Henkilökohtainen helvetti

Aiemmin tällä viikolla Facebook muistutti minua viimekeväisestä väsymyksestä. Sivuutin päivityksen haukotuksen saattelemalla hymähdyksellä, vahvalla kahvilla ja kuntopiirillä.

Ei kulunut kuin muutama päivä ja löysin itseni makaamasta selälläni keskellä olohuoneen lattiaa tuntien, kuinka kyyneleet tippuivat holtittomina silmäkulmieni nurkista poskia pitkin kaikkialle. Jokainen raajani oli syntisen painava, kipuaaltoja tykyttävästä päästäni puhumattakaan. Olin pitänyt vapaapäivän viimeksi palatessani matkalta hiukan alle kuukausi sitten. Viimeisinä viikkoina mikään uni ei tuntunut riittävältä, lihaksiin sattui ja vatsani reagoi vihlaisuilla kaikkiin ruoka-aineisiin. Itkin enemmän kuin aikoihin.

Kun ikävuosia on pian kaksikymmentäkolme ja itsenäistä elämää takana usea vuosi, kuvittelisi kai osaavansa pitää huolta itsestään. Tai ainakin edes siten, ettei samoja virheitä tekisi jatkuvasti uudestaan. Luulisi, että itsensä on parissakymmenessä vuodessa oppinut tuntemaan niin läpikotaisin, että tietäisi, missä omat ääriviivat kulkevat. Vaan kun ei. Huomaan polkevani samaa, kuluttavaa oravanpyörää hetkestä toiseen.

Oravanpyörän rytmi on seuraava: huomaan itsessäni väsymystä, joskus pelkkiä pikkiriikkisiä toiveita harjoittelun, opiskelun tai töiden keventämisestä. Reagoin väsymysaavistuksiin kuitenkin täysin irrationaalisella tavalla, lisäämällä taakkaa; haalimalla uusia projekteja, nostelemalla suurempia painoja, ottamalla pari ylimääräistä työvuoroa. Sitten lopussa seisoo, ei kiitos, vaan täysin hajalla oleva mieli. Hulluinta kaikessa on, että tunnistan oman toimintani järjettömyyden ja silti jatkan sen polkemista. Kyse ei ole siitä, ettenkö tietäisi vaan siitä, ettei tiedostaminen ole siirtynyt toimintaani. Pelkkä ajatus ei riitä, jos se ei sytytä tunnetta, jonka tuloksena on positiivinen reaktio.

Uupumus herättää minussa silti (luonnollisesti) paljonkin tunteita, mutta jostain syystä niitä hallitsee häpeä. Häpeä siitä, että minä en pysty, että en jaksa, että en osaa. Että en ole tarpeeksi ja että suoriudun huonommin kuin muut. Niin, ketkä muut? Olen ilmeisesti rakentanut mieleeni jonkinlaisen järjestelmän, joka automaattisesti vertailee minua joka ikiseen tuntemaani ja yhtä automaattisesti mitätöi saavutukseni ja näkemäni vaivan ja jättää minut jokaisen vertailulistan hännille. Minun pitäisi olla reippaampi, koska kaikki muutkin ovat, vaikka enhän minä todellisuudessa edes tiedä, mitä he ovat jaksaneet tai tehneet ja oikeastaan olenhan minäkin saanut melko lailla aikaiseksi. Kyllä, olen epäjohdonmukaisuuden kiistaton kuningatar.

Tahdon huutaa. Huutaa ja kirota ja sättiä omaa epäloogisuuttani ja idiotismiani ja ehkä jollain tapaa vielä rankaistakin. Mutta hei, siitähän kaikki on saanut alkunsakin. Enkös minä alun perinkin rikkonut itseni juuri siksi, että saisain rangaistuksen väsymyksentunteesta. Lisäämällä taakkaa suuresta valtavaksi, sain aikaiseksi reseptin, joka muokkasi pienen väsymyksen painavaksi uupumukseksi. Ja sillä reseptillä olen kaikki soppani keitellyt.

Vihdoin olen asian ytimessä. Niin lähellä ratkaisuja kuin vain ikinä voin ja siltikin emmin. Uskallanko oikeasti antaa itsestäni tilaa näille vastauksille? Jos kirjoitan sen kaiken tähän näkyväksi ja konkreettiseksi, kirjaimiksi, sanoiksi, lauseiksi, ihan oikeiksi ajatuksiksi, niin se on olemassa paitsi itselleni, myös teille. Kirjoittamalla ylös poikkeuslauseen oravanpyörääni, kamalaan ja kuluttavaan kuvitelmaani, minulla on tulevaisuudessakin jotain, mihin pahan paikan tullen palata. Siispä matkaan.

