Vain rakkaus

Rakkaus on täydellisen määrittelemätön. Sillä ei ole rajoja – ei alkua tai loppua, ei ominaista makua tai tuoksua. Se on samaan aikaan henkäyksen kevyt ja lyijyäkin raskaampi. Ja se on kaikkialla, pitelee sinusta kiinni, vaikket koskaan sitä huomaisi.

Rakkaudella ei ole aikaa tai kasvoja. Se on vierelläsi, kun ensimmäisen kerran avaat silmäsi, liikkuu huomaamatta lävitsesi, jää sinuun asumaan. Ja kun saapuu ilta, se painaa silmäsi melkein huomaamattasi kiinni, suutelee viimeisen kerran otsalle ja antaa levon.

Katseesi kautta rakkaus heijastuu niihin, jotka sinun sieluasi liikuttavat. Pieni, lempeä liplatus vasten laituria, eräs maalaus, joka sai sinut itkemään, valonhäive siskosi, kumppanisi tai tuntemattoman kulkijan silmissä, kehräävä kissa, saunanlämmin iho, jota ilta-aurinko silittää.

Rakkaus ei ole hyvä tai paha. Rakkaus on enemmin kuin taikaa, elämää rikastuttava alkuvoima. Salaisuus kaiken takana. Rakkaus sekä sattuu, että parantaa, puhaltaa henkiin sen, minkä hetki sitten sai kitumaan. Se luo muutoksen ja opettaa siten sinut päästämään irti vanhasta, jotta voisit täyttyä jostain uudesta.

Rakkaus ei koskaan lakkaa olemasta. Se ei piiloudu, sen voimat eivät vähene. Liekki ei sammu, vaikka puhaltaisit sitä kohti keuhkojesi täydeltä, vaikka hukuttaisit sen syvimpään veteen tai pimeimpään hautaan. Sielläkin se lämmittää ja kimaltaa – leikkii vain ja on elossa.

Rakkaus ei sulje tai kahlitse. Se avaa sydämiä, lukkoja, sieluja ja solmuja – antaa sinulle vapauden. Se maalaa väreihin sävyt, huulillesi suloisimman makean, suolaisen, kitkerän ja täyteläisen. Se täyttää hiljaisuuden niin, että kuulet kaiken. Se kantaa ihollesi koko ympäröivän todellisuuden tunnun.

Rakkaus vaatii rohkeutta kohdata itsensä. Katsoa suoraan silmiin ja tuudittaa hellästi. Siellä se on, sinussa.

21439357_10212441387501085_246023687_o
Tuntea rakkaus pelkässä tuulenvireessä.
Advertisements

Oikea suunta

Sinulle, joka vielä etsit. Olet rohkeampi kuin uskotkaan.

Hän ei enää tiennyt kuka oli. Kaikki mitä hän joskus oli kuvitellut olevansa tai miksi hän luuli tulevansa, valui holtittomana sormien lomasta johonkin, mihin hän ei yltänyt.

Paradoksaalista kyllä, mutta kaikki alkoi siitä, kun hän löysi itsensä. Oikeastaan, hän löysi sen mitä tahtoi olla. Hän kutsui sitä suunnaksi. Suunta tuntui hyvältä ja oikealta, Suunta oli yhtä kuin unelmat, haaveet ja suunnitelmat – se oli tulevaisuus niin täydellisenä, kuin sen ikinä pystyi kuvittelemaan. Suunta samaan aikaan veti häntä puoleensa ja oli valmiina hänessä itsessään – kumpaakin äärettömän voimakkaasti.

Mitä suunta sitten käytännössä oli? Sitä hänen oli vaikea selittää, sillä ainoa, mikä suuntaa edes jotenkuten kuvasi, oli Tunne. Niin, suunta oli ennen kaikkea tunne siitä, että jotain oli tehtävä tietyllä tavalla. Toisella tavalla. Se, mitä hän oletti suunnan avulla saavuttavansa, oli puolestaan helpompi tehdä selväksi. Suunta olisi hänen polkunsa tasapainoon ja tyyneyteen, sitä hän kaipasi kaiken myrskyn ja muutoksen keskellä. Hän näki kirkkaana mielessään tasaisen, turvallisen ja tavallisen kauniin elämän, täynnä lempeitä kosketuksia ja levollisia yöunia.

