaksi näennäisesti hyvin erilaista, kuitenkin liikkeen yhteen sitomaa toimintaa. Liikutus on emotionaalinen reaktio, sielun voimallista liikettä, joka synnyttää minussa kyyneleet, naururypyt ja nautinnolliset, unelmientäyttämät huokaisut. Liikunta puolestaan on fyysisen kehoni liikettä, jalkapohjan painumista maahan milloin juosten, milloin hyppien tai kävellen. Liikunta on kehon laittamista uusiin asentoihin, tasapainoilua, venymistä ja voimailua. Liike on lopulta voima, joka yhdistää sieluni näkyvään ruumiiseeni, jotain hieman käsittämätöntä ja valtavan ihanaa, joka tekee minusta yhden.

Liike on yhtä kuin muutos. Muutos puolestaan on välttämättömyys, kauneuden ja tyytyväisyyden lähde. Rehellisesti sanottuna, kammoksun paikoilleni jumittumista. Minulla on kyltymätön jano nähdä, kokea ja tuntea koko kirjolla, joka maailmankaikkeudella on tarjota. Ajattelen käyneeni läpi jo useita muutoksia ja tunnen tälläkin hetkellä olevani keskellä transformaatiota. Jokin minussa liikkuu ja tekee levottomaksi, en vain ole vielä keksinyt mihin suuntaan se minua tänä toukokuisena päivänä kuljettaa. Muutoksessa, siis liikkeen ja energian täydellisessä symbioosissa, toteutuvat sekä liikutus että liikunta. Jokin – universumi, energia, Jumala, Jumalatar, luonnonvoimat, sielu, aivojeni biokemia – saa minut liikuttumaan, tuntemaan valtavalla voimakkuudella. Emotionaalinen lataus puolestaan saa aikaan konkreettisen liikkeen. Se saa minut kirjoittamaan, siis pomputtamaan sormiani näppäimistöllä, pyöräilemään työhaastatteluihin, harjoittelemaan uusia jooga-asanoita ja juoksemaan lujempaa. Kaikki se on liikuntaa, kehoni liikettä oikeaan, liikutuksen määräämään rytmiin.

En usko, että olisin onnellinen paikallani. En myöskään usko, että missään vaiheessa elämääni olen uinut niin monessa muutoksen virrassa, että olisin vihdoin päässyt sellaiselle rannalle, josta en tahdo pois. Tietenkin kaikki mitä koen, jättää jäljen. Kannan aina mukanani näkemääni ja tuntemaani, ainakin niissä määrin, mitä koen tarpeelliseksi. Ajattelen tietojeni ja kykyjeni – oikeastaan minuuteni kokonaan – olevan kumuloituva ja kasvava vara, jota voin koko elämäni ajan hoitaa, vaalia ja kehittää. Minä muutun jatkuvasti ja se on rikkaus, sillä tiedän liikkuvani oikeaan suuntaan.

Vielä lopuksi haluan palata siihen, miltä sana liike kuulostaa ja tuntuu suussa. Kokeile, sano se hiljaa tai hiukan kovempaan ääneen. Älä pidä kiireettä vaan maistele: llliiiike. Tunnetko? Pehmeä ja liplattava, rauhassa soljuva. Juuri sellainen, kuin liikkeen ja muutoksen tuleekin olla: sinusta lähtevä, sinun kuuloisesi.

18406064_10211430205982179_1218059695_o18427064_10211430205942178_112848391_o

Rauha

Rauha ei ole sitä, etteikö mitään tapahtuisi – äänetöntä, vakaata, arkaa. Rauha on sitä, kun tiedät toteuttavasi todellisia halujasi riippumatta kenestäkään muusta. Riippumatta siitä, kuinka paljon töyssyjä, mutkia ja nilkannyrjäytyksiä se polullesi aiheuttaa. Sinun unelmasi on ainoa unelma, jonka voit toteuttaa, sinun tahtosi on ainoa tahto, jonka tyydyttämiseen sinulla on keino.

Rauha on pysähtymistä keskelle myrskyä. Myrskyn aistimista jokaisella solulla, myrskyn viestin vastaanottamista. Kun kaikki sinua kevyempi nousee tuulen mukana ilmaan, huomaat mikä on merkityksellistä.

Sinä. Kaikki sinussa.