Ensinnäkään ei ole olemassa ”muita”, ”toisia”, ”erästä”, ”joitain”. On olemassa ”minä” ja ”me”. Minä olen se, joka tuntee, tekee parhaansa ja jonka myös tunnen parhaiten. Minä ei ole yhtään sen parempi tai huonompi kuin muut, koska todellisuudessa ei ole muita. On vain joukko minuja, jotka kaikki ovat yhtä arvokkaita ja siksi niitä ei voi verrata keskenään. Kun monta minää laitetaan yhteen, tulee me. En voi ajatuksen voimalla parantaa tai huonontaa omaa ihmisarvoani, voin ainoastaan parantaa tai huonontaa omaa käsitystä itsestäni ja sitä kautta tehdä oman mielialani tietynlaiseksi. Koska piiskaaminen ja sättiminen ovat empiiristen kenttäkokeiden avulla todettu hiukan kehnoiksi menetelmiksi, valitsen tästedes lempeitä ajatuksia itselleni.

Toiseksi ja ehkäpä tärkeimmäksi, minä riitän. Ihan oikeasti. Vaikka olisin väsynyt, mokannut, kipeä, huolimaton ja äkäinen, minä hitto vie riitän. Seuraavan kerran kun uuvuttaa, lepään. Kun sattuu, lepään. Kun kiukuttaa, lepään. Koska olen ansainnut sen sillä, kuka minä olen. Ei lepo tee minusta vähemmän hyvää, ahkeraa tai mukavaa – vähemmän ihmistä. Päinvastoin, lepo on se joka ihmisen rakentaa niin fyysisesti, kognitiivisesti kuin emotionaalisestikin.

Enää on jäljellä yksi kysymys: kuinka kulkea käsi kädessä näiden ohjenuorien kanssa jatkossakin? Tahtoisin uskoa, että tässä se nyt on, valaistumien ja autuus. Tosiasia kuitenkin lienee, että tulevaisuudessakin tulen, ainakin toisella jalalla, hyppelehtimään oravanpyöräleikkiä. On mahdotonta pyyhkiä itsestään puolessa tunnissa jotain, mikä on asunut minussa aina ja korvata sitä jollain uudella ja hienommalla. Nyt kaikki on kuitenkin jotenkin selvempää. Olen ihanan vihreän kevään kunniaksi saanut ajatuksensiemeneni itämään ja luulen myös tunnistavani halun hoivata ja kasvattaa näitä pikkuituja. Ainakin minulla on tämän tekstin kautta jotain, mihin palata.

Hengitän, rakastan, olen itselleni tärkeä.

Avoin kirje äidille

Rakas äitini,

Anteeksi, ettei minulla tänä vuonna ole kantaa sinulle aamukahvia ja kukkakimppua vuoteeseen. Sanoja ja ajatuksia minulla kuitenkin olisi – sekä rakkautta enemmän kuin mitään muuta. Siksi tahtoisinkin kiittää sinua.

Kiitos, että olet näyttänyt omalla esimerkilläsi, mitä on vahvuus. Sillä sinua määrätietoisempaa ihmistä en tunne. Päivittäin ihmettelen lujaa tahtoasi, varmuutta, joka sinusta huokuu. Tiedät, että tapasi olla, on sinun omasi ja siksi ainoa oikea. Tunnut myös tietävän, että kulkemasi tie johdattaa sinut jatkuvasti uuden ja upeamman äärelle. Sinusta loistava luottamus on saanut myös minut luottamaan omiin valintoihini ja mahdollisuuksiini. Ilman sinua en koskaan uskaltaisi kulkea suuntaan, johon sydän minua ohjaa – samalla kohti tuntematonta ja siitä huolimatta kotiin. Sinun ansiostasi tiedän pystyväni mihin tahansa.

Kiitos, että olet opettanut minut olemaan ylpeä naiseudestani. Ja erityiskiitos, ettet ole tehnyt sitä ikinä pinnallisella tai koppavalla tavalla, vaan maanläheisesti ja lämmöllä hyväksyen. Olet opettanut, että minä olen jokaisen suklaapalan, metsäpolulla otetun juoksuaskeleen ja lempeän ajatuksen arvoinen. Samalla olet sitonut minut osaksi pitkää ja kaunista viisaiden ja itsenäisten naisten kaanonia sen sijaan, että edes ajattelisimme kuuluvamme niihin, jotka pyytävät olemassaoloaan anteeksi ja kahlitsevat uskomattoman muutosvoimaisen energiansa. Kiitos, että ansiostasi tunnen yhteyden.

Kiitos, että lapsuuteni on ollut pehmeä ja aurinkoinen ja olen saanut olla lapsi sen kaikissa merkityksissä. Minun ei ikinä ole tarvinnut miettiä, saanko käpertyä kainaloosi, voinko tarttua käteesi tai kysyä sinulta ihan mitä tahansa. Päivittäin minulle on kerrottu olevani tärkeä ja rakas, jokaisen riidan jälkeen olen saanut anteeksi. Kiitos, että saan edelleen olla niin lapsi kuin tahdon, soittaa keskellä yötä, itkeä ja saada lohtua tai nauraa ja kuulla äänestäsi hymy. Kiitos, että muistutat minua, aikuista naista, syömisestä ja nukkumisesta, itseni hoitamisesta silloin, kun olen väsynyt ja alakuloinen. Kiitos, että olet siinä.