Hän päätti laittaa kaiken likoon suunnan vuoksi. Hän kirjoitti ylös jokaisen unelmansa ja alkoi juosta suuntaa kohti. Hän opetteli keskittymään, meditoimaan, olemaan positiivinen tilanteesta toiseen. Hän harjoitteli ja harjoitteli. Hän etsi tasapainoa, hän etsi kauneutta, hän etsi hymyä. Hän kiipesi, kaivoi, käänsi kiviä, kantoja, raivasi kirjahyllyjä ja mielensä sopukoita. Etsi etsimistään. Mikään ei häntä pysäyttäisi, sillä tällä kertaa hän tunsi oikeasti kulkevansa kohti jotain tärkeää.

Kului paljon aikaa ja vielä enemmän voimia. Hän oli ottanut pieniä askeleita suuntaa kohti. Liian pieniä omasta mielestään, vaikka koko hänen olemassaolonsa oli omistettu sille, että suunta viimein johdattaisi hänet sellaiseksi, mitä hän tahtoi niin palavasti olla. Myrsky ei tyyntynyt hänen käsissään, ja hän oli vähällä hukkua sen aiheuttamiin aaltoihin. Hän oli niin uupunut, että oli valmis päästämään irti.

Viimeisillä voimillaan hän katsoi ympärilleen ja näki paljon. Hän näki hyviä ihmisiä, joilla oli hyvä olla, hyvä sydän, hyvä elämä. Maailma näyttäytyi kaikissa sille kuuluvissa väreissä. Hän pysähtyi vielä katsomaan peiliin. Värit katosivat ja oli pimeää. Hän ei nähnyt mitään, peili oli täynnä tyhjää, pelkkiä kaikuja ja varjoja. Missä minä olen? Kaiken etsimisen keskellä hän oli joutunut hukkaan. Hän oli eksynyt jonnekin odotusten ja todellisen maailman harmaaseen välitilaan, jossa millään ei ollut muotoa ja jossa kaikki, eniten hän itse, olivat yhtä merkityksettömiä ja sotkussa. Hän ei kyennyt tarttumaan kiinni unelmistaan, ja se voimakas kipinä, suunta, joka häntä oli vienyt, oli haudattu.

Hän ei tuntenut mitään. Sade ei saanut häntä enää tanssimaan, kasteli vain ja aurinko ei piirtänyt yhtään pisamaa hänen nenänvarteensa, pelkkiä varjoja edellisten päälle. Hän ei osannut nauttia mistään, mikä ennen oli saanut hänen silmänsä syttymään. Hänen kehonsa ei halunnut liikkua, hänen kätensä ei osannut tarttua kynään, jokainen sana, jonka hän luki, tuntui kipuna ohimoilla. Hän ei liikuttunut musiikista, väreistä tai toisista ihmisistä. Jos hän itki, kyyneleet olivat täynnä ahdistusta, pelkoa ja epätoivoa, nauru oli terävää ja teennäistä. Hän ei tuntenut olevansa nainen, ei ihminen lainkaan. Pelkkä ihmisen muotti, joka oli unohdettu täyttää.

Kun ei ollut suuntaa, ei ollut mitään, mitä seurata. Oikeastaan hän oli niin eksynyt, että vaikka hänen käteensä olisi ojennettu kartta, johon suunta olisi piirretty, hän ei olisi osannut seurata sitä. Niinpä hän luovutti. Päästi irti, ja tiputti käsistään kaiken sen, mitä oli joskus kuvitellut hallitsevansa. Oman mielensä ja tulevaisuutensa, tai sen mitä niistä oli enää jäljellä – raskaiksi puristuneita kiviä, joiden ainoa tehtävä oli estää häntä nousemasta. Hän laski katseensa kohti tyhjiä kämmeniään, niitä samoja, jotka olivat niin kovin pitäneet kiinni kaikesta siitä mitä hän tahtoi. Kämmenet olivat kovat, melkein kuin niistä äsken tippuneet kivet, ja piirtyneet täyteen pieniä haavoja. Työmiehen kädet.