Ja kun jäljellä on vain sinä, ole sinua kokonaan. Ehkä myrsky laantuu ja horisontti kirkastuu, ehkä taivas tummenee pimeämmäksi kuin koskaan ennen. Ihaninta ja hulluinta on, ettet voi koskaan tietää. Sinulla ei yksinkertaisesti voi olla aavistustakaan siitä, mikä on huominen tai tunnin päästä. Ainoa mistä voit olla varma on se, miten kuljet vielä toistaiseksi tuntemattomaan seuraavaan hetkeen.

Eikä sinua voi ohjata sinne yksikään toinen. Kukaan ei osaa suunnistaa puolestasi. Vain sinulla on tieto siitä, miten tunnet olemassaolosi – sen miten universumi näyttäytyy sinulle. Ja tuo tieto on pyhä. Pyhän tiedon haaskausta on säilöä sitä katseilta piilossa. Jättää täysin koskemattomaksi, muka arvostaa sitä kätkemällä.

Mitä jos räjäyttäisit sen tiedon joka puolelle, kovaan ääneen, pelkän luottamuksen voimin. Ilotulitus keskellä myrskyä, tuhansien ja taas tuhansien valojen ja värien kirjo, se sinä olet. Kuuntele, mitä itsellesi tahdot sanoa ja ymmärrä se. Löydä todelliset toiveesi, unelmasi ja tehtäväsi. Toteuta ne huolimatta uusista myrskyistä – myötätuuli jouduttaa kulkuasi, vastatuuli valaa sinut voimalla.

Muista, ettei yksikään myrsky voi pyyhkiä sinua pois.

Rauha on oman äänen kuuntelemista keskellä desibelisaastetta. Rauha on omaan näköön luottamista pilkkopimeässä.

17761721_10211092702824811_902672566_o

 

Oodi aamulle

Aurinko ei ole vielä noussut niin korkealle, että se häikäisisi, mutta tarpeeksi saadakseen makuuhuoneen seinät läikkymään pehmeiden ja lämpimien sävyjen tahdissa. Olet painoton ja se on kaunista.

Astelet keittiöön varovasti ja harkiten, ettet särkisi aamua. Kaikki on päällystetty puhtaan valon värisellä untuvalla ja ohi lipuvilla ajatuksilla. Jokainen hetki on täynnä lupauksia, jokainen hetki on täynnä vain vähä kerrallaan nousevaa päivää.

Kahvinkeittimen ääni säestää sinua avatessasi parvekkeen oven. Kirpeä ilma huuhtelee yön rippeet pois huoneistosta ja harteiltasi. Annat viileyden laskeutua jokaiseen nurkkaan, jokaiseen pintaan ja huonekaluun. Ihollesi se laskeutuu viimeisenä, juuri ennen kuin ovi sulkeutuu.

Aamu maistuu tummalta ja paahteiselta kahvilta sekä vesilasilliselta. Aamu maistuu eilisiltaiselta suudelmalta ja vastapestyiltä hampailta. Aamu maistuu lempeämmälle kuin yksikään kokemasi ilta.

Kun kissa kehräten nukahtaa syliisi, huomaat päivän jo melkein saapuneen. Yhdellä syvällä hengityksellä imet loput aamusta itseesi ja jäät odottamaan huomista.

17670515_10211058237683204_177765357_o

Rakastan aamuja.

Aikaisia, puoliunisia, auringonsäteillä kyllästettyjä keväisiä hetkiä. Niissä on jotain niin pyhää ja kaunista, jotain sellaista, mitä yksikään toinen vuorokaudenaika ei minussa saa aikaan. Aamu on aina alku, puhdas ja viaton, mutta samalla voimakas ja täynnä mahdollisuuksia. Aamu on minun ikioma pakopaikka, jota en salli pilattavan kiireellä, melulla tai laihalla kahvilla.

Aamu pelastaa minut edellisen yön painajaisilta ja saattaa uuden päivän kynnykselle.

Miltä musta tuntuu

Valtavan voimakas energia, joka johdattaa sinua tiettyyn suuntaan, vaikket osaa sanoa miksi. Olet silti täysin varma, että suunta johon kuljet, on ehdottoman oikea.

Tasaisin väliajoin aaltona ylitsesi pyyhkivä muutoksentarve, jonka seurauksena kaikki tietämäsi kääntyy ympäri tai ainakin liikahtaa johonkin uuteen suuntaan.

Onko tuttua? Minulle ainakin.