Ja äiti, vielä yksi juttu. Kiitos, että olet opettanut mitä on tuntea ja rakastaa, sillä mitään sen suurempaa ei ole.

Pinja + Marko-321 (2)
Maailman lämpimin syli (kuva: Patrick Karkkolainen)

Liike

Liike on äidinkieleni kauneimpia sanoja. Kun lausun sen ääneen, pehmeät ja soljuvat l- ja k-kirjaimet ja rauhallisesti venyvä kaksoisvokaali muodostavat lempeän soinnin. Ajatuksissani liike kuuluu suurempaan sanojen perheeseen, jonka muita jäseniä ovat muun muassa virtaus, matka ja värähtely. Jokainen perheenjäsen kuvastaa omanlaistaan etenemisen tapaa, omanlaistaan tapaa kulkea ja elää. Liikkeen paras ystävä on energia. Ollakseen olemassa liike vaatii energiaa, toisaalta liikkeellä voidaan tuottaa energiaa. Puhtaimmillaan liike ja energia ovat yksi ja sama ja muodostavat suuren maailmaa pyörittävän voiman.

Liikkeen merkitystä vahvistavat sanan johdannaiset liikutus ja liikunta, kaksi näennäisesti hyvin erilaista, kuitenkin liikkeen yhteen sitomaa toimintaa. Liikutus on emotionaalinen reaktio, sielun voimallista liikettä, joka synnyttää minussa kyyneleet, naururypyt ja nautinnolliset, unelmientäyttämät huokaisut. Liikunta puolestaan on fyysisen kehoni liikettä, jalkapohjan painumista maahan milloin juosten, milloin hyppien tai kävellen. Liikunta on kehon laittamista uusiin asentoihin, tasapainoilua, venymistä ja voimailua. Liike on lopulta voima, joka yhdistää sieluni näkyvään ruumiiseeni, jotain hieman käsittämätöntä ja valtavan ihanaa, joka tekee minusta yhden.

Liike on yhtä kuin muutos. Muutos puolestaan on välttämättömyys, kauneuden ja tyytyväisyyden lähde. Rehellisesti sanottuna, kammoksun paikoilleni jumittumista. Minulla on kyltymätön jano nähdä, kokea ja tuntea koko kirjolla, joka maailmankaikkeudella on tarjota. Ajattelen käyneeni läpi jo useita muutoksia ja tunnen tälläkin hetkellä olevani keskellä transformaatiota. Jokin minussa liikkuu ja tekee levottomaksi, en vain ole vielä keksinyt mihin suuntaan se minua tänä toukokuisena päivänä kuljettaa. Muutoksessa, siis liikkeen ja energian täydellisessä symbioosissa, toteutuvat sekä liikutus että liikunta. Jokin – universumi, energia, Jumala, Jumalatar, luonnonvoimat, sielu, aivojeni biokemia – saa minut liikuttumaan, tuntemaan valtavalla voimakkuudella. Emotionaalinen lataus puolestaan saa aikaan konkreettisen liikkeen. Se saa minut kirjoittamaan, siis pomputtamaan sormiani näppäimistöllä, pyöräilemään työhaastatteluihin, harjoittelemaan uusia jooga-asanoita ja juoksemaan lujempaa. Kaikki se on liikuntaa, kehoni liikettä oikeaan, liikutuksen määräämään rytmiin.

En usko, että olisin onnellinen paikallani. En myöskään usko, että missään vaiheessa elämääni olen uinut niin monessa muutoksen virrassa, että olisin vihdoin päässyt sellaiselle rannalle, josta en tahdo pois. Tietenkin kaikki mitä koen, jättää jäljen. Kannan aina mukanani näkemääni ja tuntemaani, ainakin niissä määrin, mitä koen tarpeelliseksi. Ajattelen tietojeni ja kykyjeni – oikeastaan minuuteni kokonaan – olevan kumuloituva ja kasvava vara, jota voin koko elämäni ajan hoitaa, vaalia ja kehittää. Minä muutun jatkuvasti ja se on rikkaus, sillä tiedän liikkuvani oikeaan suuntaan.

Vielä lopuksi haluan palata siihen, miltä sana liike kuulostaa ja tuntuu suussa. Kokeile, sano se hiljaa tai hiukan kovempaan ääneen. Älä pidä kiireettä vaan maistele: llliiiike. Tunnetko? Pehmeä ja liplattava, rauhassa soljuva. Juuri sellainen, kuin liikkeen ja muutoksen tuleekin olla: sinusta lähtevä, sinun kuuloisesi.

18406064_10211430205982179_1218059695_o18427064_10211430205942178_112848391_o