Niin, sellainen hän oli ollutkin, projektityöläinen. Niin vankkumattoman kiinni työssä ja päämäärässä, että oli unohtanut, miten olla kokonainen kaiken keskeneräisyyden kanssa. Hän oli tehnyt löytämästään suunnasta pelkän työkalun, vaikka tosiasiassa suunta oli kaiken voiman lähde, selittämättömyydessään täydellinen tunne. Hän oli luonut painajaisen, jossa hän oli jatkuvasti menossa kohti, saavuttamassa, ottamassa kiinni, jotain, joka oli häntä itseään nopeampi. Palkinto odotti tulevaisuudessa, tämä hetki oli ahdas selviytymisen tila. Siten hän oli liian kauan elänyt.

Tyhjinä hänen kätensä olivat kevyet, lähes painottomat. Sormien nivelet ja lihakset olivat uupuneet ja kankeat, niiden ei enää tarvinnut puristaa. Ainoa mitä tarvitsi, oli hiljaa keinua hengityksen mukana. Hän ei ehkä ollut onnellinen, luottavainen tai vakaa, mutta hän oli turvassa. Hän oli pysähtynyt jonkun merkittävän äärelle – paljon merkittävämmän, kuin yksikään tulevaisuudenkuva tai unelma. Hän oli pysähtynyt tähän hetkeen. Hetki oli vaikea, kipeä ja ruma ja silti hän jäi siihen. Silti hän oli siinä turvassa. Hän antoi kyynelien valua kämmenten haavoihin, suolainen vesi samanaikaisesti kirveli ja puhdisti.

Ja silloin, haavat ja sydän auki, unelmat haudanneena ja suunnasta eksyneenä, hän tunsi.

21245483_10212401989756166_2103728592_n

Tyttö, Poika ja Varjo

Tämä kertomus on kiitosviesti puolisolleni. Olet rakas, olet minulle kallio.

Kerran, ei kovin kauan aikaa sitten, tapasivat Tyttö ja Poika. Kaikki oli sellaista, kuin Tyttö kuvitteli elokuvien elämän olevan; intensiivistä, impulsiivista ja syvälle luotaavaa. Loputtomiin jatkuvia keskusteluja, keskiyön kävelyretkiä, iltapäiviksi ja illoiksi muuttuvia aamuja. Oikeastaan Tyttö ei kai uskonut, että Pojan kaltaisia olisi elokuvien ulkopuolella edes olemassa.

Poika oli monella tapaa ainutlaatuinen. Hän oli ensimmäinen, joka toi Tytölle neilikoita, ensimmäinen, jolle Tyttö uskalsi näyttää kirjoittamiaan runoja, ensimmäinen, jolle hän saattoi kertoa liikuttuneensa kyyneliin katsellessaan aamutyyntä järveä. Poika oli niin täydellisellä tavalla ensimmäinen, että Työstä alkoi tuntua hänen olevan myös viimeinen.

Kului aikaa – ehkä päiviä, viikkoja tai kuukausia (ei ollut heidän tapaistaan laskea) – ja Tytöstä ja Pojasta muovautui yksi. Ja kun kahdesta tulee yksi, muuttuu kaikki luonnollisesti hieman tavallisemmaksi. Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin, tavallinen oli heille äärettömän kaunista. Se merkitsi, että Tytöstä ja Pojasta tuli osa toistensa arkea ja elämää. Ruusuilla tanssiminen vaihtui vaellukseksi kohti yhteistä päämäärää.

Mutta tiedättehän, ihmisillä on monta puolta, joista osa on jopa sellaisia, joihin he eivät edes itse ole tutustuneet. Ja kun tällaiset puolet tahtovat päästä esille, me muutumme.

Tyttö oli jo pitkään aistinut Varjon. Se asui pienissä ja yksinäisissä illan hetkissä, nosti päätään yhä useammin ja useammin. Aluksi tyttö piti Varjoa harmittomana. Otan sen mukaan vain silloin tällöin, niin se pysyy aisoissa, hän ajatteli jättäessään väliin aamiaisen ja pakottaessaan väsymyksestä väärät jalkansa juoksemaan saman ylämäen aina uudelleen ja uudelleen. Mutta kuten aina, pikkusormen ojentajalta nielaistaan pian koko käsi. Niin kävi myös Tytön ja Varjon leikin kanssa.

