Henkilökohtainen helvetti

Aiemmin tällä viikolla Facebook muistutti minua viimekeväisestä väsymyksestä. Sivuutin päivityksen haukotuksen saattelemalla hymähdyksellä, vahvalla kahvilla ja kuntopiirillä.

Ei kulunut kuin muutama päivä ja löysin itseni makaamasta selälläni keskellä olohuoneen lattiaa tuntien, kuinka kyyneleet tippuivat holtittomina silmäkulmieni nurkista poskia pitkin kaikkialle. Jokainen raajani oli syntisen painava, kipuaaltoja tykyttävästä päästäni puhumattakaan. Olin pitänyt vapaapäivän viimeksi palatessani matkalta hiukan alle kuukausi sitten. Viimeisinä viikkoina mikään uni ei tuntunut riittävältä, lihaksiin sattui ja vatsani reagoi vihlaisuilla kaikkiin ruoka-aineisiin. Itkin enemmän kuin aikoihin.

Kun ikävuosia on pian kaksikymmentäkolme ja itsenäistä elämää takana usea vuosi, kuvittelisi kai osaavansa pitää huolta itsestään. Tai ainakin edes siten, ettei samoja virheitä tekisi jatkuvasti uudestaan. Luulisi, että itsensä on parissakymmenessä vuodessa oppinut tuntemaan niin läpikotaisin, että tietäisi, missä omat ääriviivat kulkevat. Vaan kun ei. Huomaan polkevani samaa, kuluttavaa oravanpyörää hetkestä toiseen.

Oravanpyörän rytmi on seuraava: huomaan itsessäni väsymystä, joskus pelkkiä pikkiriikkisiä toiveita harjoittelun, opiskelun tai töiden keventämisestä. Reagoin väsymysaavistuksiin kuitenkin täysin irrationaalisella tavalla, lisäämällä taakkaa; haalimalla uusia projekteja, nostelemalla suurempia painoja, ottamalla pari ylimääräistä työvuoroa. Sitten lopussa seisoo, ei kiitos, vaan täysin hajalla oleva mieli. Hulluinta kaikessa on, että tunnistan oman toimintani järjettömyyden ja silti jatkan sen polkemista. Kyse ei ole siitä, ettenkö tietäisi vaan siitä, ettei tiedostaminen ole siirtynyt toimintaani. Pelkkä ajatus ei riitä, jos se ei sytytä tunnetta, jonka tuloksena on positiivinen reaktio.

Uupumus herättää minussa silti (luonnollisesti) paljonkin tunteita, mutta jostain syystä niitä hallitsee häpeä. Häpeä siitä, että minä en pysty, että en jaksa, että en osaa. Että en ole tarpeeksi ja että suoriudun huonommin kuin muut. Niin, ketkä muut? Olen ilmeisesti rakentanut mieleeni jonkinlaisen järjestelmän, joka automaattisesti vertailee minua joka ikiseen tuntemaani ja yhtä automaattisesti mitätöi saavutukseni ja näkemäni vaivan ja jättää minut jokaisen vertailulistan hännille. Minun pitäisi olla reippaampi, koska kaikki muutkin ovat, vaikka enhän minä todellisuudessa edes tiedä, mitä he ovat jaksaneet tai tehneet ja oikeastaan olenhan minäkin saanut melko lailla aikaiseksi. Kyllä, olen epäjohdonmukaisuuden kiistaton kuningatar.

Tahdon huutaa. Huutaa ja kirota ja sättiä omaa epäloogisuuttani ja idiotismiani ja ehkä jollain tapaa vielä rankaistakin. Mutta hei, siitähän kaikki on saanut alkunsakin. Enkös minä alun perinkin rikkonut itseni juuri siksi, että saisain rangaistuksen väsymyksentunteesta. Lisäämällä taakkaa suuresta valtavaksi, sain aikaiseksi reseptin, joka muokkasi pienen väsymyksen painavaksi uupumukseksi. Ja sillä reseptillä olen kaikki soppani keitellyt.

Vihdoin olen asian ytimessä. Niin lähellä ratkaisuja kuin vain ikinä voin ja siltikin emmin. Uskallanko oikeasti antaa itsestäni tilaa näille vastauksille? Jos kirjoitan sen kaiken tähän näkyväksi ja konkreettiseksi, kirjaimiksi, sanoiksi, lauseiksi, ihan oikeiksi ajatuksiksi, niin se on olemassa paitsi itselleni, myös teille. Kirjoittamalla ylös poikkeuslauseen oravanpyörääni, kamalaan ja kuluttavaan kuvitelmaani, minulla on tulevaisuudessakin jotain, mihin pahan paikan tullen palata. Siispä matkaan.

Ensinnäkään ei ole olemassa ”muita”, ”toisia”, ”erästä”, ”joitain”. On olemassa ”minä” ja ”me”. Minä olen se, joka tuntee, tekee parhaansa ja jonka myös tunnen parhaiten. Minä ei ole yhtään sen parempi tai huonompi kuin muut, koska todellisuudessa ei ole muita. On vain joukko minuja, jotka kaikki ovat yhtä arvokkaita ja siksi niitä ei voi verrata keskenään. Kun monta minää laitetaan yhteen, tulee me. En voi ajatuksen voimalla parantaa tai huonontaa omaa ihmisarvoani, voin ainoastaan parantaa tai huonontaa omaa käsitystä itsestäni ja sitä kautta tehdä oman mielialani tietynlaiseksi. Koska piiskaaminen ja sättiminen ovat empiiristen kenttäkokeiden avulla todettu hiukan kehnoiksi menetelmiksi, valitsen tästedes lempeitä ajatuksia itselleni.

Toiseksi ja ehkäpä tärkeimmäksi, minä riitän. Ihan oikeasti. Vaikka olisin väsynyt, mokannut, kipeä, huolimaton ja äkäinen, minä hitto vie riitän. Seuraavan kerran kun uuvuttaa, lepään. Kun sattuu, lepään. Kun kiukuttaa, lepään. Koska olen ansainnut sen sillä, kuka minä olen. Ei lepo tee minusta vähemmän hyvää, ahkeraa tai mukavaa – vähemmän ihmistä. Päinvastoin, lepo on se joka ihmisen rakentaa niin fyysisesti, kognitiivisesti kuin emotionaalisestikin.

Enää on jäljellä yksi kysymys: kuinka kulkea käsi kädessä näiden ohjenuorien kanssa jatkossakin? Tahtoisin uskoa, että tässä se nyt on, valaistumien ja autuus. Tosiasia kuitenkin lienee, että tulevaisuudessakin tulen, ainakin toisella jalalla, hyppelehtimään oravanpyöräleikkiä. On mahdotonta pyyhkiä itsestään puolessa tunnissa jotain, mikä on asunut minussa aina ja korvata sitä jollain uudella ja hienommalla. Nyt kaikki on kuitenkin jotenkin selvempää. Olen ihanan vihreän kevään kunniaksi saanut ajatuksensiemeneni itämään ja luulen myös tunnistavani halun hoivata ja kasvattaa näitä pikkuituja. Ainakin minulla on tämän tekstin kautta jotain, mihin palata.

Hengitän, rakastan, olen itselleni tärkeä.

Advertisements

2 thoughts on “Henkilökohtainen helvetti

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s