Olen kyllästymiseen asti saanut kuulla olevani tuuliviiri ja levoton sielu. Myönnän, että elämäni on sisältänyt ehkä tavallista enemmän hakemista ja etsimistä, minkä lisäksi olen melkoisen nopea liikkeissäni. Se, että asiat ovat tänään yhdellä lailla ei kerro mitään seuraavista päivistä, kuukausista tai vuosista. Aloilleen asettuminen on minulle vieras toimintatapa, lähes pelottava. Miksi en kääntäisi vielä yhtä sivua, kerta minulla on mahdollisuus?

Vaikka levottomuus ja tuuliviirimäisyys niin vihjaavatkin, ei kyse ole (eikä koskaan ole ollut) päättämättömyydestä. Päinvastoin, olen aina ollut sataprosenttisen varma tekemistäni suunnanmuutoksista, liittyivätpä ne ihmissuhteisiin, opiskeluun, eettisiin valintoihin tai johonkin arkipäiväisempiin ratkaisuihin. Minusta on yksinkertaisesti vain tuntunut, että tämä ajanjakso on käyty läpi ja uusi on alkamassa. Että juuri nyt olisi aika lähteä toiseen suuntaan. Ja sitä tuntemusta noudattaen olen aina löytänyt jotain edellistä kauniimpaa.

Tunne isolla T-kirjaimella on ainoa oikea kompassini. Se on sama, joka toisille on intuitio, vaisto, johdatus, toisille jokin neurobiologisesti selitettävä malli tai ehkä eri uskontojen jumaluudet. Sillä miksi Tunnetta kutsun ei liene väliä, tärkeintä on, että luotan siihen täysin. Luottamus Tunteeseen on rakentunut vähitellen. Olen aina ollut erittäin emotionaalinen ja tuntenut voimakkaasti itselleni tärkeiden asioiden puolesta. Uskon, että sensitiivisyyteni ilmenee myös herkkyytenä erilaisia energioita ja vihjeitä kohtaan – tuntemuksina, jotka saavat minut tekemään, ajattelemaan ja elämään tietyllä tavalla. Tunne pakottaa minut kuuntelemaan ja laittaa liikkeelle.

Toisinaan kasvaminen tällaisen herkkyyden kanssa on ollut haastavaa. Muun muassa ammatinvalinta-asia on osoittautunut liki mahdottomaksi, sillä kiinnostuksenkohteeni vaihtelevat tasaisin väliajoin (edelleenkin on hankala vastata “Mikä sinusta tulee isona?” – kysymykseen). Toinen on itku. Luultavasti olet nähnyt minut useammin kyyneleet poskilla kuin ilman. Nykyään kyyneleet saavat tulla, kun tulevat, mutta vielä lukioikäisenä muistan ajatelleeni olevani niiden vuoksi muita heikompi ja jollain tapaa epäkypsempi. Todellista epäkypsyyttä taisi kuitenkin olla kyynelten nieleminen silloin, kun ne kirvelevinä olivat jo verkkokalvoilla valmiina purkautumaan.

Olen luultavasti käynyt enemmän kamppailuja itseni hyväksymisen kanssa, kuin minkään muun asian. Toisaalta en tahtoisi vaihtaa itsestäni palastakaan pois. Tunne on tärkein voimavarani ja sen avustuksella uskon nähneeni enemmän kuin moni ikäiseni. Samalla jokainen itseäni tutkiva ajatus, ristiriitainenkin, on vahvistanut minä-kuvaani ja ymmärrystäni omiin kykyihini, mahdollisuuksiini ja heikkouksiini nähden.

Samalla koen myös aina olleeni onnekas ja jopa etuoikeutettu, kun olen saanut tehdä valintoja vain ”koska musta tää tuntuu oikeelta”. Toki jokaisella tilanteella on kyseenalaistajansa – ne, jotka sanovat ”Rauhoitu” tai ”Onko aina pakko tuntua niin paljon kaikelta?” – mutta uskon vakaasti, että ihmiset, jotka pidän lähelläni, joita rakastan ja jotka tuntevat minut läpikotaisin luottavat yhtä paljon Tunteeseeni kuin minä itse.