Puoli huomaamatta Tytön ja Pojan kanssa saman katon alle oli muuttanut Varjo. Varjo oli jo niin musta, että se sai Tytön kutistumaan olemattomiin, painumaan kasaan ja nöyrtymään mihin ikinä Varjo tahtoikaan. Tytöstä oli jäljellä enää ajatus ja jokapäiväinen itku. Hän oli kipeä, eikä erottanut itseään enää Varjosta. Varjo oli niin pimeä, että Tyttö luuli sen työntävän Pojan pois. Oikeastaan hän toivoi sitä salaa. Hän oli itse vastuussa Varjostaan ja kauheuksista, mitä se sai aikaan. Ei olisi kenenkään toisen tehtävä myöskään taistella sitä vastaan, saati pelätä sitä tai kärsiä sen vuoksi.

Mutta Poika pysyi. Poika piti Tytöstä kiinni kaikin voimin, halasi kerta toisensa jälkeen itseään vasten sen, mitä Tytöstä oli jäljellä – lähes pelkkää uupumusta. Kukaan ei tiedä miten poika jaksoi. Tuskin hän on aivan varma itsekään.

Pojan rintaa vasten Varjo pelkäsi. Se tunsi Pojan tasaisena ja lämpimänä hakkaavat sydämenlyönnit, se tiesi, että niiden avulla Tytössä saattaisi herätä Valo. Ja tosiaan, joka kerta, kun Pojan sydän löi, Tyttö vahvistui. Ja joka kerta, kun Poika veti Tytön kiinni itseensä, kavahti Varjo yhä kauemmas. Näin jatkui ja jatkui, ja eräänä aamuna he kumpikin heräsivät hymyyn. Miten Poika sen teki? Taikaa, ajatteli Tyttö.

Jos tämä olisi satu, nyt olisi onnellisen lopun aika. Mutta koska on kyse jostakin paljon hienommasta – elämästä nimittäin – en voi antaa onnellista sen koommin kuin onnetontakaan loppua. Oikeastaan loppua ei ole lainkaan.

Tytön ja pojan sormet ovat edelleen toistensa lomassa ja he katselevat samaan suuntaan. He nauravat, itkevät, puhuvat maailmankaikkeudesta tai istuvat vaiti, paiskovat ovia, suutelevat sopimukseksi, tuntevat olevansa oikeassa paikassa. Mitä Varjoon tulee, on se vieläkin olemassa, mutta vain ohikiitävissä hetkissä. Niin kevyenä, että Pojan on helppo puhaltaa se Tytön kasvoilta pois ja silittää sen tilalle Valo.

Pinja + Marko-244
© Patrick Karkkolainen

Rakkaus > Pelko

Ei ole tapaistani purkaa blogissa yhteiskunnallisia näkemyksiäni ja olenkin pitänyt linjan henkilökohtaisissa, itseäni käsittelevissä teemoissa. Osittain siksi, ettei minulla ole ehkä ollut tarpeeksi sanoja kertoa ajatuksistani ja osittain omaa diplomaattisuuttani – en ole tahtonut provosoida enkä aiheuttaa negatiivista energiaa. Olemme kuitenkin päässeet pisteeseen, missä koen välttämättömäksi nostaa kissan pöydälle. Kuten arvata saattaa, kyse on eilispäivän surullisesta tapahtumasarjasta Turussa (jos olet jotenkin onnistunut välttymään tiedolta, voit lukea siitä esimerkiksi täältä).

Ihan aluksi tahtoisin selventää, että mielestäni kaikki väkivalta on aina väärin ja tuomittavaa. Rikos on rikos, tekipä sen minkä näköinen, kokoinen, mihin tahansa sosioekonomiseen luokkaan kuuluva tai millä tahansa tavalla uskonnollisesti tai poliittisesti suuntautunut henkilö.

Olen itkenyt tapahtuneen takia paljon. Ensin itkin kesken päättyneiden elämien vuoksi, jonka jälkeen kyyneliä tipahteli poskilleni niiden takia, joiden elämässä on nyt yksi käsipari vähemmän, jota pidellä. Itkin tapahtunutta, itkin sitä sattumusten ketjua, joka tällaiseen on johtanut. Kai itkin myös hiukan omaa toivottomuuttanikin, sekä sitä hallitsematonta kaaosta, jonka tapahtuma sai päässäni pyörimään. Viimeisenä itkin huomatessani sen käsittämättömän vihan ja pelon ilmapiirin, mikä tapahtuneen jälkeen hallitsemattomana levisi. Pelko ja viha ovat nimittäin samat voimat, jotka tähänkin tekoon ajoivat.

Ajattelen, että viha on naamioitunutta pelkoa. Sellaisia pelontunteita, joita emme osaa sanoittaa, synkänsävyinen viitta jonkin tuntemattoman päällä. Kutsukaa minua sinisilmäiseksi, mutta ajattelen myös, että rakastamalla, antamalla ja vastaanottamalla rakkautta (rakkaus sisältää ymmärrystä, luottamusta, toivoa), meidän ei tarvitse pelätä. Henkilö, joka on saanut rakkauden kokemuksen ei kätke pelontunnettaan, eikä siten anna sen kehittyä vihaksi. Tai pahimmassa tapauksessa väkivallaksi. Henkilö josta pidetään huolta, pitää huolta.

Tämän vuoksi pidän erityisen huolestuttavana ja järkyttävänä sävyä, jolla Turun tapahtumien jälkipuintia on käyty. Toiset tahtovat sulkea rajat, estää avunannon pakolaisille. Toiset tahtovat ottaa oikeuden omiin käsiinsä, partioida kaduilla, turvautua tarvittaessa fyysiseen voimankäyttöön. Myös maamme poliitikkoja on suitsutettu, jopa tappouhkauksia on liikkunut sosiaalisessa mediassa. Olemme lipuneet tilanteeseen, jossa uuden terroriteon todennäköisyys viranomaisten mukaan on kasvanut, tällä kertaa vaarassa ovat vastaanottokeskukset. Jos väkivaltaan vastaa väkivallalla, onko olosuhteiden muuttuminen koskaan todellisuutta? Älä pelkää, älä vihaa, hyppää ulos oravanpyörästä.

On myös hyvä muistaa, että terrorismiin liittyy aina tavalla tai toisella fundamentalistinen ajattelu, eikä ääripäissä ikinä ole tapahtunut erityisen hyviä asioita. Kun näkökenttämme on kapea ja uskomme oman todellisuutemme olevan oikeampi kuin toisten, olemme juuri tämänlaisen ääriajattelun syntysijoilla. Jotta näkisimme muutakin kuin mustan ja valkoisen, meidän on yksinkertaisesti joustettava ja laajennettava näkökenttää omia kengänkärkiä etäämmälle. Sinä katselet maailmaa eri lailla kuin minä ja arvostan sitä, sillä yhdessä rikastutamme maailmaa. Ei siis sorruta samaan, mikä aiheutti eilisen. Kunnioitetaan kaikkea elämää, omaamme mukaan lukien.

Ihmismieli on uskomattoman vahva. Jos ajattelemme elävämme lopun aikoja, niin väistämättä kuljemme kohti hämärää. Mitä jos sen sijaan suuntaisimme katseemme rauhaa, rakkautta ja yhtenäistä maailmaa kohti, yrittäisimme edes? Mitä jos opettelisimme näkemään ihmisen uskonnon, kansalaisuuden ja muiden keinotekoisten rakenteiden takaa? Ihmisen kuten sinä ja minä. Se on ainakin minun suuntani.

“Imagine there’s no heaven
It’s easy if you try
No hell below us
Above us only sky
Imagine all the people
Living for today
Imagine there’s no countries
It isn’t hard to do
Nothing to kill or die for
And no religion, too
Imagine all the people
Living life in peace

You may say I’m a dreamer
But I’m not the only one
I hope someday you’ll join us
And the world will be as one”

(John Lennon, Imagine)

20938970_10212310195501367_705043278_n

Kesät

On kesiä, jotka imevät kuiviin. Sellaisia, joiden aamut valkenevat yksi toisensa jälkeen samanlaisina, ehkä aurinkoisina, ehkä pilvisinä, ehkä viileän tuulisina tai sulattavan lämpiminä – et huomaa eroa. Uuvuttavina ja puuduttavina, loputtoman pitkinä, sellaisina ne sinulle näyttäytyvät. Niitä kesiä on ollut paljon.