Vaikka Tunne on osa minua ja olemistani, vaatii se loistaakseen myös pientä hallintaa. Nyt kun olen jotenkuten sinut sen kanssa, millainen olen; lujaa tunteva ja kokeva, muutosta kaipaava ihmisolento, on projektini ollut tämän ominaisuuden täysipainoinen hyötykäyttö. Tosiasia nimittäin on, että vaikka kuinka tahtoisin kuunnella jokaista universumin vihjettä ja heittäytyä kaikkien minua koskettavien energiavirtojen vietäväksi, se kuluttaisi minut lopulta loppuun. Koska tiedän Tunteen olevan oikea ja varma, en voi myöskään olla kuuntelematta sitä. Voin kuitenkin antaa pienempien sykäysten lipua hiljalleen uloshengityksen mukana ohi niin, että minulle jää voimaa keskittyä siihen, mikä sillä hetkellä on oleellista. Uskon, että kaikelle on aikansa ja paikkansa, jolloin Tunne kyllä palaa, jos niin on tarkoitus.

 Jokaisella teistä on Tunne. Se on se pieni värähdys, pilke silmäkulmassa, aavistuksenomainen tuulenvire tai magneettinen voima, joka saa liikkeelle. Tai ehkä se viestii, ettei liikettä tarvita, tässä on juuri hyvä. Minun Tunteeni on ikuisesti virtaava energia, joka tietää, että ainoa pysyvä asia on muutos.

Perjantaiaamu

Koska olen ollut kirjoittamatta käsittämättömän pitkän ajan, oli asialle tehtävä jotain. Koko viikon ajan olen pyöritellyt päässäni (ok, myös ääneen) sitä, mitä tämä jotain voisi olla, pääsemättä juuri minkäänlaiseen lopputulokseen. Kuitenkin tänään, kun jälleen tuskailin kirjoittamattomuuteni ja (näennäisen?) luovuuskatoni kanssa ajattelin, että mitäpä jos kirjoittaisinkin tästä hetkestä. Niin kuin päiväkirjaa. Ihan vaan sanoja sanojen perään sitä mukaa, kun asioita tapahtuu. Lukijan kannalta todella tylsä idea (etenkin tällaisena aamuna kun mitään kiinnostavaa – tai ylipäätään mitään – ei tapahtunut), omalta kantiltani suorastaan nerokas – ainakin olin herännyt ja hengittänyt, siitä saa jo pari lausetta, kaikki loppu onkin pelkkää plussaa.

Joten saanko esitellä tositarinan suoraan ihkaoikeasta elävästä elämästä:

Mitä tapahtui Pinjalle noin klo 7:45-10:00 perjantaiaamuna

Sataa tiheitä ja pieniä, jääpuikoilta kasvoillani tuntuvia pisaroita. Luulin, että jalkoihini aamulla vetämäni vaelluskengät olisivat vesitiiviit, mutten tullut ajatelleeksi, että tuskin ne kuitenkaan puhaltavat itsensä vesisateessa kuivaksi, mikäli sattuvat hörppäämään kauluksestaan lätäkön ravat. Varpaita paleltaa ja sormia vielä enemmän, on vaikea tarttua yliopiston oven kahvaan ja vetäistä se auki.

Ensimmäinen nielaisu kahvia on liian malttamaton (huulet, kieli ja kitalaki palavat samassa järjestyksessä) mutta silti täydellinen. Puhallan kuppiin ja otan seuraavan hörpyn rauhallisemmin. Annan kuuman juoman soljua suuhuni ja lämmön levitä kurkun kautta lopulta koko rintakehään. Istahdan tuolille – tarkemmin sanottuna koulun kirjaston nojatuolista parhaimmalle, sille josta on esteetön näköala ulos ja mahdollisuus nostaa jalat jumppapallon päälle lepäämään – ja riisun litimärät kenkäni.

Oikeastaan minun pitäisi lukea, kohta ehkä tartunkin kirjaan, mutta vaatii pienen hetken ennen kuin on täysin valmis aloittamaan työt etenkin, kun takana on kevättalven sateessa ja tuulessa rämmitty matka ja käsissä aamun ensimmäinen kuppi kahvia (toim.huom. osta kahvipaketti kotiin! ja vessapaperia!).