Sitten ovat ne kesät, jotka ovat elossa. Ne, jotka on kyllästetty väreillä, tuoksuilla ja voimakkailla värähdyksillä. Kesät, jotka valelevat sinut unelmilla, itsevarmuudella ja ymmärryksellä. Huomaat asioita, huomaat elämän ympärilläsi, mutta ennen kaikkea itsessäsi. Tunnet suunnan ja ymmärrät yhteydet menneisyyden ja tämän hetken välillä. Uskallat päästää irti.

Eivät nekään kesät ole helppoja tai kevyitä – päinvastoin. Usein ne kesät, jolloin elämä puhaltaa lävitsesi, ovat kesiä, joina erilaiset muutokset, prosessit ja merkitykselliset tapahtumaketjut mylläävät sinussa. Mutta silti valo säilyy. Miten ihanaa onkaan tietää, etteivät pienet tai suuret myrskyt poista sinusta rakkautta, luottamusta ja riemua. Siellä ne kulkevat käsikkäin ja saavat sinut nauramaan ääneen silkasta olemisen onnekkuudesta.

Tai sitten kyyneleet virtaavat poskillasi ja puhdistavat. Tärkeintä on, että tunnet.

Minun kesäni on ollut elämän kesä. Olen löytänyt lapsenomaisen ilon, uteliaisuuden ja rohkeuden, olen ollut enemmän Minä kuin aikoihin. Olen maistanut uusia makuja, tunnustellut niiden tanssia kieleni päällä, nauttinut, nauttinut ja nauttinut, katsellut auringonnousuja ja laskuja, kääntänyt kortteja ja kiviä, jättänyt niitä taakseni, poiminut niitä taskuihini. Ja mikä tärkeintä, olen oppinut olemaan armollinen ja rakastava hyvinvointini kannalta tärkeimmälle ihmiselle, itselleni.

Rakastan Minua, sillä olen osa kauneinta mahdollista maailmaa.

20727519_10212233403621618_1877099812_o

Anna olla

Tämä kesä on kulunut itseni tutkiskelun parissa. Yrityksiä, epäonnistumisia, onnistumisia – kehittymistä ennen kaikkea.  Olen selventänyt itselleni mitä tahdon ja kuinka kaikki käytännössä tapahtuu. Tunnen varmuutta siitä, että olen kulkemassa unelmaani kohti. Tällä hetkellä minulla olisi valtava palo kirjoittaa, lukea, joogata, jakaa näkemyksiäni ravinnosta, spirituaalisuudesta ja mielen ja kehon hyvinvoinnista yleensä. Valitettavasti jokin voima jarruttaa ja laittaa vastaan. Ongelmani nimittäin on, etten tunnu saavan mitään aikaiseksi ja valmiiksi. En sitten millään, vaikka olen täynnä intoa ja uskoa.

Olen viimeisen parin kuukauden aloittanut sitä sun tätä. Esimerkiksi seitsemän kirjaa, joista jokainen on muutaman luvun jälkeen jäänyt kesken ja lukemattoman määrän kirjoitelmia, joiden tiedostot olen lopulta päätynyt deletoimaan.  Jotenkin tällainen toistuva seinään päin ajaminen ei kuitenkaan ole saanut minua lannistumaan. Ehkä kesällä ja sen huolettomuudella on sormensa pelissä, mutta tunnen eriskummallista rauhaa kaiken saamattomuuden keskellä.

Kuten olen aiemmin kirjoittanut, uskon vakaasti siihen, että kaikella on aikansa ja paikkansa. Siis ihan kaikella. Tämä hetki ei ole enempää tai vähempää kuin sen kuuluu olla, joten vallitsevan tilanteen hyväksyminen on ainoa järkevä ja hyvinvointia tukeva ratkaisu. Omasta puolestani (luulisin, että monen lukijankin puolesta) voin kuitenkin sanoa, että se on huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty. Lohdullista kuitenkin on, ettei nykyhetken hyväksyminen ole sama, kuin täydellinen zenmäisen tyyni suhtautuminen kaikkeen. Kyllä sinä saat räjähdellä, tuskastua, tuntea epätoivoa, räiskyvää ja kuplivaa iloa, ihan mitä vaan! Juju piilee siinä, ettet takerru tunteisiin. Ne eivät ole pysyvä olotila, vaan aaltoja, vierailijoita, elämäsi rikastuttajia siinä, missä ympärillä tapahtuvat asiatkin. Tunteilla on oma tehtävänsä, juuri siihen hetkeen sidonnainen tärkeä rooli.

20273059_10212074657693069_1547692016_o

Ja lopulta miljoonan taalan kysymys: miten tämä kaikki liittyy minun keskeneräisiin projekteihini?

No, kuten mainitsin, olen ollut suhteellisen sinut sen kanssa, ettei tänä kesänä tuotteliaisuuteni ole ollut samalla tasolla intentioideni kanssa. Entinen Pinja olisi luultavasti vastaavassa tilanteessa itkenyt enemmän ja ennen kaikkea ollut äärimmäisen ankara ja tyytymätön itseensä. Rehellisyyden nimissä myönnettäköön, että aluksi kahlasinkin melko synkissä vesissä – suorittamisen varjo kummitteli siellä mihin jalallani astuin. ”Olen huono” – vaiheen ylittäminen kävi loppujen lopuksi melko kivuttomasti ja nopeasti. Minua auttoivat kaksi asiaa: meditaatio ja yksinkertaisesti se, etten jaksanut temppuilla ikävien ajatusten kanssa. Annoin olla.

Käytännössä meditoiminen ja let it be – ajattelu kulkevat väistämättä käsikkäin. Minun kohdallani meditaatioharjoitus on sitä, että herättyäni istahdan risti-istuntaan viereisen huoneen lattialle, suljen silmäni ja hengitän. Samalla teen pienen skannauksen itsestäni: mitä minulle tänä aamuna kuuluu, miltä keho tuntuu, missä olen ajatusten tasolla, jonka jälkeen otan pari syvää hengityskiertoa ja niiden avulla puhaltelen mieleni puhtaaksi. Asiat on nyt käsitelty, eikä niihin tarvitse seuraavaan kymmeneen minuuttiin palata. Sitten vain olen itseni kanssa pienen hetken. Meditaatio auttaa minua ottamaan etäisyyttä asioihin. Jos pystyn edes hetkeksi kääntämään huomioni sisälle kaikkien ulkoisten häiriöiden kimpoillessa ympärilläni, uskon pystyväni mihin tahansa. Jatkuva päänsisäinen brainstorming ei tee kenellekään hyvää, ainoastaan uuvuttaa ja vie ennenaikaiseen hautaan. Hiljaisuus puolestaan palauttaa ja parantaa, uskokaa pois.

Erikseen on opetettava itselleen ero luovuttamisen ja asioiden rauhaan jättämisen välillä. Kun annan jonkin vain olla, ei se tarkoita, että olisin epäonnistunut ja siksi jättäisin jonkin sikseen. Kuten sanat antaa olla itsessään jo kertovat, minä vain annan tilaa, annan asian olla omalla arvokkaalla painollaan, pakottamatta. Kun esimerkiksi tunnen ahdistusta ja surua, annan niiden olla, sillä tiedän sen olevan viesti jostain, joka minun tulisi huomata. Asian vatvominen tuskin tekee sitä muuksi ja näin minulle jää energiaa huomata uusia, mahdollisesti kauniita ja hymyilyttäviä asioita. Minä en ole tunteeni tai jotain, mitä saan aikaiseksi.  Ja siksi annan olla. 

Minulla on unelmani ja usko siihen, että kaikki tapahtuu aikanaan. Elämä on vaiheita ja jatkuvaa muutosta, sille emme voi mitään. Sen vuoksi olisikin ihanteellista, jos ymmärtäisimme sen, että juuri nyt on paras. Just tässä ja nyt. Kaikki on hyvin, ei paremmin tai huonommin, vaan hyvin. Et voi tietää tulevasta, mennyttä puolestaan on mahdoton muuttaa. En väitä, että on olemassa kupla, jonka sisällä kaikki on hyvää ja kaunista ilman vastoinkäymisiä ja harmia. Väitän vain, että sinulla on kyky tehdä hyvää ja kaunista ja nähdä niitä myös tässä hetkessä.20257630_10212074657933075_416319325_o

 

Kehopositiivisuudesta ja koskemattomuudesta

Hei sinä tuntematon, joka päätit eräs torstaiaamu kesken työpäivän tulla kommentoimaan painoani. Tiesitkö, että kertoessasi mielipiteesi kehostani loukkasit yksityisyyttäni ja koskemattomuuttani?