Mukavuus hiipii minuun ärsyttävän hitaasti. Vilunpuistatukset eivät ota loppuakseen ja piposta sähköiset hiukset liimaantuvat poskiini ja tunkevat kahvin mukana suuhun. Kulaus kulaukselta minuun valuu kuitenkin helpotusta ja soluni ymmärtävät alkaa pilkkoa energiaa lämmöksi. Silti edelleen on silkka mahdottomuus noukkia kirja repusta ja jatkaa aukaisemalla sen kannet. Ei, nyt kun olotila on kutakuinkin sopiva, on siitä otettava kaikki irti. Myhäilen syvällä nojatuolissa kirjaston tarjoama fleece-huopa harteillani ja katselen ikkunasta ohi ajavia autoja ja jatkuvasti tihenevän sateen jälkiä tienvarren syvissä lätäköissä.

Rauha, se minussa kai jyllää siinä lojuessani. Oikeastaan rauhantunne on melkoisen hätkähdyttävä, samanlainen, kun tavatessasi jonkun jossain, missä et koskaan olettaisi häntä tapaavan. Yllätys tai ainakin erikoinen yhteensattuma; yleensä kolea sää ja lukematon kirja saavat minut lähinnä ahdistuneeksi. Tai ehkä vain sekoitan rauhantunteen mukavuuteen ja vähitellen lämpeneviin varpaisiini ja todellisuudessa levottomuus vain odottaa sateestaselviytymisen ensihuuman laskeutumista. Kuinka tahansa, on hyvä.

Istun ja odotan pakottavaa tunnetta, ajatusta joka syyttelisi ja repisi niin kauan, kunnes uskoisin paikallaan istumisen olevan perisynti ja saamattomuuden huippu ja alkaisin omantunnontuskissani tehdä jotain. Kun tunnetta ei hetkenkään kuluttua kuulu, olen varma löytämästäni rauhasta tai ainakin toistaiseksi voimassa olevasta tasapainosta kaiken kiikkumisen ja heilahtelun välillä. Päätän hakea vielä toisen kupin kahvia, sen juomiseen ja näennäisen tehottomaan oleiluun käytän ylimääräiset puoli tuntia.

Huomaan, että on täydellinen hetki aloittaa lukeminen.

Jälkisanoina mainittakoon, että sain kirjan silmäiltyä kannesta kanteen ja sen kunniaksi join vielä kolmannen kupin kahvia.

Kun parhaasta ystävästä tulee hirviö

Minun vartaloni on arvokas, kaunis ja ainutlaatuinen. Se on ainoa koti, joka ei koskaan katoa tai muutu toiseksi.

Kroppani ei todellakaan aina ole ollut minulle ystävä. Oikeastaan vasta viimeisien viikkojen ja kuukausien viikkojen aikana olen onnistunut rakentamaan kehostani kummitustalon sijaan temppelin (tai prinsessalinnan tai huvikummun tai kesämökin tai jonkin muun ihanan). Kyse on radikaalista elämäntapamuutoksesta. Luultavasti suurimmasta, johon olen ikinä pystynyt.

Olen lopettanut pakottamisen.

Vuosikaudet minä juoksin. Heräsin vähintään viitenä aamuna viikossa lenkille. Satoi tai paistoi, kolotti tai pakotti, olipa kiire tai ei, juoksemaan oli päästävä. Laskin kilometrejä, hikipisaroita, ylämäkien määriä, lenkkarinpohjieni kulumia. En uskonut olevani tehokas ja hyödyllinen, mikäli päiväni ei alkanut reippaasti hölkötellen, eikä edes korvaava harjoitus, sama se kuinka rankka, ollut yhtä hyvä kuin juokseminen.

Minuun sattui useasti ja paljon, olin käsittämättömän väsynyt. Koska kuntoni on surkea, ajattelin automaattisesti ja päätin korjata tilanteen juoksemalla entistä enemmän ja tällä kertaa kiinnittämällä huomiota myös ruokavalioon, joka gluteenittomalla kasvissyöjällä muutenkin on rajoitettu.

Kai on sanomattakin selvää, että väsyin entisestään. Samalla kasvoi ahdistus. Olen laiska, ruma, epäonnistuja. Käytin valtavasti energiaa liikunnan ja syömisen suunnitteluun, pidin kaikkia muita itseäni reippaampana ja kaikin puolin parempana. Iltaisin päässäni pyöri juoksemattomat kilometrit ja jokainen uusi aamu alkoi itkuisella lenkillä.