”Sä oot kyllä ihan kamalan laiha. Söisit jotain. About kolme kiloa reisiin, niin oisit jo tosi kaunis.”

Menen harvoin sanattomaksi. Tuolloin kävi niin. Mykistyin aluksi hämmästyksestä, sitten suuttumuksesta ja pettymyksestä. Asiakaspalvelijana en voinut alkaa itkeä, ei ollut myöskään sopivaa laukoa kommentoijalle samalla mitalla takaisin. Mitä ylipäätään sanotaan, kun tuiki tuntematon tulee kertomaan jotain, mitä en tahdo kuulla, saati jotain, mitä ei todellakaan ole okei sanoa kenellekään?

”Aijaa.”

Yritin niellä tunteenpurkaukseni. Pääni sisällä kiljuin, kiehuin ja sekosin.

Meillä jokaisella on keho. Se on kanava, jonka avulla teemme itsemme näkyviksi, kuuluviksi, kosketettaviksi ja oleviksi. Vaikka kehomme on ensimmäinen ja ehkä ainoa asia, jonka toinen ihminen meistä aistii ja kykenee hahmottamaan, se on samanaikaisesti jotain, mihin ei kukaan muu kuin sinä itse ole oikeutettu kajoamaan. Tiedämme omat rajamme ja tiedämme, kun joku ne ylittää. Olisi kapeaa ajatella kehollisen koskemattomuuden rajoittuvan ainoastaan fyysiseen, konkreettiseen kosketukseen. Sanat voivat olla väkivaltaa pahimmillaan. Siksi ennen kuin puhut, arvioi, ovatko sanasi ystävällisiä, ovatko ne totta ja viimeiseksi, onko niitä tosiaan tarpeellista sanoa ääneen. Mikäli jokin kohta saa sinut epäröimään, on ehkä syytä vielä hiukan miettiä viestisi sisältöä.

Kehomme mahdollistavat kaiken sen, mihin olemme päättäneet ryhtyä. Ne toimivat saumattomassa yhteistyössä koko muun olemassaolomme kanssa, eikä niitä voi erottaa mielestä, sielusta, ajatuksista tai intentioista. Siksi joka kerta, kun sanat tai teot näennäisesti kohdistuvat vartaloon, ovat ne todellisuudessa osoitettu koko ihmisyydelle. Sen takia tunnemme fyysistä kipua emootioiden yhteydessä, sekä mielen liikehdintää kehollisissa toimissa. Sen takia meidän tulisi arvostaa jokaista osaa itsessämme ja kunnioittaa myös muita itsemme kaltaisina, ihmeellisinä ja ihanina kokonaisuuksina.

Minä olen kaunis.

Olen kaunis myös kolme kiloa isompana tai pienempänä, siitä olen varma. Olen myös varma, ettei painoni määritä kauneuttani – se ei ole tekemisissä sen kanssa, mikä tekee kehostani arvokkaan ja merkityksellisen. Minun vartaloni on nimittäin päällystetty pehmeällä iholla, joka tuntee kosketuksen ja joka koskiessaan toista, voi välittää lämpöä ja tunnetta. Minun ihoni alla ovat lihakset, jotka liikuttavat kehoani niin, että voin tarttua kädestä, halata, suudella, silittää, hymyillä, tanssia, juosta, soittaa ja kirjoittaa. Lihakseni liikuttavat myös silmiäni, joiden avulla näen kauneuden ympäröivässä maailmassa – myös sinussa – sekä keuhkojani ja kieltäni niin, että pystyn muodostamaan sanoja, jotka kauneutta kuvaavat. Ei sellaisia sanoja, jotka arvostelevat, vaan sellaisia, jotka ymmärtävät ja ottavat asiat vastaan juuri niin kuin ne ovat – valmiiksi täydellisinä.

18426756_10211430202022080_704095498_o