Sitten eräs aamupäivä – lenkillä, kuinka muutenkaan – minä vain pysähdyin. En oikeasti jaksanut. En halunnut ottaa enää yhtäkään askelta juosten. Lysähdin polvilleni ja itkin niin kauan kunnes palelsi ja kävelin rauhassa kotiin. Päätin etten juokse ainakaan kolmeen päivään.  Luulen, että se päätös pelasti minut joltain paljon vakavammalta.

On ollut vaikea pysähtyä kuuntelemaan itseään. Vaikeinta on kuitenkin ollut ymmärtää, kuinka liikkumisentarpeeni on ollut täysin oman pääni sisäinen rakennelma. Minä olen keksinyt, että minun on pakko juosta, minä olen vain kuvitellut, että jatkuvasti väsynyt kehoni on merkki ahkeruudesta ja äärimmäisen suorituskyvyn saavutuksen vaatima sivutuote.

Aluksi tulin valtavan surulliseksi. Tuntui, että joudun pitämään rakkaalle ystävälleni hautajaiset ja podin omantunnontuskia, kun en osannut käsitellä uutta juoksusuhdettani. Koin syviäkin aallonpohjia kamppaillessani syyllisyyden ja epäonnistumisen tunteiden kanssa. Toki kamppailuni jatkuvat edelleen, mutta olen jo aika hyvin niskan päällä.

Lopulta kuitenkin päätin, että etäisyyden ottaminen kuvaa uutta järjestelyämme hautajaisia paremmin. Ehkä tulevaisuudessa olemme taas läheisemmät.

Kehitykseni konkretisoitui itselleni oikeastaan vasta viimeviikolla, kun matkalla kahville minua vastaan juoksi muutama lenkkeilijä. Aiemmin olisi iskenyt välitön alakulo, jota olisi seurannut yhtä nopeasti syytös: miksi minä en tänään ole juossut. Mutta nyt juoksijat vain hölkkäsivät ohitseni, enkä tuntenut kuin korkeintaan pienen ilmavirran heidän pyyhältäessään kohdallani. Tunsin itseni vapaaksi ja onnelliseksi.

Minä en enää lähde juoksemaan, jos ei tunnu siltä ja juoksen kerrallaan vain sen verran, että hyvä ja kevyt tunne säilyy. Se ei tee minusta laiskaa tai huonompaa, se tekee minusta ihmisen. Toivon, että juokseminen ja minä löydämme vielä toisemme, mutta en aseta sille suuria paineita. Ensi kesän maratoonihaaveet on laitettu talteen tulevia vuosia varten.

Rakastan juoksemista edelleen – ei kai kukaan voi lakata rakastamasta jotain, joka on niin suuri osa omaa identiteettiä – mutta nykyään minulla on vieläkin tärkeämpää: minä itse.

Kevääntuntu

Tunne siitä, että aivan pian, ehkä jo yhdessä yössä kaikki mahdollinen vain herää, sulaa, pehmenee ja aukeaa. Muuttuu lempeämmäksi.

Tunne on niin väkevä, että se saa minut pysähtymään mäen korkeimmalle kohdalle, juuri sille johon valo aamupäivisin esteettä osuu, ja tervehtimään aurinkoa. Painan rukkaset hankeen ja luulen tuntevani kallion lämmön sen alla. Varjoni tanssahtelee rauhallisesti ja ilma on juuri tarpeeksi lauha, etteivät syvätkään hengenvedot saa rintaa vihlomaan.

Aurinko tervehtii takaisin, kertoo saapuvansa pian. Ihan pian ja ihan lähelle.

Tämän talven lumi tuntuu jo aivan liian raskaalta kengänpohjissa. Tahtoisin haalia kaiken lämmön hetipaikalla, huutaa ihanan auringon luokseni välittömästi. Tahdon pakata jokaisen lapasparini ja toppatakkini häkkivarastoon ja syödä jäätelöä ja maata laiturilla ja juosta kuivilla, päivänpaahtamilla poluilla. Tahdon kasvot täyteen pisamia ja vaatteet nurmitahroihin ja liplattaa sormia vedessä ja ahmia vatsan kipeäksi mansikoista.

Aurinko silittää poskipäätäni tavalla, jonka olin jo unohtanut – pehmeästi, lähes huomaamatta – ja pyytää kärsivällisyyttä.

Olisi upeaa osata iloita valossa kimaltavista kinoksista ja pakkaspunaisista poskipäistä, mutta se on hankalaa varpaat jäässä.

11354987_10206102356149263_333621590_n
Kuva ei valitettavasti liity tapaukseen.